Veressä on elämä – Veri tuottaa sovituksen osa 1

KOLMANNESTA Mooseksen kirjasta, luvusta 17, jae 11: 

Veressä on näet lihan sielu (tai lue: elämä), ja minä olen antanut teille veren tuottamaan alttarilla sovituksen teidän elämällenne. Veri tuottaa sovituksen, koska siinä on elämä.

Mikä on ihmisen ainoa iankaikkisuuteen saakka kestävä turva synnin ja paholaisen voimaotetta vastaan?

Näinkin voisin kysyä:

Mikä on syntisen ihmisen ainoa pettämätön pelastuksen toivo kaikkivaltiaan Tuomarin istuimen edessä päivänä, jolloin elämän tekojen kirjat avataan ja niihin kirjoitettu lohduton, lahjomaton sisältö luetaan julki?

Jokaisen ihmisen pitäisi osata vastata tähän kysymystulitukseen.

Vaan osaatko sinä?

Kuule: joka ei tunne Jeesuksen Kristuksen uhri- ja sovitusveren voimaa, ei voi ilmaista mitään toivon perustusta kuoleman rajan ylittämisen jälkeen.

Jumalan ainoan Pojan Jeesuksen Kristuksen pyhä veri yksin painaa elämäni vaa’assa iankaikkisen pelastukseni puolesta.

Veri on itsestään selvä todellisuus ihmisen historian varhaisimmalta sivulta alkaen. Sovituksen – uhrin antamisen – pyhä veri.

Aloittakaamme tutkisteleva opiskelu Pyhän Raamatun punaisimmasta langasta Raamatun ensimmäisessä kirjassa.

1. Moos. 3:21:

Ja Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimollensa puvut nahasta ja puki ne heidän yllensä.

Tuttu tekstisana vähänkin Raamattuansa tutkineelle.

Vaan oletko löytänyt näistä sanoista Raamatun vanhimman viittauksen sovittavaan – vereen?

Jotta Jumala saattoi suorittaa tekstissä mainitun teon, Hänen täytyi ensiksi valita eläin ja surmata se. Surmattu eläin nyljettiin, ja niin oli Kaikkivaltiaan käytössä suojeleva vaate langenneelle ensimmäiselle ihmiselle.

On vaikuttavaa ajatella, että Aadam puettiin uhrin sijaisasuun ennen kuin hänet karkotettiin paratiisista.

Paratiisi oli Jumalan puutarha. Jumalan asetukset ja valtuudet hallitsivat elämää paratiisissa. Totta kyllä, paholainen ampui nuolensa siellä oleviin ihmisiin. Mutta paholainen ei asunut paratiisissa. Eikä ihminenkään saanut jäädä asuttamaan paratiisia, koska oli liittoutunut paholaisen kanssa.

Paholaisen ampumassa nuolessa oli kiinni nuora, joka veti – ja Jumala salli kylvön ja niiton lakiensa mukaisesti Aadamin joutua paholaisen kentälle.

Eikö Jumala omistanut voimaa varjella luomaansa ihmistä paratiisissa? Langenneenakin?

Kyllä, toki.

Mutta kuten tapahtui jo enkelimaailmassa ennen Lusiferin ja hänen enkeliensä vallankaappausyritystä Luojaa vastaan, niin myös paratiisissa ensimmäisten ihmisten kohdalla Jumala sitoi tekemisensä – uskoon.

Mitä on usko?

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.
Sen kautta saivat isät todistuksen. –  Hepr. 11:1-2

Voisin kirjoittaa moniosaisen tutkielman uskosta.

Ennemmin tai myöhemmin tutkielmassani tulisin tämän väistämättömyyden eteen:

Usko pitää sisällään varmuuden siitä, mikä ei näy – ja on silti todellisuuksista suurinta.

Tutkielmassani olisi aina alussa avaustotuutena tämä yksi ihmeellinen, käsittämätön asia:

Usko on Jumalan lahja ihmiselle. 

Jumala vaatii uskoa.

Mutta ennen kuin vaatimus tulee ihmisen kohdalle, Jumala on jo jakanut uskon ihmiselle. Ymmärrätkö, miksi Jumalaa kutsutaan hyväksi taivaan Isäksi?

Taivaan maailmoissa Lusiferin langetessa samoin kuin paratiisissa Aadamin langetessa kysymyksessä oli yksi ja sama toiminto: luotu piti halpana Jumalan lahjan – valitsi jotakin uutta, omaa – ja joutui kadotuksen valtapiiriin.

Palaan takaisin jo todettuun:

Synti peitettiin Jumalan toimesta ennen kuin Aadam ja Eeva ajettiin ulos paratiisista.

Jumala osoitti ensin armon ja vasta sitten tuomion!

Mitä mahtoivat ensimmäiset ihmissuvun vanhemmat puhua toisillensa paratiisin porttien sulkeutuessa takanansa? Ehkä jotakin seuraavanlaista:

Vaikka Jumala onkin ajanut meidät ulos paratiisista, Hän rakastaa meitä ja välittää meistä. Siitä todistaa tämä suojapuku – verinen puku – puolestamme uhratun vaatetus.

