Vaatiiko evankeliumi tukemaan marxilaista vallankumousta?

Erilaisissa kirkolliskristillisissä piireissä tällä hetkellä valtavirtaisen ja ”uskonnollisesti korrektin” kannan esittää selkeän paljonpuhuvasti dosentti Jyri Komulainen 9.6.2020 päivätyssä evl.fi -blogisivuston ja 10.6.2020 päivätyssä Kotimaa24 -artikkelissaan ”Evankeliumi vaatii asettumaan sorrettujen puolelle”. Komulainen asettuu yksiselitteisesti tukemaan BLM-liikettä – jonka olemus ja tausta on marxilaisvallankumouksellinen – ja sen pyrkimyksiä. Komulaisen peruste on vapautuksen teologinen: Kristillinen evankeliumi vaatii tukemaan marxilaista vallankumousta, eli kuten Komulainen sanoittaa, ”evankeliumi vaatii asettumaan sorrettujen puolelle”.

Mitä on vapautuksen teologia, jota Komulainen, monen muun nykyteologin ja kirkollisen vaikuttajan ohella, vakaumuksellisesti kannattaa? Hyvän yleiskatsauksen vapautuksen teologiaan tarjoaa teologian professori Roger E. Olson teoksensa The Journey of Modern Theology: From Reconstruction to Deconstruction (IVP Academic, 2013) sivuilla 503–546. Todettakoon sekin, että Olson ei ole luterilainen, kalvinistinen eikä roomalaiskatolinen teologi, vaan arminiolainen ja edustaa taustaltaan evankelikaalista vasemmistoa, ei kristillistä oikeistoa. Hänen kirjansa on laajalti käytetty akateeminen perusoppikirja. Siksi sen esittämiä luonnehdintoja, joita nostan seuraavassa esiin vapautuksen teologiaa ja sen ongelmia selostaessani, voidaan pitää varsin käypinä.

Vapautuksen teologia kumpuaa filosofisesti 1960–70-lukujen postmodernista valistuksen ja modernin kritiikistä. Tämän kritiikin mukaan todellisuus on ihmisen itsensä valtapoliittisesti rakentama, konstruoima. Ihmisen perusongelmaa ei nähdä tiedolliseksi eli ”Mitä ihminen voi tietää?” -kysymykseksi, vaan käytännölliseksi ”Miten ihminen voi vapautua sorrosta, sortorakenteiden kahleista?” -kysymykseksi. Ei ole olemassa yhtä oikeaa universaalia tietämisen tapaa eikä teologian mallia, vaan teologisen ajattelun ja varsinkin toiminnan tulee olla paikallista ja luonteeltaan vapautumiseen pyrkivää. Vapautuksen teologian juuret ovat 1960–70-lukujen latinalaisen Amerikan vallankumouksellismarxilaisen roomalaiskatolisen vasemmistoteologian maaperässä. Tästä maaperästä juurevasti kasvaen vapautuksen teologia on sittemmin saanut useita erilaisia muotoja ja on vakiinnuttanut asemansa liberaaliteologian hapattamissa protestanttisissa kirkoissa ja nyttemmin myös niin kutsutuissa Evangelical Left -evankelikaalipiireissäkin.

Varsinainen vapautuksen teologia lähti liikkeelle sorrettujen köyhien asian vallankumouksellisena ajamisena latinalaisessa Amerikassa perulaisen dominikaaniteologi Gustavo Gutiérrezin (1928–) ja hänen vuonna 1971 ilmestyneen kirjansa Teologia de la liberación johdolla. USA:n sorrettujen mustien asiaa ajamaan muotoiltiin niin kutsuttu musta teologia amerikkalaisen metodistiteologi James H. Conen (1938–2018) ja hänen vuonna 1970 ilmestyneen kirjansa A Black Theology of Liberation johdolla.

