Yhden Jumalan miehen elämän tie (Näitä minä muistelen #6)

Ensiksikin, Jumalan globaalilla seurakuntakansalla on yksi Johtaja, Herra Jeesus Kristus, joka ”nousi kaikkia taivaita ylemmäksi täyttääkseen kaiken” (Ef. 4:10).

Tämä Herra Jeesus Kristus ”antoi toiset apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4:11-12). ”Hän (Herra Jeesus Kristus) asettaa hänet (palvelijansa) kaiken omaisuutensa haltijaksi” (Mt. 24:47). Tässä kiteytetysti malli, jonka mukaisesti seurakunnan Herra hallitsee työtänsä maaplaneetalla. Uuden testamentin tekstit osoittavat esimerkein, millä tavalla käytännössä tapahtuu vakanssien täyttäminen ja siirrot tehtävästä toiseen hengellisessä hallinnossa ja Jumalan tahdon palvelemisessa.

Kesäkuun ensimmäisellä viikolla 1971 istun Päivölän Nuorisokylän Jukolassa sohvalla Ensio Lehtosen vierellä. Hengellinen isäni ja johtajani on sairas mies. Olen luvannut kuljettaa hänet Meilahden sairaalaan. Tiedämme yhtä ja toista edessä olevista sairaalapäivistä, kuten senkin, että Ensio leikataan kunhan hänen nimikkokirurginsa palaa sukujuhliltansa muistaakseni Italiasta. Istuntomme venähtää pitkälle aamuyöhön, jolloin kävelemme Päivölän pelloille ja siellä jätämme toisemme ja Jumalan työn Kaikkivaltiaan käsiin. Kirjoitan tuosta hetkestä rikkaammin tulevassa kirjeessäni.

Nyt Ension puheen aiheena on asia, josta hän sanoo sen olleen ja olevan hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka keskeisin sydäntotuus oppirakennelmassa, jonka kehyksissä hän on kirkkaimmin palvellut Jumalan tahtoa puoli vuosisataa.

ENSIO käsittelee aikavasti sitä, että Jumala on Hän, joka tahtonsa mukaan asettaa kaiken kohdallensa sellaisessa palvelutyössä, jossa Hänen tahtonsa saa hallita ja toteutua suvereenisti. Tämän kirjoitukseni alussa olevat raamatunkohdat ovat keskeisesti esillä keskustelussamme.

Lehtonen käsittelee oman uskonelämänsä matkaa nuoresta vapaakirkollisesta pyhäkoulupojasta nuorukaiseksi ja mieheksi, joka elämänsä vaiheissa kokee Jumalan asettavan hänet neljään erilaiseen aihioon suorittamaan palvelua, joka lopulta kiteytyy ei enää herätysliikkeellisen tai kirkkokunnallisen kristillisyyden edistämiseen vaan Jumalan valtakunta-vision parhaaksi. Jumalan valtakunta oli Lehtosen loppuelämän vuosina yhtä kuin koko Kristuksen hallinto ihmisten keskellä: kirkkokuntien ja herätysliikkeitten rajamuurit olivat vain tellinkejä, joiden ylitse oli nähtävä Jumalan uuden liiton yksi ja ainoa kansa: Kristuksen globaali ruumisseurakunta. Eräänlaisissa aihioissa Jumala viisautensa mukaisesti toimi ja asetti ihmisiänsä samaisiin aihioihin.

Ensio Lehtonen tilitti omaa elämäänsä näissä aihioiksi nimittämissään yhteyksissä.

Ensimmäinen aihio muodostui lapsuuden ja nuoruuden vapaakirkollisuudesta. Se oli kodin – isän Frans Akselin ja äidin Sofia Viktoriinan – perintö pojalle.

Seuraava aihio muodostui Suomen helluntaiherätyksestä, jossa Lehtonen palveli liikkeen johtoasemissa.

Kolmas aihio muodostui sotavuosien allianssihenkisestä herätys- ja sotilaskristillisyydestä, johon sisältyi esimerkiksi läheinen työyhteys Frank Mangsin rinnalla.