Kenties alkuvanhemmat myös pohdiskelivat Jumalan profetiaa, näin kuuluvaa:

Vaimon siemen on rikkipolkeva käärmeen pään.

Näin oli Jumala puhunut ja luvannut.

Jatketaan kysymyksillä.

MIKSI ihmisen täytyy kuolla?

Tunnustan sinulle: näin olen ihmetellyt minäkin, joka toisille yritän todistaa iankaikkisesta elämästä Jeesuksessa Kristuksessa, Vapahtajassa.

Asuin Haagassa Tunnelitie kuudessa. Lähellä nykyistä Patmostaloa. Tutkin pyhiä kirjoituksia ja valmistin viikonlopun sanottavaani työnantajani seurakuntakokouksiin. Puhelin soi.

Linjalla oli poliisi!

Jos tahdotte nähdä äitinne vielä elossa, rientäkää Punaisen Ristin sairaalaan. Aikaa lasketaan sekunneissa. Onko teillä auto? Toivoisitteko poliisin auttavan teitä autokyydillä? Sokissa ilmoitin luottavani vaimoni autokyytiin. Viidessä minuutissa auto käynnistettiin ja matka alkoi.

Kuin sulkeissa, välipuheena, seuraava:

Kävin mainitsemassani sairaalassa oman tarpeeni vuoksi muutama kuukausi sitten. Sisäarkkitehtuuria on muutettu. Mutta vieläkin on ovi ja sen takana potilashuone siinä, missä kerran oli huone numero 2.

Takaisin muistoihin.

Astuin sairaalahuoneeseen. Tai aluksi juutuin kynnykselle.

Näkymä oli tainnuttava.

Äitini makasi laitteissa ja letkuissa. Hänen toinen silmänsä oli lentänyt päästä. Kasvot ja kaikki yläkehon näkyvä pinta oli veristä mustelmamassaa. Käsivarsi oli kainalokuopasta irti kehosta. Saatoin vain kuvitella mitä oli kumi- ja kangaspeitteitten alla. Hengityskone oli käytössä.

Hoitaja äitini vieressä kysyi, tahdonko jäädä potilashuoneeseen yksinäni. Kiittäen totesin sen olevan toivomukseni.

Oven sulkeutuessa hoitajan perässä tavoitin äitini ainoata kehossa kiinni olevaa käsivartta ja kättä. Neulat ja putket ja johdot rajoittivat sormieni liikkeitä, mutta sain kuin sainkin peukalon ja etusormen koskettamaan äidin käden ihoa.

Tietysti rukoilin Jumalaa.

Mitä pyysin rukouksissani?

En jaksanut uskoa Jumalan ihmeen voivan palauttaa äitiä elämään. Laivapesun kuormapakettiauto oli osuessaan äitiin suojatiellä Helsingin tuomiokirkon edustalla heittänyt äitini useamman metrin matkan ilmassa jalkakäytävän reunaan niin, että jalkakäytävän reunakivi toimi leikkurina äidin kehoa vasten. Jäljet olivat kauheat, kuten myöhemmin näkemistäni sairaalassa otetuista valokuvista valkeni.

Mitä siis pyysin rukouksissani?

Että äitini rukoukset ja Ylimmäisen papin Jeesuksen Kristuksen rukoukset ja Pyhän Hengen voima säilyttäisivät minut uskossa, ja että oman elämäni matkan päätyttyä tapaisin äitini taivaassa ja saisin kiittää häntä hänen minulle antamasta elämästä.

Oli minulla vielä toinenkin pyyntö.

Lapsellinen … epäuskoinenkin … ehkä Jumalaa kiusaavakin pyyntö.

Herra, pyydän: anna yksi merkki taivaastasi, että äiti on perillä, ja että minuakin odotetaan!

Vastaus tuli sinä sunnuntaina, jolloin olin ollut laskemassa äitiäni Siuntion Jumalan puutarhan sukuhautaan.

Ruumiin siunauksen suoritti ruotsinkielisen aamumessun jälkeen Kuvan ja Sanan silloisen hallituksen jäsen pastori Samuli Alaspää.  

Muistohetken jälkeen palasin Helsinkiin, jossa minulla oli puhuttavana sovittu herätyssaarna silloisen työnantajani rukoushuoneessa. Toki minulle tarjottiin vapautumista sovitusta tehtävästä, mutta en kokenut olevani äitini hautauspäivänä missään lähempänä Jumalan taivasta kuin paikalla, jossa saarnaisin Pyhässä Hengessä ehkä yhdenkin sielun omalle taivastiellensä.

HÄMEENTIE 68:ssa sijaitsevassa entisen elokuvateatteri Allotrian tiloissa kokoontuvan seurakunnan sakastissa odotin saarnavuoroni alkamista. Rukoilin. Etupäässä ajatukseni olivat edesmenneessä äidissäni.

Kolehtilaulu oli laulettu. Vanhimmat tulisivat sakastiin laskemaan kolehtia. Poistuisin heidän tieltänsä ja alkaisin laskeutua kokoushuoneen toiseen päähän puhujankorokkeelle. Tuumasta toimeen.