Sorretuille naisille sorvattiin feministiteologinen vallankumouksellisen vapautuksen teologian versio Pohjois-Amerikassa roomalaiskatolisen sosiologiteologi Mary Dalyn (1928–2010) ja hänen kirjojensa The Church and the Second Sex (1969) ja Beyond God the Father: Toward a Philosophy of Women’s Liberation (1973) sekä roomalaiskatolisen teologin Rosemary Radford Ruetherin (1936–) ja hänen kirjansa Sexism and God-Talk: Toward a Feminist Theology (1983) johdolla. Nyttemmin suureen suosioon noussut homoteologia on sekin vallankumouksellisen vapautuksen teologian versio, jossa identiteettipoliittisesti määritellyksi ja sorron kohteeksi nähdyksi uhriryhmäksi on valittu homoseksuaalisuuden harjoittajat. Tätä versiota ovat muotoilleet esimerkiksi Gary David Comstock (1945–) kirjassaan Gay Theology Without Apology (1993) ja ortodoksipappi Richard Cleaver Know My Name: A Gay Liberation Theology (1995) -kirjassaan.

Dosentti Komulainen näyttää uskovan, että marxilaisen vapautuksen teologian alamuoto, niin sanottu musta teologia, Black Theology, joka myös vaikuttaa vahvasti BLM-liikkeen taustalla, ilmaisee aidosti kristillisen evankeliumin sydänääniä. Komulainen kirjoittaa edellä viitatussa artikkelissaan muun muassa seuraavasti:

”Olen huomannut sosiaalisessa mediassa kriittistä keskustelua siihen liittyen, miten Yhdysvaltojen poliisiväkivallan vastainen #BlackLivesMatter-hashtag on saanut rinnalleen #AllLivesMatter. Moni on sitä jakanut ilmeisen tietämättömänä, että jälkimmäinen aihetunniste koetaan jopa rasistiseksi. Tämä saattaa yllättää: Eikö olekaan niin, että kaikki elämät ovat arvokkaita? Miksi ei voisi korostaa tätä periaatetta sanomalla ’All lives matter” sen sijaan, että nostaisi vain yhden ihmisjoukon esiin sanomalla ”Black lives matter’?”

”Yksinkertainen vastaus on, että kannattaa kuunnella (tässäkin) niitä ihmisiä, joita asia koskee: nimenomaan mustat kritikoivat ”All lives matter” -slogania vaatiessaan oikeuksiaan ja vastustaessaan amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteellista rasismia. He kokevat koko maailmaa syleilevän hashtagin tietoisena harhautusliikkeenä, joka vie huomion siitä, että nimenomaan heidän elämänsä ei merkitse rasistisessa systeemissä juuri mitään. Jokaisella elämällä on merkitys, mutta nyt keskustellaan, miksi tätä universaalia oikeutta ei anneta täysmääräisenä Yhdysvaltojen mustille vieläkään yli viisi vuosikymmentä rotuerottelun virallisen lopettamisen jälkeen.”

Komulaisen mukaan:

”Aihetunnistetta koskeva keskustelu avaa hyvin myös kristillistä evankeliumia. Evankeliumi ei nimittäin ole ollenkaan tasa-arvoinen siinä mielessä kuin moni luulee. En kannata sanaa ’harhaoppi’, mutta melkeinpä sitä haluaisin teologina silloin käyttää, jos joku julistaa armoa rikkaille yhtä sujuvasti kuin köyhille. Sen verran kaukana sellainen ’tasa-arvopuhe’ on Raamatun ajattelumallista. Kun lukee Raamattua tarkasti, voi huomata, että yksi keskeisimmistä tulkinta-avaimista on Jumalan sitoutuminen köyhiin ja sorrettuihin. On hyvin vaikea löytää Raamatusta kohtia, joissa rikkauksia pidettäisiin hyvänä – päinvastoin, ne nähdään jopa vahingollisina sielulle. Toisaalta ei köyhyyttäkään ihannoida vaan kohtuutta ja jakamisen kulttuuria. On oikeastaan hämmästyttävää, kuinka monet Jeesuksen vertaukset liittyvät talouteen ja kuinka kumouksellisesti inhimilliset arvoasteikot käännetään evankeliumeissa.”

