Vielä tämä vuosi (Näitä minä muistelen #25)

JEESUS KERTOI TÄMÄN VERTAUKSEN: ”ERÄÄLLÄ MIEHELLÄ OLI VIINITARHASSAAN ISTUTETTUNA VIIKUNAPUU. HÄN MENI ETSIMÄÄN SIITÄ HEDELMIÄ MUTTA EI LÖYTÄNYT. (6)

Siirretään sanastoa nykyhengelliseen kieleen.

Viinitarha on hengellinen yhteisö. Viikunapuu on poliittis/sotilaallis/valtiollinen yhteisö.

Jeesuksen lähtökohta on selkosanainen ja yllättäväkin: valtio elää seurakunnan keskellä. Eikö totta: yleensä ajatellaan seurakunnan olevan elossa yhteiskunnassa. Mutta ei. Jumalan seurakunnalla on valtavaikutus viikunapuuhun – kristillisellä politiikalla on vaikutettava yhteiskuntaan. Ei toisinpäin. No, me kaikki tiedämme, mikä on tilanne näissä kahdessa regimentissä ja niitten suhdevaikutuksissa vaikkapa omassa Suomessa.

Jeesuksen vertauksessa hengellisen regimentin Herra ryhtyy tutkimaan, miten ovat asiat ja tilanteet viikunapuussa – onko hedelmää. Eli, kasvaako maallisen regimentin puussa sitä, mikä on alun alkaen hengellisen regimentin vaikutusta yhteiskunnassa, taloudessa, politiikassa ja niin edelleen.

Näin olemme siirtyneet tulenaralle alueelle: saako politiikkaa ja uskontoa sekoittaa toisiinsa?

Saako?

Ei vain saa, vaan Herra Jeesus Kristus vaatii Jumalan yhteisöä olemaan suolana synnin pilaannuttamassa maallisessa yhteiskunnassa. Eikä vain suolana vaan ennen kaikkea herättäjänä parannukseen ja Jumalan tahdon mukaisten arvojen mukaiseen elämään.

ARVID HUGO JULIUS VON MARTENS oli nuoruuteni Suomen erilaisin kristitty vaikuttaja. Ja yksi vuosisadan vaikuttavimpia tosi kristittyjä. Hän syntyi 22. helmikuuta 1903 ja kuoli 28. kesäkuuta 1993. Vanhemmat olivat baltiansaksalaista aatelia, isä oli valtioneuvos Friedrich Julius Martens.

Arvid kävi Helsingin saksalaista koulua ja vuodesta 1914 Helsingin venäläistä lyseota. Yhteiskunnallisista syistä johtuen Arvid joutui lopettamaan lyseon suorittamatta ylioppilastutkintoa. Arvid työskenteli Valtion rautateiden palveluksessa Pasilassa sekä sittemmin konttoristina Suomen Höyrylaiva Oy:ssä. Arvid koki radikaalin uudestisyntymisen ja liittyi Pelastusarmeijaan. Vuodesta 1929 lähtien hän oli   kokoaikaisesti Pelastusarmeijan palveluksessa, upseerina Turussa, Kristiinankaupungissa, Karjaalla ja Sipoossa. Työnsä piirissä hän kohtasi tulevan vaimonsa Kate Armada Nymanin, jonka kanssa solmi avioliiton 1929.

Arvid erosi 1937 Pelastusarmeijan upseerin toimesta henkilökohtaisista syistä. Myöhemmin kun olin saanut liittyä Arvidin lähipiiriin kuulin näistä syistä enemmän. Arvid sanoi minulle jättäneensä Pelastusarmeijan ja liittyneensä aktivistina luterilaiseen kirkkoon etsien sieltä työmahdollisuuksia, koska ”Pelastusarmeija ei sallinut minun laskeutua tarpeeksi syvälle, tarpeeksi alas, kaikkein kurjimpia auttamaan, niin kuin Pyhä Henki kulloinkin olisi halunnut minun liikkuvan”.

NELJÄ vuotta von Martens kulki vapaana evankelistana pääkaupunkiseudulla ja evankelioi erityisesti niin sanottuja hyväosaisia äveriäitä ruotsalaisia porvareita. Hän myös samaistui kahteen kansainväliseen syvemmän hengellisen elämän liikkeeseen: ns. keswickläisyyteen – josta Urho Muroma nostatti esiin hengellisen elämän syventämispäivänsä ja muuta toimintamallia – ja luterilaisen papin Frank Buchmanin synnyttämään kommunismin vastaiseen Oxford- eli MRA-liikkeeseen.