Sakastin oven tuntumassa kirjaimellisesti törmäsin ulkoa sateisesta säästä tulleeseen naishenkilöön. Minulle tuntemattomaan.

Nainen katsoi minua ja kysyi jotenkin anteeksi pyydellen, missä hän on.

Nainen oli ollut ystäväkyydissä, menossa Saalemseurakuntaan, mutta kyyti oli pysähtynytkin Siionseurakunnan ovelle. Nainen oli Helsingin ulkopuolelta, eikä tiennyt millainen on Saalemin kirkkorakennus. Hän oli lukenut huolimattomasti nimitaulua ja vasta sisälle tullessaan alkanut aavistella joutuneensa väärään osoitteeseen. Kyyti oli jo jatkanut matkaansa, eikä siihen aikaan ollut mobiilipuhelimia.

Olkoon tämä johdatusta! Jään kokoukseenne!

Näin nainen huokaisten totesi ja kulki edelläni suhteellisen täyteen saliin.

Kuljin perässä. Nousin lavalle ja odotin vuoroani, joka koittikin muutamassa hetkessä.

Tilaisuudessa oli jo aiemmin kerrottu äitini hautaamisesta ja pyydetty seurakuntaa rukoilemaan minun ja toisten omaisten puolesta. Olin sisäisesti hyvin liikutetussa tilassa, kokosin voimiani ja olin aloittamassa raamattutekstini lukemisen, kun tapahtui odottamatonta.

Nainen, jonka olin kohdannut – joka oli erehdyksessä tullut kokoustilaamme, vaikka olikin ollut menossa toisen seurakunnan tilaisuuteen – nousi ja alkoi profetoida!

Suurin piirtein näin kuului profeetallinen sanoma:

Tämä on sanoma taivaasta sinulle, joka tänään olet miettinyt rakkaan ihmisesi pois menoa, kuolemaa. Näin sinulle sanotaan:

Kuule poikani, kaikki on minulla hyvin. Seuraan sinua täältä. Rukoilen puolestasi, että turvallisesti saat kerran ylittää rajan, jonka minä jo olen ylittänyt. Me kohtaamme kaikkien tuttujemme kanssa Jumalan Karitsan luona. Amen.

Ilmestysprofetia järkytti minua. Seurakuntalaiset tiesivät, mistä oli kysymys. Erikoinen rukouksen ja ylistyksen ilmapiiri laskeutui. Pian saarnaisin – mutta en ole jälkeenpäin koskaan muistanut, mitä puheessani sanoin.

Tiet minun ja muukalaisen profeettanaisen kohdalla eivät ole tiettävästi koskaan uudestaan yhtyneet.

Taivas vastasi Punaisen Ristin sairaalan katukerroksen huoneessa numero 2 lausumaani rukoukseen.

Sittemmin olen jopa hymyillyt ajatellessani, miten huolehtiva on Jumalan huolenpito ihmisestä: yhden ainoan kerran joku profetissa vierailee täysin eksyneenä kokoustilassa, josta hänellä ei ollut mitään ennakkokäsitystä – ollakseen käytettävissä kuvatussa tilanteessa.

Jumala huolehti tuolla tavalla.

HUOLEHTIVA rakkaus toimi myös paratiisissa.

Millä tavalla?

Paradoksaalisella tavalla.

Oletko milloinkaan ajatellut, millaiseen hirveään tilaan langennut ihminen ja hänen tulevan sukunsa jokainen jäsen olisi joutunut, jos Aadam olisi saanut elää ikuisesti maan päällä? Langenneena!

Rakkaus – rakkaus! – luotua kohtaan saattoi Jumalan ajamaan Aadamin ulos paratiisista.

Ettei hän ojentaisi kättänsä, ottaisi elämän puusta ja söisi sekä eläisi iankaikkisesti.

Tätä tarkoitusta varjelemaan Jumala asetti paratiisiin tulimiekkaisen kerubin.

Kaiken valmistamisen jälkeen tuli Jumala Kristuksessa, antoi miekan työntyä omaan rintaansa, avasi suljetun paratiisin portit langenneitten syntisten sisään tuloa varten, ja nyt ihminen – langennut ihminen, syntinen ihminen, kadotettu ihminen – saa astua sisälle ja syödä iankaikkisen elämän hedelmästä.

Eikä kuolemalla ole enää mitään valtaa – ei mitään valtaa!

Aadam olisi saattanut elää paratiisissa kymmenen tuhatta – sata tuhatta – vuotta – ja sitten saatana olisi kuitenkin voinut pettää hänet.

Mutta Jumala tekee kaiken aina oikein ja parhaiten.

NYT ”meidän elämämme on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa”.

Ihminen on suuremmassa turvassa paratiisin ulkopuolella toisen Aadamin kanssa kuin sen sisäpuolella ensimmäisen Aadamin kanssa.

Passina tulevaisuuteen on dokumentti taivaasta, lupauskirja, jossa lukee:

Vaimon siemen on rikki polkeva käärmeen pään.

Lue sarjan muut osat:

Osa 2, Osa 3