”Köyhyyden käsitettä ei siis saa hengellistää, kuten liian usein on tehty. Tätä alleviivaa myös Jeesuksen mainitsema ’Herran riemuvuosi’, joka liittyi muinaisessa Israelissa maan uudelleen jakamiseen ja orjien vapauttamiseen. Evankeliumiin kuuluu näin ollen visio varallisuuden uudelleen jakamisesta. (Omassa yhteiskunnassamme tällaista tehdään esimerkiksi progressiivisen verotuksen välityksellä, joten sikäli Raamattu ottaa veropolitiikkaankin kantaa vähintään epäsuorasti!)”

Komulainen kirjoittaa seuraavastikin:

”Olennaista on huomata, että evankeliumi ei ole tasa-arvoinen. Se ei ole sama köyhille ja rikkaille, vähäväkisille ja valtaa pitäville. Tämä on kieltämättä radikaali ja kaltaiselleni keskiluokkaiselle varsin kiusallinen sanoma. Mutta siinäpä se on Jeesuksen julistuksessa Jumalan valtakunnasta, jossa ’viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi’ (Matt. 20:16), eikä sitä poiskaan Raamatusta saa.”

Komulainen ilmoittaa myös avoimesti aatteelliset innoituslähteensä:

”Itseäni auttoi tämän raamatullisen ajattelumuodon ymmärtämisessä Paulo Freiren klassikkoteos Sorrettujen pedagogiikka (suom. 2005). Brasilialainen kasvatustieteilijä kirjoittaa vuonna 1968 julkaistussa teoksessaan, miten nimenomaan sorrettujen kansanryhmien uuden tietoisuuden kautta käynnistyy vapautusprosessi, joka vapauttaa myös sortajat. Ajatus on täysin uusitestamentillinen: Jumalan valtakunta on vapautusliike, joka lähtee liikkeelle vähäväkisistä ja lopulta muuttaa myös rikkaat.”

Varsin selkeästi dosentti Komulainen kirjoittaa seuraavassa:

”Palaan vielä #BlackLivesMatter-teemaan, josta aloitin. On ilmeistä, että evankeliumien perusteella kristitty voi ymmärtää, miksi hashtagin tulee olla nimenomaan tuo, erään ihmisryhmän konkreettiseen kamppailuun samastuva, eikä yleispätevä jokaisen elämän arvostus: Jumalan valtakunnan eteneminen lähtee liikkeelle aina siltä puolen inhimillisiä jakolinjoja, jossa ovat heikommat olosuhteet. Evankeliumi liittyy konkreettiseen historiaan ja sen kuvaama vapautus koskee myös yhteiskunnallista todellisuutta. Evankeliumi on tässä mielessä läpeensä ’poliittinen’.”

”1960-luvun kansalaisoikeuskamppailun tiimellyksessä ns. black theology, jonka merkittävin teologi oli James H. Cone (1938–2018). Hän sovelsi amerikkalaisen yhteiskunnan rasistisiin jakolinjoihin evankeliumin periaatetta, jonka mukaan vapautus lähtee liikkeelle sorretuista ja ulottuu lopulta myös sortajiin: ’Kun valkoiset käyvät läpi todellisen kääntymisen kokemuksen, jossa he kuolevat valkoisuudelleen ja syntyvät uudelleen taistellakseen valkoista sortoa vastaan ja sorrettujen vapautuksen puolesta, heille on paikka mustien vapauskamppailussa’.”

”Sanat on kirjoitettu vuonna 1975, mutta ne kaikuvat tosina myös 2020 selittäen, miksi kaltaiseni valkoinen ja keskiluokkainen kristitty on kutsuttu käymään läpi tietoisuuden muutoksen – sitä kautta omassa poliittisessa kontekstissaan asettumaan köyhien, rasismin uhrien ja kaikkien muiden syrjäytettyjen rinnalle. Mitä se käytännössä merkitsee, sen joutuu jokainen itse ratkaisemaan, mutta ei ainakaan epäpoliittisuutta, välinpitämättömyyttä ja ulkopuolisuutta. Sellaiset arvot eivät ole kristillisiä arvoja.”

