Yksinäisen puun tarina

Kuullessaan ovikellon soivan, mies kiiruhti avaamaan oven. Hämmästyksekseen hän näki pastorin seisovan kynnyksellä. Mies arvasi pastorin vierailun syyn. Tervehdittyään hän johdatti vieraansa peremmälle. Olohuoneessa roihusi takassa komea tuli. Mies oli istunut sen ääressä lämmittelemässä. Niinpä hän veti myös pastorille tuolin takan ääreen.

Miehet istuivat ääneti tulen loimua katsellen ja takan lämmöstä nauttien. Mies ajatteli, että pastori saa avata keskustellut, kun oli kerran sitä varten tullutkin.

Kului hyvä tovi kummankaan sanomatta mitään. Sitten pastori otti hiilihangon ja siirsi yhden takassa palavista puista hieman roihusta sivuun. Sen tehtyään pastori nojautui tuolissaan taaksepäin sanomatta edelleenkään sanaakaan.

Miehet katselivat hiljaisina tulta. Sivummalle siirretyn puun liekit heikkenivät vähitellen. Viimein ne hiipuivat kokonaan. Pienen hetken puu vielä hehkui, mutta sitten myös hehku sammui.

Pastori kumartui jälleen tuolissaan eteenpäin, otti hiilihangon ja siirsi sammuneen puun takaisin palavien puiden joukkoon. Sammunut puu syttyi välittömästi uudelleen ja loimusi muiden mukana valaisevana ja lämmittävänä.

Miehet istuivat hiljaisina tulen hehkussa lämmitellen. Sitten pastori sanaakaan sanomatta nousi ja lähti kohti eteistä. Hiljaisuuden vallitessa pastori puki päällystakin päälleen ja teki lähtöä. Pastorin eteiseen saattanut ja hänelle kohteliaasti ovea avatessaan mies sanoi: ”Suuret kiitokset käynnistänne, pastori. Kiitos myös pitämästänne tulisesta saarnasta. Ensi sunnuntaina minä olen jälleen muiden mukana kirkossa!”

Pandemian takia määrätyt rajoitukset ovat tehneet meille mahdottomaksi noudattaa Heprealaiskirjeen 10. luvun jakeen 25 kehotusta:

”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.” (Hepr.10:25)

Monesti me huomaamme vasta jotain menetettyämme, miten tärkeästä asiasta on ollut kysymys. Nyt, kun kirkkojen ovet ovat olleet jo pitkään kiinni, olen herännyt todella kaipaamaan seurakunnan kokoontumisia, muiden kristittyjen tapaamista ja yhteisiä ehtoollisia.

Israelin kansa heräsi vasta pakkosiirtolaisuudessa ymmärtämään oman maansa ja Pyhä Jumalan siunauksen merkityksen. Ehkäpä hän nyt herättelee samalla tavalla myös meitä, sinua ja minua ymmärtämään, miten suuri aarre sisältyy seurakunnan yhteisiin kokoontumisiin, jumalanpalveluksiin ja Herran pöytään polvistumiseen.

Koronan aiheuttamassa hengellisessä pakkosiirtolaisuudessa minua on puhutellut tapa, jolla Paavali aloittaa kaksi kirjettään Thessalonikan seurakunnalle.  Paavali toivottaa armoa ja rauhaa seurakunnalle, ”joka elää Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen yhteydessä.” (1. ja 2. Tess.1:1-2) Yhteys ylöspäin oli elintärkeä asia seurakunnalle, joka toimi satamakaupungissa, pakanatemppelien keskellä ja eristyksissä muista kristityistä.

Kristittyjen yhteydessä ei ole tärkeintä se, että me voimme tavata toisiamme messuissa, jumalanpalveluksissa ja ehtoollisella. Yhteytemme kivijalka on meidän yhteytemme Jumalaan, meidän Isäämme ja Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Kun se yhteys on kunnossa, niin silloin myös meidän keskinäinen yhteytemme rakentuu perustalle, joka kestää vaikeinakin aikoina.

Tehdään samoin kuin pakkosiirtolaisuuteen viedyt israelilaiset. Toivotaan, kaivataan ja odotetaan kärsivällisesti sitä päivää, jolloin me Jumalan armosta vapaudumme koronan pakkosiirtolaisuudesta ja voimme jälleen kokoontua yhteen. Päivää. jona me saamme jälleen yhdessä ystävien kanssa kiittää ja ylistää Jumalaa.

Siunausta päivääsi, Jeesukselle rakas ystäväni!