Juhannuksena 1944 von Martens tuli Helsingin ev.lut. seurakuntien diakoniakeskuksen katulähetystyöntekijäksi. Tästä alkoi se vaihe von Martensin elämässä, josta hänet aina muistetaan. Tähän vaiheeseen kuuluu myös hänen ja Ensio Lehtosen ystävyyden alku ja kehittyminen.

Von Martens tunnettiin nimityksellä nattmissionär – yölähetystyöntekijä. Hän evankelioi huonompiosaisia rinnan jopa aatelisten suomenruotsalaisten tavoittamisen kanssa, mutta hän oli jokaisessa työtehtävässään Pyhän Hengen ja rukouksen mies.

Hän ja Ensio Lehtonen kohtasivat, eikä aikaakaan, kun miesten välille oli syntynyt kokonaisvaltainen ystävyys ja työveljeys. ”Lehtosella oli tuberkuloosia sairastavat sotaorvot – minulla katujen juopot ja asunnottomat ja pienrikolliset – ja kumpikin meistä oli Hengen täyteyttä julistavia täysiverisiä evankelistoja” – näin von Martens kerran laukaisi minulle istuessansa toimistotiloissa Kuvassa ja Sanassa suunnittelemassa erään kirjansa uusintapainosta.

Ensio Lehtonen huolehti siitä, että von Martensin ruotsin kielellä 1947 Porvoon hiippakunnan nuorisotoimen kustannuksella ilmestynyt Gud hör bön käännetiin suomeksi ja ilmestyi Kuvan ja Sanan kustantamana vielä jouluksi samana vuonna. Suomenkielinen nimi oli Rukousvastauksia: katulähetyksen työntekijä kertoo. 

Kolme vuotta myöhemmin oli Kuvan ja Sanan ohjelmassa jälleen von Martensin kirja – Olen velassa: katulähetystyöntekijä kertoo – eikä tätä teosta ollut ensiksi julkaistu ruotsin kielellä. Vielä kolmaskin von Martensin kirja ilmestyi Kuvasta ja Sanasta – Apuni tulee ylhäältä (1962) – jota sain valmistella Arvidin kanssa Lehtosen valvonnassa. Olin jo tuolloin Kuvan ja Sanan palveluksessa toimittajana.

SODAN päätyttyä Helsingissä vallitsi syksyllä 1944 hillitön asuntopula. Kaikille ei riittänyt tilapäistä majoitusta edes parakeissa tai Pelastusarmeijan yömajoissa. Helsingin kaupunki avasi vuoden 1945 alussa kahdeksan kallioon louhittua   väestönsuojaa asunnottomien yöpymispaikoiksi. Nämä tilat olivat käytössä 1954 saakka. Kaksi jopa vielä 1960-luvun alkuun. Asunnottomista monet olivat sotilaita, joilla oli alkoholi- ja muita sosiaalisia ongelmia. Näiden ihmisten parissa von Martens aloitti työnsä.

Työ kasvoi. Sitä alkoi olla vaikeata sijoittaa Helsingin seurakuntien valjaisiin. Von Martens perusti oman järjestön nimeltä Kovaosaisten ystävät ry. Yhdistyksen päämääränä oli järjestää koteja ja asuntoja kodittomille, häädetyille perheille ja tuberkuloosia ja epilepsiaa sairastaville. Von Martensin ystävyys Ensio Lehtosen kanssa poiki miesten kesken lukuisia upeita auttamiseen liittyviä ajatuksia, jotka yleensä myös muuntuivat eläväksi avustustyöksi. Ensio Lehtonen kannusti minua tutustumaan syvemmin von Martensiin – siksikin, koska puhuin ruotsia, ja se toi ilmeistä helpotusta ja iloa von Martensille, joka oli huono suomen kielessä.

Arvid von Martensin vaikutus tuntuu edelleen suomalaisessa avustustyössä. Esimerkiksi ns. Hurstin joulujuhlat ovat suoranaista jatkoa von Martensin vuonna 1954 Helsingin A-messuhallissa aloittamille kodittomien joulujuhlille. Toimintaa jatkettiin vuosittain aina 1972 saakka. Lehtosen perimää oli, että Kuva ja Sana lahjoitti joululehtiä ja evankelioivia kirjoja suurissa määrin näihin von Martensin juhliin.