Näin siis dosentti Komulainen, joka työskentelee Kirkkohallituksessa. Edellä lukemieni lainausten nojalla on selvää, että Komulainen sitoutuu myös niin sanotun kriittisen rotuteorian, jonka lähtökohtia valaisen tuoreissa BLM-artikkeleissani, uskomuksiin. Komulainen hyväksyy kyseisen teorian määritelmän mukaisen ”systeemisen rasismin” käsitteen. Komulainen on siten identiteettipolitiikan kannattaja samaistaessaan USA:n mustat BLM-marxistiaktivismin kannattajiin.

Mutta entä ne lukuisat amerikkalaiset mustat, jotka ovat arvokonservatiiveja eivätkä halua sitoutua BLM:ään? Ovatko he lainkaan oikeita ”mustia”, koskapa eivät näytä tiedostavan identiteettipoliittisia rotuvelvoitteitaan oikein? Demokraattien presidenttiehdokaskandidaatti Joe Bidenin ja kriittisen rotuteorian mukaan tällaiset mustat, jotka eivät suostu toimimaan demokraattien vaalikarjana eivätkä käyttäytymään identiteettipoliittisena eivätkä luokkataistelullisena kollektiivisena rotumassana, ovatkin niin sanottuja ”rotupettureita”. Mikä mahtaa olla Komulaisen kanta tähän ulottuvuuteen?

Joka tapauksessa, edellä lainaamani Komulaisen tekstin mukaan, evankeliumi ei ole tasa-arvoinen. Paavali tosin toteaa Galatalaiskirjeen luvun 3 jakeissa 28–29, että synnin, uskonvanhurskauden ja Herraan Kristukseen perustuvan armon eli iankaikkisen pelastuksen näkökulmasta kaikenlaiset ihmiset ja ihmisryhmät ovat tasa-arvoisessa asemassa. Mutta Komulainen katsoo, että identiteettipoliittiset ja luokkataistelulliset näkökohdat pakottavat määrittelemään tarkemmin tasa-arvon käsitettä.

Tällainen tarkentava määrittely on varsin mielenkiintoista. Ai nyt siis voidaan ja tuleekin kvalifioida tasa-arvon käsitettä ja rajata sen soveltuvuusalaa? Toisissa asiayhteyksissähän tällainen on kuulemma jo lähes rikollistakin. Mielenkiintoista on kohdata myös ”Eikä sitä poiskaan Raamatusta saa” -perustelu. Kuitenkin olemme kyllästymiseen saakka kuulleet kirkollisilta vaikuttajilta, että Raamatussa on paljonkin sellaisia kohtia ja tekstejä, jotka sieltä on käytännössä ”saatava pois” ja jotka hyvinkin ”saadaan pois” Raamatusta eli voidaan iloisin mielin jättää täysin noteeraamatta. Onhan valtakunnansyyttäjämmekin sitä mieltä, että Raamatussa voi hyvinkin olla ja onkin tekstejä, joiden kanssa ei saa julkisesti olla samaa mieltä.

Mutta miksi nyt, kun kyse on marxilaishenkisen ja poliittisen vapautuksen teologian ajamisesta, ”ei sitä poiskaan Raamatusta saa” -perustelu olisi pätevä, sallittu ja itsestään selvän vahva ja sitova? Ei kai tässäkään kohdassa saisi heittäytyä raamattufundamentalistiksi?

Olemme kuulleet viime vuosina paljon sellaistakin kritiikkiä, että kristinuskoa ja politiikkaa ei saa sotkea toisiinsa ja että tällainen sotkeminen on jotenkin tyypillistä arvokonservatiivisille kristityille. Nyt kuitenkin kuulemme edistykselliskirkollisen dosentin, joka vaikuttaa kirkkomme johtopaikoilla, ilmoittavan ykskantaan, että evankeliumiin kuuluu aineellistaloudellisen varallisuuden uusjako ja että Raamattu ottaa vahvan kannan veropolitiikkaan siten, että velvoittaa progressiivisen verotuksen ylläpitämiseen.