Neljäs ja viimeinen aihio oli eräänlainen veljeskristillisyys, jonka alkuvaiheisiin sisältyi aktiivinen palvelu Kansan Raamattuseuran ja SANA-lehden syntymiskuohuissa mutta samalla lopullinen löytö Kristuksen yksi ruumis-ajattelun maisemissa. Tässä tapahtui Kuvan ja Sanan kustannustoiminnan alkaminen ja tästä syntyi vuoden 1971 lopulla, välittömästi Lehtosen kuoleman jälkeen, toiminta, joka tänään löytyy keskeisesti Patmos Lähetyssäätiön nimikkeen alla.

Tulevassa kirjeessä kerron miten Lehtonen kantoi huolta päiviensä jälkeen väistämättä alkavasta tarpeellisesta uudistusmuutoksesta perustamassaan työssä: näky olisi muuttumaton apostolinen taivaallinen näky, mutta tekemisen muodot uudistuisivat. Hän uskoutui kahdelle veljelle – Eeva-sisarensa puolisolle, Vapaakirkon pastorille, Väinö Rissaselle, ja johtoryhmiinsä kuuluvalle varatuomari Pentti Kuoppamäelle (viihdepersoona Jukka Kuoppamäen sedälle). Mainitut kaksi veljeä olivat Lehtosen toivomuksesta minulle kuin apostoliset vanhimmat, paimenet, valvoen kehitystäni Lehtosen – ja ennen kaikkea taivaallisten – visioitten toteuttamisessa.

Palaan Ensio Lehtosen vaiheisiin ”aihioissa”.

TAPAHTUIVATKO kaikki uuden alut uusissa aihioissa Jumalan tahdossa?

Oliko vanhan ihmisen mieli ristille naulittuna kun hengellinen isäni ja johtajani oli sulkenut vapaakirkollisuuden oven takanansa ja astunut johtavan vaikuttajan tehtäviin helluntaiherätyksessä? Entä silloin, kun tapahtui lähtö helluntaista? Oliko Jumala aina asettajana?

Tätä kysyin suoraan Ensio Lehtoselta. Kysyin siksikin – ja totesin tämän johtajalleni – koska halusin oppia häneltä, miten erottaa Jumalan asettamiset ja lihan ja veren pyrkimykset ja teot toisistaan.

”Jumalan kasvojen alla uskallan sanoa, että vaihtamiset leiristä toiseen olivat pohjimmiltaan Jumalan työn tulosta. Suomen Siion on Jumalan armosta herätysaaltojen kristillisyyttä. Aallot ovat saaneet muotoutua herätysliikkeiksi ja Herra Jeesus Kristus on tiennyt keitä tarvitsee ja kutsuu näihin aaltoihin. Totuus on, että meren aallot kuljettavat aina osia aikaisempien aaltojen vesistä liikkeessään. Jumalalla on varaa asettaa uudistusaaltoihinsa aikaisempien aaltojensa miehiä ja naisia. Näin uskon tapahtuneen kohdallani. Totta kyllä, inhimilliset tekijät ja edellytykset vaikuttivat näissä vaiheissa, mutta Jumala toimii lihan kauttakin. Tarvitsihan Jumala neitsyt Marian kohtua, jotta Jumala ihmisenä syntyisi maailmaan. Olen kuitenkin kaikkien Pyhän Hengen aaltojen kohdalla pyrkinyt löytämään Jumalan tahdon ja tarkoituksen ja kysynyt missä voin palvella nimenomaan Jumalan tahtoa enkä pelkästään ulkoisia rajoja ja nimikkeitä. Keskeistä on ollut etten mene taaksepäin vaan kuljen eteenpäin Herran aikatauluissa ja teoissa. Kristuksen tuomioistuimella selviää palvelinko itseäni vaiko Jumalan tahtoa. Perimmiltään kysymyksessä olivat aina sielut. Tässä viimeisessä aihiossa olen saanut maksaa aika paljon hintaa taivaallisen tahdon toteutumisesta. Kaikki on ollut kaiken arvoista.”

Näin hengellinen opettajani puhui. Ja kehotti minua tutkimaan Herran edessä olisiko hänen vaiheissaan jotain viitettä minulle ajatellen kuljettavakseni annettua tietä.