PALAAN kirjoitelmani alussa käyttämääni Jeesuksen sanaan.

Arvid von Martens käytti tätä tekstiä usein, taitaapi se olla käsiteltynä jossakin hänen kirjoistansakin. Muistelen Helsingin seurakuntien eräässä työpalaverissa käytyä keskustelua. Minut oli kutsuttu edustamaan Ensio Lehtosta. Aiheena oli tunnetun ruotsalaisen Mangs-henkisen kirkkoherra-evankelistan saapuminen kaksikielisiin evankelioiviin kokouksiin Helsinkiin. Kirkkoherra oli nimeltä Mårten Werner Malmöstä. Hän oli jo eläessään legendaarinen kuvakielinen raamatullinen herätysjulistaja. Kun hänen kokousviikkonsa tapahtumia luonnostettiin pääkaupungin kirkkoherrojen ja muitten vastuuhenkilöitten kesken, von Martens pyysi puheenvuoron.

Älkää rakkaat kollegat järjestäkö yhtä tilaisuutta toisensa perään kirkkoihin. Nyt on mentävä eduskuntatalolle, on mentävä tanssipaikoille, on mentävä suuryritysten piiriin, on mentävä politiikan keskelle puoluetapaamisiin. Ellemme tätä tee, niin Jumala asettaa meidät tilille siitä, että viikunapuu kuivettuu ja lopulta kansakuntamme käy huonosti. 

En muista tarkasti, miten von Martens selitti Jeesuksen vertausta, mutta yleisen linjan muistan ja tiedän. Se kulki tähän suuntaan:

Kansakunnan poliittinen ja taloudellinen ja jokainen kohtalon liike on riippuvainen siitä maaperästä – hengellisestä maaperästä – jossa valtiomuoto elää. Jeesuksen mukaan tarhuri tulee kolmena vuotena etsimään hedelmää viikunapuusta – siis valtiosta eli suomalaisesta elämän muodostamme – ja kun hedelmää ei ole, kuuluu määräys hakata puu pois. Sellaisessa tilanteessa on moni kansa tuhoutunut. 

Mitä tekee viinitarhanhoitaja – mitä pitäisi tehdä Suomen kristittyjen keskuudessa – kun viikunapuu ei kasva tarhurin edellyttämää hedelmää? Viinitarhuri — siis kristillisten yhteisöjen ääni – lausuu: ”Herra, anna sen olla vielä tämä vuosi. Sillä välin minä kuokin ja lannoitan maan sen ympärillä. Ehkäpä se ensi vuonna tekee hedelmää. Jos ei, niin käske sitten hakata se pois. (jakeet 7-9)

Muistan, miten Arvid von Martens luettuansa Jeesuksen vertauksen totesi pääkaupunkiseutua ajatellen Helsingin seurakuntien olevan maa, jossa Suomen valtion viikunapuu kasvaa. Valtion puutteet eivät ole seurausta siitä itsestänsä vaan hengellinen regimentti on vastuussa. Von Martens kehoitti valmistumaan Mårten Wernerin tulolle aloittamalla paastossa ja rukouksessa ja hengellisessä syventymisessä tapahtuva hengellisen maaperämme kuokkiminen ja lannoittaminen. Jos tässä menestymme, niin sodanjälkeinen, monessa koetuksessa elävä Suomi saa kokea virvoituksen ajan – kansallisen hengellisen heräämisen – mutta hengellisen regimentin täytyy herätä vastuullisuuteen ja painua katumuksessa ja syntiensä ja itsekkyytensä tunnustamisessa polville.

Voimakasta oli von Martensin saarna. Siellä ja täällä kuului nyyhkytystä. Päät painuivat. Muistan, miten oman hengellisen kotini – Lähetyskirkon ruotsinkielisen työn – yksi vastuun kantaja maisteri Chira Lönnberg ponnahti ylös ja vetosi paikalla oleviin: Mitä me vielä istumme ja ihmettelemme – nyt polvet lattiaan ja huutamaan Herran puoleen! Näin tapahtuikin.

Mårten Werner saapui ajallaan. Tilaisuuksia oli useissa kirkoissa ja muissakin tiloissa.  Helsingissä kuohahti. Oli hengellisen elpymisen aikaa. Werner palasi Ruotsiin, mutta syväkyntö oli painanut jälkensä pääkaupunkiseudun hengelliseen elämään. Esimerkiksi eduskunnassa aloitti uusi raamattupiiri.

MUUTEN: mainittu Chira Lönnberg.

