Välittääkö Jumala todella minusta?

Jokainen meistä kohtaa elämässään haasteita. Nuo haasteet asettavat meidät valinnan paikalle. Emme voi aina vaikuttaa itse haasteeseen, mutta suhtautumiseemme voimme.  Ainakin osittain. Siirrytään ajassa taaksepäin noin 3000 vuotta. Israelin kansa on Egyptin orjuuden jälkeen palaamassa omaan maahansa ja vakoilijat ovat palanneet tiedusteluretkeltään. Tilanne oli sama Joosualle ja Kaalebille kuin muillekin vakoojille, mutta heidän suhtautumistapansa oli täysin erilainen.

Kaksi erilaista suhtautumistapaa haasteisiin

Vakoojien todistus kuuluu seuraavasti: Mutta kansa, joka siinä maassa asuu, on voimallista, ja kaupungit ovat lujasti varustettuja ja hyvin suuria; näimmepä siellä Anakin jälkeläisiäkin. Amalekilaiset asuvat Etelämaassa ja heettiläiset, jebusilaiset ja amorilaiset asuvat vuoristossa, ja kanaanilaiset asuvat meren rannalla ja Jordanin varsilla. Emme me kykene käymään sen kansan kimppuun, sillä se on meitä voimakkaampi. (4. Moos. 13: 29 – 30, 32)

Joosua ja Kaaleb olivat samalla retkellä. Heidän todistuksensa kuitenkin kuulostaa hyvin erilaiselta: Me hyökkäämme sinne heti ja otamme maan haltuumme! Me pystymme siihen! (4. Moos. 13:30) Maa, jota kävimme vakoilemassa, on ylen ihana maa. Jos Herra on meille suosiollinen, niin hän vie meidät siihen maahan ja antaa sen meille, maan, joka vuotaa maitoa ja mettä. Älkää vain kapinoiko Herraa vastaan älkääkä peljätkö sen maan kansaa, sillä heitä ei ole meille kuin suupalaksi. Heidän varjelijansa on väistynyt heistä, mutta meidän kanssamme on Herra. Älkää te heitä peljätkö. (4. Moos. 14:7-9)

Vakoojat asettivat ongelman itsensä ja Jumalan väliin. Ongelma oli heidän mielestään niin suuri, että Jumalan kaikkivaltiudesta ei ollut enää tietoakaan. Joosua ja Kaaleb kyllä näkivät ja myönsivät samat haasteet eivätkä yrittäneet kieltää niitä, mutta he sijoittivat Jumalan itsensä ja ongelman väliin. Jumalan näkökulmasta katsottuna mikään ongelma ei ollut liian suuri, kun Jumala oli heidän kanssansa.

Lamauttava vai aktivoiva haaste?

Meillä on päivittäin sama valinnanmahdollisuus edessämme. Voimme lamaantua haasteiden suuruuden edessä ja unohtaa Jumalan kaikkivaltiuden ja katkeroitua tuskassamme tai katsoa Jumalan suuruutta ja luottaa, että Hänellä on kyky ja voima auttaa meitä tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka apua ei heti tulisikaan.

Kestävyys ei ole useinkaan muodissa. Haluamme kaiken heti, nopeasti, helposti ja ilman vaivaa. Jos eteen tulee vaikeuksia tai haasteita, on helpompi luovuttaa ja muuttaa suunnitelmaa kuin esimerkiksi kantaa vastuu omista virheistään ja muuttua. On helppoa pyrkiä kieltämään kaikki elämän haasteet ja olla puhumatta niistä ikään kuin niitä ei olisikaan. Onko Jumalan ehdoton johdatus aina sitä, että saamme avun elämämme kaikkiin haastaviin tilanteisiin tässä ajassa? Onko se ratkaisu kärsimyksen ongelmaan?

Kestävyys, joka ei sorru haasteiden keskellä

Perimätiedon mukaan Jesaja sahattiin kahtia. Pietari ristiinnaulittiin pää alaspäin. Jeremiaa syytettiin maanpetoksesta ja hän melkein kuoli nälkään liejuisessa kaivossa. Jaakob suri Joosefin kuolemaa vuosikausia, kunnes kuuli hänen olevankin elossa. Joosef kärsi syyttömänä vankilassa vuosia. Mooses vaihtoi Egyptin palatsin loiston 40 vuoteen erämaassa. Paavali kärsi lukemattomia kertoja kivityksistä, ruoskimisista ja muista haasteista, mutta niiden keskellä ylisti Jumalaa! Lopulta hän koki marttyyrikuoleman.

Ei elämä aina anna sitä, mitä kovasti ja hartaasti toivomme, vaikka kuinka pyytäisimme tai käskisimme. Tulisiko silloin heittää hanskat tiskiin? Otetaanpa tarkasteluun Danielin kolmen ystävän asenne: Sadrak, Mesak ja Abed-Nego sanoivat kuningas Nebukadnessarille: ”Tähän ei meidän tarvitse lainkaan vastata. Jumala, jota me palvelemme, pystyy pelastamaan meidät tulisesta uunista, ja hän voi pelastaa meidät myös sinun käsistäsi, kuningas. Ja vaikka niin ei kävisikään, kuningas, saat olla varma siitä, että sinun jumaliasi me emme palvele ja sitä kultaista patsasta, jonka olet pystyttänyt, me emme kumarra. (Daniel 3:16 – 18)

Jumalalla on hyvä suunnitelma meitä varten ja Hän on aina kanssamme olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä. On aina helpompaa kohdata haasteet yhdessä Jumalan kanssa kuin yksin ja ilman Häntä. Se ei ole tunteista tai olosuhteista kiinni! Hän tietää sinun tuskasi ja haasteesi.

Ehkäpä suurin ihme onkin yksinhuoltajaäiti, joka hoitaa työn, lapsen ja kodin ja aamu toisensa jälkeen jaksaa aloittaa uuden päivän. Ehkäpä suurin ihme onkin kipujensa kanssa kamppaileva ihminen, joka ei kiellä tuskaansa mutta kykenee senkin keskellä rohkaisemaan muita. Ehkäpä suurin ihme onkin työtön, joka jaksaa silti mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja käyttää aikaansa toisten auttamiseen eikä käperry kuoreensa.

Ehkäpä vahvin usko ei olekaan sillä ihmisellä, joka yrittää käskeä ongelmia katoamaan ja kieltää ne ”vahvan uskon” nimissä vaan sillä ihmisellä, joka kärsimyksensä keskelläkin voi todeta: Kiitos Jumala, että Sinä olet kanssani ja annat voimaa jaksaa tässä tilanteessa. Kiitos, että olet kuullut rukoukseni ja rakastat minua. Minä luotan Sinuun ja sinun voimaasi ja armoosi ja siinä on minulle kyllin. Minä tiedän, että Sinä voit ja haluat auttaa, mutta vaikka et auttaisikaan, minä uskon Sinuun – ehdoitta!

Se usko ei perustu minuun, minun tahdonvoimaani, kokemukseeni tai asenteeseeni, vaan Jumalaan, joka on aina kanssani.