Olimme kumpikin tuona iltana Keravalla tietoisia siitä, että Jumala käsittämättömässä armossaan oli valinnut ja asettanut minut seuraamaan Lehtosen askelissa hänen perustamansa työn johtajana. Erityisesti kaksi viimeistä vuotta olivat olleet aamuvarhaisesta pitkälle loppuyöhön kasvamista sisälle Ensio Lehtosen visioihin ja hänen perintönsä vastuulliseen hoitamiseen. Olin kuukausien ajan enemmän Jukolassa kuin kotona Vuosaaressa. Läheiseni ymmärsivät ja jakoivat minut alttiisti Ensio Lehtosen syväkoulutukseen. En koskaan ole kuvitellut, että työni patmos-palvelussa olisi ollut pelkkää hengellistäkään työtä – olen elänyt kutsumuksessa, jossa en ole ollut itseni oma.

Ensio Lehtonen opetti minulle kreikan kielen doulos-sanan merkityksen. Joku kääntää sanan palvelijaksi. Oikea käännös on orja. Olla Kristuksen doulos merkitsee olla Kristuksen orja. Orjalla ei ole omaa tahtoa, ei omia oikeuksia, ei omaa omaisuutta. Ei mitään, jossa ei Kristus olisi Herra. Isäntä omistaa ja määrää. Ei Ensio väittänyt saavuttaneensa tätä tilaa. Mutta tunsin opettajani sen verran hyvin, että tiesin hänen elävän päivittäisessä kilvoittelussa ollakseen Kristuksen doulos.

ENSIO Lehtosen työ helluntaiherätyksessä alkoi päivinä, jolloin helluntaiherätyksessä koettiin voimallista kasvun aikaa ja julkaisutoiminta etsi uusiakin avenuita. Ristin Voitto-lehden levikki kasvoi. Hallussani on Ensio Lehtosen kirjoittamia vuosi- ja kymmenvuosikertomuksia helluntailaisen kustannustoiminnan ja varsinkin Ristin Voitto-lehden vaiheista. Vuoden 1938 vuosikertomuksessa Lehtonen arvioi miten monta rauhan vuotta ihmiskunnalla mahtaakaan olla ennen kuin jotakin räjähtää suuresti. Syyskuun 1. päivänä 1939 räjähti sota.

Ensio Lehtonen seurasi sodan kehitystä verraten tapahtumia Raamatun profetioihin.

Talvisodan aikana Ensio Lehtonen ja Helsingin Saalem seurakunnan johtaja Eino I. Manninen kumpikin kirjoittivat Ristin Voitossa siihen suuntaan, että helluntailaisen miehen tulee osallistua aseelliseen maanpuolustukseen. Kirjoitukset asettivat aseettoman palveluksen kannalla olevat vaikeaan asemaan.

Aseellisen maanpuolustuksen kiistakysymys johti siihen, että jatkosodan aikana perustettiin Hyvä Sanoma-niminen lehti. Lehden toimittajaksi tuli Unto Kunnas, mainosmiestaustan omaava veli, jonka opettamisen herätysliikkeen lehtityöhön oli suorittanut Ensio Lehtonen.

Vuonna 1943 kahden lehden väliseen sotaan luovi rinnakkaiselo. Sotien jälkeen lehdet yhdistyivät yhden kustantajan alaisuuteen. Ensio Lehtonen palveli Ristin Voiton päätoimittajana 1932-1942. Ensio Lehtosen jälkeen Ristin Voiton toimitussihteeriksi tuli edellä mainittu Unto Kunnas. Vuosina 1946-1947 helluntaiherätyksen lehtimaailmaan tuli rauha.