Vuodet kuluivat. Hengellinen ystävyytemme pysyi. Chira johti kuoroa, jossa minäkin lauloin. Hänen kodissansa Runeberginkadulla kokoontui viikkopiiri, jossa olin mukana. Chira valmistui opinnoissaan ja aloitti Lähetysseuran työntekijänä Israelissa.

Jerusalemissa järjestettiin kansainvälinen Raamatun profetioita tutkiva kongressi. Johdin suomalaisen ryhmän tuohon tapahtumaan. Viimeisenä kokouspäivänä oli päätösjuhla Jerusalemin amfiteatterissa. Istuin ryhmäni kanssa nauttien korkeatasoisesta musiikkiohjelmasta, kun viereeni istahti kuin tyhjästä ponnahtaen Chira Lönnberg.

Sen verran olin oppinut tuntemaan Chiran piirteitä ja olemusta, että tiesin heti: nyt on suomalaisneitoselle tapahtunut jotakin uutta ja ihmeellistä. Ja olihan Chiralla kuiskattavaa kerrontaa seuraavan vartin ajaksi.

Chira oli kohdannut ”elämänsä miehen”. Jerusalemissa. Yksi kongressin puhujanpaikalla palvelleista pastoreista, leskimieheksi jäänyt helluntailaistaustainen amerikkalainen juutalaissyntyinen lähetysjohtaja Luis Kaplan oli Chiran äkillisen rakastumisen kohde. En koe oikeaksi kuvailla, mitä tiedän näiden kahden rakastumisen hetkestä ja olosuhteista, mutta me paikalla olevat, jotka saimme tietää tapahtuneesta, olimme kyllä vakuuttuneita siitä, ettei kysymyksessä ollut muu kuin Jumalan selkeän johdatuksen piirissä tapahtunut ihmevastaus kahden lapsensa rukouksiin. Alkoi seurustelu, ajallaan Chira muutti Yhdysvaltoihin Arizonan Phoenixiin, ja pian kuulutettiin hääpäivä. Olimme hyviä ystäviä, minä ja Chira, ja ystävyys laajeni myös puolison suuntaan. Luis johti perustamaansa Jewish Voice nimistä lähetysjärjestöä. Chirasta tuli enemmän kuin rakastava uskollinen puoliso: hänestä tuli Luisille oikea käsi, jonka ohjauksessa järjestö kasvoi ja saavutti uskomattomia siunauskylvöjä sekä Israelissa että hajotuksessa elävien juutalaisten keskuudessa aina Afrikkaa myöten.

Perheystävyys jatkui vuodesta toiseen. Kun perheeni oli kanssani Kaliforniassa ja lähdimme lukukauden lopussa ajamaan itärannikolle, niin Kaplanit – ollessansa itse lähetyskentillä voittamassa juutalaisia – jättivät kotitalonsa avaimet turvalliseen säilytykseen, josta saimme noutaa ne ja asettua taloksi viettämään lomaviikkoa Arizonassa.

Kaplanit vierailivat Chiran sukulaisten luona Suomessa, ja sattui, että tällainen vierailu sijoittui kesään, jolloin Karismakonferenssi oli Hämeenlinnassa. Chira ja Luis puhuivat konferenssissa ja saavuttivat suomalaisten sydämiä.

Kaplanit toivoivat, että olisin perheen kanssa muuttanut Phoenixiin ja ottanut johtooni heidän työnsä. Näin ei kuitenkaan ollut säädetty. Luis kuoli, hänen jälkeensä Chira siirtyi puolisonsa luokse Jumalan taivaaseen, ja meille suomalaisillekin tuttu messiaaninen johtaja Jonathan Bernis otti vastuun työstä. Bernis on vieraillut myös patmoskentillä Brysselissä ja Pariisissa ja olemme julkaisseet hänen kirjallista tuotantoansa suomeksi.

VIELÄ takaisin Jeesuksen sanoihin ja Ensio Lehtoseen ja nuoruuteni vuosiin.

Ensio Lehtonen käsitteli Luukkaan tekstiä ollessansa Ristin Voiton päätoimittaja. Teksti valmistettiin aikana, jolloin puhkeavan sodan uhka lepäsi Suomen yllä. Lehtonen viittasi Suomeen viikunapuuna. Hän nosti esille Jeesuksen sanat:

Ehkäpä se ensi vuonna tekee hedelmää. Jos ei, niin käske sitten hakata se pois.  (Jae 9).