Mikä oli helluntaiherätyksen julkaisutoiminnan sanoma Ensio Lehtosenkin päätoimittajuuden aikana, siitä kertoo lainaus Ristin Voiton sivuilta:

Ristin Voitto tahtoo julistaa lukijoilleen koko totuutta, se on Jeesusta Kristusta ja Häntä ristiinnaulittuna, mutta myös ylösnousseena Jumalan Poikana, joka voi kurjimman pelastaa, parantaa ruumiin ja sielun puolesta, ja joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella. Uskomme Raamatun olevan virheettömän Sanan, joka on syntynyt Pyhän Hengen innoittamana ja siksi se riittää uskomme ja toimintamme ohjenuoraksi. Emme väitä kaikkea käsittävämme, mikä kuuluu koko totuuteen, mutta siihen asti, mihin olemme ehtineet, tahdomme olla uskollisia.

Luen teoksesta Yhteyttä sadan vuoden ajan – Ristin Voitto lehti (Ruohomäki/Ruohomäki/Sopanen) seuraavat Ensio Lehtosta koskevat lausumat:

Etevänä lehtimiehenä tunnetun Lehtosen aikana Ristin Voitto alkoi kasvaa ja kehittyä merkittävällä tavalla.

Ensio Lehtosen loistava ura yhtenä Ristin Voiton pitkäaikaisimmista päätoimittajista päättyi helluntaiherätystä repineeseen Suureen asepalvelukiistaan, ja hän siirtyi lopulta luterilaiseen kirkkoon. Lea Kärnän mukaan ”Lehtonen ei enää jaksanut kestää häneen kohdistuneita paineita.” Lehtosen lähtö kertoo omaa raadollista kieltään herätysliikkeestä, jonka sisällä osattiin toisinaan olla täysin joustamattomia omissa periaatteissa silläkin uhalla, että menetettäisiin aidosti arvokkaita toimijoita.

Oliko Ensio Lehtonen katkera elämänsä viimeisenä vuotena siitä, mitä oli kokenut helluntaiherätyksessä? Rohkenen kysyä tätä.

Vastaus kysymykseen on kieltävä. Lehtonen ei koskaan sanojensa mukaan ollut kokenut katkeruutta. Syvää surua kylläkin.

Kesän 1971 ”jäähyväisistunnoissamme” Ensio Lehtonen antoi minulle käsikirjoituksensa, jossa sisältönä oli dramaattinen kuvaus siitä, mitä Herra Jeesus Kristus oli hänelle. Lehtosen kuoleman jälkeisessä Kipinän muistonumerossa julkaisin tekstin. Sitä on pidetty yhtenä ihmeellisimmistä Lehtosen teksteistä, ja aina vuosien varrella joku ottaa yhteyttä ja kysyy kirjoituksen perään. Tulevassa kirjeessäni julkaisen tämän ihanan ja ihmeellisen tekstin – Ensio Lehtonen itse nimitti tekstiänsä testamentiksi jälkeensä jääneille.

SAALEMSEURAKUNNAN johtaja on mainittu kirjetekstissäni. Eino I. Manninen oli mies, joka säilyi Ensio Lehtosen veljenä ja tukijana niissäkin myrskyissä, jolloin helluntaikansa kuin yhtenä rintamana tuomitsi luterilaiseen kirkkoon – siihen ”vanhaan huoraan” – liittyneen Lehtosen. Tämä siteerattu terminologia oli aikansa helluntairadikaalin saarnaajan William Uotisen luomaa. Tätä on takuuvarmasti vaikea kenenkään edes kuvitella, joka oppi tuntemaan Uotisen vasta Kansan Raamattuseuran julistajana. Niilo Tuomenoksan vaikutuspiirissä Uotinen pääsi sisälle vanhurskauttamisen ihmeeseen, vaikutukseen, vapauteen ja voimaan.

Vuodet kuluivat, kovan linjan helluntailainen saarnaaja Uotinen itse liittyi ev.lut. kirkkoon ja sai saarnaluvan Helsingin piispalta – ja kummalliset olivat johdatuksen tiet. Minä sain palvella Uotista kirjoittamalla ja editoimalla suurimman osan hänen saarnalupaansa johtaneen kirjansa Sen Jumala teki tekstistä. Kuva ja Sana julkaisi Uotisen nimellä julkaistun kirjan Ensio Lehtosen ideoimassa Sateenkaarisarjassa. Termillä viitattiin kristillisten kirkkojen ja herätysliikkeitten erilaisuuksien sulamiseen sateenkaareksi Apostolisen uskontunnustuksen yhdistäessä Kristuksen seurakuntaruumiin yhdeksi tunnustavaksi ja julistavaksi kokonaisuudeksi. Lehtonen pyrki kokoamaan sarjaan joka ainoan Suomessa vaikuttavan tunnustuksellisesti kristillisen kirkon ja herätysliikkeen raamattu-uskollisen perussanoman niin että koko sarjan lukenut olisi päässyt osalliseksi kaikesta rikkaudesta Kristuksen ruumiissa.

Palaan vielä William Uotiseen kahden henkilökohtaisen muiston merkeissä.

Oronmyllyllä Uotinen majoittui Jyväkirkon alttarin takana olevaan sakastitilaan. Sen pienen pöydän äärellä Uotinen valmisti tai viimeisteli raamattutuntejaan. Kasettiradiosta hän kuunteli Amerikasta tuomiansa englanninkielisiä opetuspuheita löytäen niistä innoitusjyväsiä. Hän tiesi minunkin sellaisia kuuntelevan ja esitteli minulle aarteitaan. Yksi Uotisen suosima kaseteilla puhuva oli Thru the Bible ohjelman radio-opettaja ja Los Angelesin Church of the Open Doorin pappi tri Vernon McGee. Kerran Uotinen pisti minut istumaan vierellensä ja soitatti minulle katkelman McGeen puhetta. ”Eikö Kuva ja Sana voisi huolehtia näitten puheitten kääntämisestä suomeksi”, hän kysyi. Minulla on vieläkin tallessa toistakymmentä kasetoitua McGeen puhetta, Uotiselta saatuja.

Pitkän aikaa myöhemmin istuin Thousand Oaksissa, Kaliforniassa Vernon McGeen osittain isännöimässä kansainvälisten työtovereittensa kohtaamisessa. Olin kutsuttu koska Patmos rahoitti McGeen arabiankielelle käännettyjä opetuksia Etelä-Libanonin Voice of Hope radioaseman ohjelmistossa. McGee kysyi minulta enkö tahtoisi huolehtia puheittensa kääntämisestä suomeksi. Siihen ei tuolloin ollut patmosresursseja. Miten suuri olikaan kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan kun Jukka Norvanto alkoi kääntää McGeen puheita ja luki niitä suomenkieliseen käyttöön. – Vernon McGee oli siis yksi Uotisen suosikkeja Atlantin toiselta puolelta, innoittajia hänen evankelisiin puheisiinsa.

William Uotisen rakas Vappu puoliso menehtyi pitkälliseen sairauteen Meilahdessa. Kyseisenä lauantaiehtoona istuin Kuvan ja Sanan Snellmaninkadun toimituksen huoneessa. Ikkunat olivat kadunvarsitasossa. Kaihtimet alhaalla työrauhan takaamiseksi. Kuulin koputuksia ikkunan takaa ja katsoin kaihtimien reunasta – ja näin kyynelehtivän William Uotisen. Hän viittoili minua avaamaan ikkunan ja tein sen kuvitellen, että juttelisimme avatun ikkunan kautta. Mutta Uotinenpa astui ikkunasta sisätilaan! Autoin hänet ikkunan alla olevalle penkille, ja siinä William otti minut syleilyynsä ja kyyneleissä totesi: Tänään taivas on paljon lähempänä, niin todellisena kuin ei koskaan, sillä Vappu siirtyi sinne jokunen tunti sitten.

Läheisyys Uotisen sekä minun että Kuvan ja Sanan välillä säilyi veljen kuolemaan saakka. Kohtasimme Oronmyllyllä pari kolme kertaa ja muistelimme menneitä Jyväkirkon varjossa. Jonkun kerran sain toimia kyytimiehenä Uotiselle hänen matkatessaan johonkin KRS:n tapahtumaan puhumaan. Uotinen tunsi ja kertoi paljon Ensio Lehtoseen liittyvää muistojensa arkistoista. Hän sanoi olevansa kiitollinen Lehtosesta siksikin, että Lehtonen oli ollut ratkaisevasti vaikuttamassa Kansan Raamattuseuran – nykyisen hengellisen kotinsa ja työympäristönsä — muotoutumiseen. Taivaassa juttelemme paljosta! Näin Uotinen tapasi sanoa näissä muisteluhetkissä. Siellä veljet nyt ovat – juttelemassa.