Voi Suomen Siionia, jos tämä on pian oleva meidän osamme! Kun emme ajoissa hoitaneet kansakuntamme perustuksia, niin lopulta meidän tarvitsee ja voimme vain ainoastaan huutaa Jumalan Hengen kanssa koetuksen ajan puhkeamista viikunapuussamme.

LOPPUSANA kaikkeen jo kirjoitettuun.

Iältäni olin kolmentoista vuoden jommalla kummalla puolella. Herra Jeesus Kristus kutsui ja veti minua tykönsä. Runsas vuosi myöhemmin olin ratkaisun paikalla Helsingin ruotsinkielisessä helluntaiseurakunnassa Filadelfiassa.

Teininä olin innostunut musiikista. Soitin itse jonkun verran viulua, mutta varsinainen kaipaukseni oli soittaa pianoa. Sellaiseen instrumenttiin ei yksinhuoltajan kodissa ollut varaa. Perhetutuista vain Burmeistereilla Lauttasaaressa oli piano – tosiasiassa jopa flyygeli. Mielelläni vierailin mainitussa kodissa, sainhan tapailla pianon koskettimia. Perheen isä oli ammatiltansa erikoiskoulutettu radioliikenneinsinööri merenkulkuhallituksen palveluksessa.

Olen aikaisemmissa muisteluissa kertonut kristillisen lähetysradion vaikutuksesta varsinaiseen kääntymysratkaisuuni. Olen tainnut mainita senkin, että koin Jumalan kutsuvan minua vaikuttamaan suomenkielisten Raamatun profetiaa ja Israelin asiaa käsittelevien sensuroimattomien ohjelmien tuottamiseen ja radioimiseen Suomeen jonkun lähetysradioaseman välityksellä. Mitä tekniikkaa tällaisen projektin aloittaminen vaatisi? Insinööri Burmeister tietäisi, ja hän vastasikin auliisti kysymyksiini.

Olin aloittanut kirjeenvaihdon kaupallisten jättitehokkaitten radioasemien kanssa tiedustellen mahdollisuuksia aloittaa mainitsemani ohjelmat. Yksi kirjeitteni kohde oli Radio Monte-Carlo, jonka kanssa oli mahdollista käydä kirjeenvaihtoa vain ranskaksi. Insinööri Burmeister hallitsi sujuvasti ranskan ja käänsi kirjeenvaihtoani. Tosin selkäni takana hän vakavasti varoitti äitiäni siitä, että jos sitoudun johonkin kummalliseen radion tekemiseen, niin se maksaa – eikä pelkkiä taskurahoja.

Burmeisterit eivät olleet innostuneita uskonnosta eivätkä lähetystyöstä. Kaikki muu uskonnollisuus oli tarpeetonta – paitsi Arvid von Martensin edustama kristillisyys. Arvid asui samassa Lauttasaaren portaassa kuin Burmeisterit. Menneitä muistellessani mietin sitä, miten yölähetyssaarnaaja, juoppojen ja kadun asukkaitten etsijä, oli hyvin menestyvän arvoperheen horisonttiin joutuneena saanut edustaa Kristusta tavalla, joka toimi sekä puliukkojen että korkeasti koulutettujen menestyvien ateistien silmissä uskottavana.

Lähetysradion haaste ei sammunut hengessäni Burmeisterien varoituksista. Nelisen vuotta myöhemmin olin ehdottamassa Ensio Lehtoselle suomenkielisen radioajan ostamista vaikkapa Tangierista, johon Skandinavian helluntailaisten IBRA päätyikin. IBRAn Suomen toiminnan studio sijoittui Helsingin Saalemin tiloihin. Lehtonen oli suostuvainen, mutta kun hän ensimmäisen kerran kertoi julkaisussaan tällaisesta mahdollisuudesta, lähes yhteiskristillinen rintama muodostui vastustajaksi, ja Lehtosta varoitettiin ankarasti ryhtymästä radiotyöhön. Vapaista piireistä kuului sellaistakin, että radioharrastaminen johtaisi siihen, että yhteisrintamassa kiellettäisiin Suomen kristittyjä tukemasta Kuvan ja Sanan työtä eikä KIPINÄÄ sen enempää kuin LASTEN KUVALEHTEÄKÄÄN enää saisi tilata koteihin.

VUOSIA kului. Radiomonopoli purettiin Suomen niemellä. RADIO PATMOS aloitti. Teinipojan unelma toteutui.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.