Uotisten poika vieraili joku aika sitten helluntailaisten juhlan merkeissä Suomessa. Kuulin vierailusta vasta tapahtuman jälkeen. Kysyin isänniltä mistä osoitteesta saisin yhteyttä Uotinen junioriin. Kun sain osoitetiedot minulle heti perään ilmoitettiin henkilön kuolleen palattuansa Suomesta Yhdysvaltoihin.

VIELÄ loppusana Eino I. Mannisesta, Helsingin Saalem seurakunnan johtajasta ja Ensio Lehtoseen loppuun saakka rakkaudellisesti suhtautuneesta helluntailaisesta grand old manista.

Vuodet olivat kuluneet omassa elämässänikin. Olin 25 vuoden iässä. Olin sanoutunut irti Kuvan ja Sanan palveluksesta – syistä ja sepistä riittää kertomista parissakin tulevaisuuden kirjeessäni. Kuvan ja Sanan jälkeen olin työskennellyt Helsingin Siion seurakunnassa, vahvasti Saalemia vastaan pyriköivässä ns. Vapaan helluntaiherätyksen seurakunnassa. Mukaan tulooni mainittuun yhteisöön vaikutti useampi vierailuni Amerikassa ja siellä tutustuminen uuskarismaattisiin piireihin, joiden kanssa Siion seurakunta oli tekemisissä. Löysin itseni kahden suuntaiselta sillalta kahden maanosan ja kahden hengellisen liikehdinnän väliltä. Tulkkasin puhujavierailulla olevia amerikkalaisia ja tein yhtä ja toista aina lehden toimittamiseen saakka. Työsuhteeni Siioniin päättyi aloitteestani. Olin tehnyt sopimuksen muuttamisesta perheen ja koiramme kanssa Yhdysvaltoihin. Koti oli varattuna ja työpaikka olemassa suur Chicagon alueella.

Asepalvelus oli kuitenkin lykkäysten summana edelleen suorittamatta. Jarl Jarkka oli ottanut minut hoiviinsa ja ohjaili asioitani pääesikunnassa. Aloitin ja suoritin asevelvollisuuteni siviilipalveluksena talonmies-lämmittäjänä Helsingin sokeainkoulussa. Päivänä muutamana olin haalareissani heivaamassa koksia kahteen suureen keskuslämmitysuuniin, kun kellariin odottamatta astui kolme miestä. Tunnistin heidät heti. Tapani Kärnä. Unto Kunnas. K.O. Syväntö. Olin lievästi sanoen hämmennyksissäni. Mitä nämä miehet tekivät minun pannuhuoneessani?

Tapani Kärnä oli puhemiehenä tässä delegaatiossa. Asia oli tämä: Saalemissa tiedettiin lähtemisestäni Vilho Soinisen Siionista ja Manninen halusi tavata ja neuvotella ajatuksella, että tulisin helluntaiherätyksen palvelukseen jakaen aikani sekä Saalemin että Ristin Voiton kesken. Manninen kutsui tapaamiseen. Delegaatio luovutti minulle Mannisen lyhyen mutta lämpimän kirjeviestin.

Seurasin kutsua. Tapasimme Saalemin tiloissa. Eino I. Manninen kertoi puhuneensa Ensio Lehtosen kanssa ”Leo Mellerin tapauksesta”. Lehtonen oli ilmoittanut olevansa pahoillansa siitä, että olin jättänyt Kuvan ja Sanan, mutta käsitti, etten olisi palaamassa hänen työtoverikseen. Manninen oli kuullut saarnaaja-apeltani, että olin perheeni kanssa emigroitumassa Yhdysvaltoihin. Nyt hän tarjosi minulle Amerikan sijaan välittömästi alkavaa palkallista työsuhdetta helluntaissa. Sain tarjouksen myös kirjallisessa muodossa, ja tässä tekstin ydinlauseet:

Etenisimme näin. Talvipäivät ovat pian. Meillä on seurakunnalle ostettuina muutama lentopaikka mennen tullen tähän tapahtumaan. Sinä saat yhden lipun. Minä esittelen sinut talvipäivien osanottajille tulevana läheisenä työtoverina, toimittajana ym. Kerron, että Saalem ja Ristin Voitto ottavat sinut työhön ja ehdotan, että koko Suomen helluntaiherätys antaa sinulle suosiollisen tervetulon työyhteyteen. Rukoile ja etsi selvyyttä tähän tarjoukseen. Kiirettä pitää.

Toki kaikki tarjottu oli suorastaan ihmeellistä. Rukoilin, puhuimme perheenä asiasta, ja etsimme johdatusta. Silti koin, että minun oli vastattava kielteisesti tarjoukseen.

Manninen kutsui uudestaan tapaamiseen. Hän selosti miten aikanansa Saalemissa tapahtuu suuria muutoksia. Hänen aikansa päättyy ja ilmeisesti poikansa Veikko astuu johtoon. Mutta Veikko on mies, joka ei pysy paikoilla vaan koko maapallo on hänen työmaatansa. Eikä Kai Antturi yksin johtamassa seurakuntaa olisi ihanteellisin tulevaisuuden malli. ”Tule, Leo! Saalemissa on paikka sinulle ja kyvyillesi. Rukoillaan ja keskustellaan.” Mannista kiinnosti lehti- ja kustannustyön laajentaminen Saalemin toiminnassa ja erityisesti siihen hän halusi minut.

Edelleen koin, että vastaukseni on kielteinen – teologisista syistä. En yksinkertaisesti soveltuisi helluntailaisuuteen. Eino I. Manninen ymmärsi, siunasi minut ja ehdotti rakkaudellisesti ja hyväntahtoisesti, että jospa kuitenkin alkaisin kääntää Ristin Voitolle tekstejä ja saisin siitä toimeentuloapua ennen lähtöä valtameren taakse. Tätä teinkin jonkun verran. Mutta Unto Kunnas ei lämmennyt työpanokselleni juuri edellä mainitsemieni teologisten syitten vuoksi. Kannoissani oli liian paljon Lutheria ja Calvinia. Hän ei uskaltaisi luottaa tekstieni valintoihin, käännösoperaatioihini jne. ”Sovit parhaiten valtionkirkkoon”, Kunnas totesi minulle.

Eino I. Mannisen viimeinen viesti minulle sisälsi tämmöisenkin tekstin:

Olisihan se ollut eräänlaista velan maksua meillepäin jos sinä olisit tullut Lehtosen suojasta meille ja sillä tavalla olisivat tilit tulleet tasoitetuiksi.

Eino Ilmarin poika saarnaaja, seurakuntien johtaja Veikko Manninen oli viimeisinä vuosinaan läheinen ja suuresti kunnioittamani ystävä. Hän vieraili mahdollisuuksiensa mukaan Patmoksen radio- ja tv-ohjelmissa. Kyllä Veikon kanssa tätä kaikkea tässä kerrottua tuli jutelluksi. Veikko oli tietoinen edellä mainituista vaiheista ja valotti vielä sellaistakin, josta en ollut päässyt tietämään. Ja tapahtui muutakin, josta enemmän tulevissa kirjeissä. Viimeisellä vierailulla Veikon kotona hän totesi minulle näkemisiin-tilanteessa: ”Viisaasti teit kun et tullut helluntaihin. Tätä nykyä meillä tapellaan ja kilpaillaan. Jeesus armahtakoon helluntaikansaa!” – Erikoista, että tyttäremme Julia kävi päiväkotia ja esikoulua Vuosaaressa, jossa Veikko Mannisen tytär oli hänen opettajiansa.

Tänään tiedän hyvin ja tarkkaan, miksi minusta ei tullut Saalemin miestä eikä toimittajaa Ristin Voittoon eikä edes emigranttia Amerikan Yhdysvaltoihin. Jumalalla oli aivoituksissaan nykyinen Patmos.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.