Mutta eikö tämäkin ole sitä paljon paheksuttua politiikan ja uskonnon toisiinsa sekoittamista? Toisaalta Komulainen ilmoittaakin avoimesti: ”Evankeliumi on läpeensä poliittinen”. Jumalan valtakunta on myös ”vapautusliike” ja ”valkoisten on kuoltava valkoisuudelleen”, kuten Komulainen mustan vapautuksen teologian johtoteemoihin liittyen katsoo. Komulaisen mukaan tarvitaan tietoisuuden muutosta ja uutta tietoisuutta, eli käytännössä ”tietoisuuden nostatusta”, kuten takavuosikymmenien marxistiradikaalit asian ilmaisivat.

Komulainen ilmoittaa kannattavansa marxistipedagogi Paulo Freiren näkemyksiä ja toteaa näiden avanneen itselleen oikean näkökulman siihen, mitä kristillinen evankeliumi käytännössä tarkoittaa. Mikä mies oli Paulo Freire (1921–1997)? Tähän kysymykseen saa hyvän vastauksen lukemalla professori Juha Suorannan teoksen Paulo Freire: Sorrettujen pedagogi (Into, 2019). Suoranta osoittaa esimerkiksi teoksensa sivuilla 104 ja 105–106, että Freire ”heräsi poliittisesti” ja koki ”maailmankatsomuksellisen murroksen” nimenomaan Karl Marxin kirjoitusten äärellä ja että Marxin kirjoitukset tekivät Freireen ”syvän vaikutuksen”. Freire luki ja opiskeli myös neuvostoliittolaista dialektista materialismia edustavia teoksia, kuten Fedor Konstantinovin espanjaksi vuonna 1959 käännetyn Los fundamentos de la filosofía marxista -perusteoksen.

Näin siis Paulo Freire aikoinaan ja dosentti Komulainen tuoreissa vapautuksen teologisissa pohdinnoissaan, joita lukiessa on hyvä pitää mielessä, että kaikkia vapautuksen teologian versioita luonnehtivat seuraavat keskeiset vakaumukset.

Tavoitteena on maallisen yhteiskunnan radikaali muuttaminen, vallankumous. Vapautuksen teologia nojaa materialistiseen eli käytännössä ateistiseen ja marxilaiseen käsitykseen ihmisestä, taloudesta, luokkasodasta ja yhteiskunnallisista valtasuhteista. Todellisuutta ei selitetä, vaan sitä muutetaan, kuten Karl Marx opasti. Professori Suoranta kirjoittaa Paulo Freire: Sorrettujen pedagogi -teoksensa sivulla 105:

”Tutustuminen Marxiin johti Freiren tarkistamaan peruskokemuksiaan. Jos henki määräisi todellisuutta ja olisi ensisijainen verrattuna aineeseen, myös sorrettujen ihmisten köyhyyden lähdettä tulisi etsiä heidän tajunnastaan, kuten heidän laiskuudestaan tai saamattomuudestaan. Näin ei Marxin oppien mukaan voinut kuitenkaan tehdä. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden syyt eivät olleet ihmisten yksilöllisissä ominaisuuksissa vaan heidän yhteiskunnallisessa olemisessaan. Siksi Freiren oli sorron syiden selvittämiseksi analysoitava ihmisten aineellisia elämänoloja sekä yhteiskunnan luokkarakennetta, vallitsevia valta- ja omistussuhteita ja valtaresurssien jakautumista.”

Käytäntö, praxis, vapautuksen edistäminen, on lähtökohta ja päämäärä. Teologia on sosiaalista toimintaa. Ihminen vapautetaan ”institutionaalisesta synnistä”.

Ei ole mitään yleiskirkollista teologista oikeaoppisuutta eikä raamatuntulkintaa. Teologian, siis sosiaalisen kumoustoiminnan, luonteen ja menetelmät määräävät paikalliset asiayhteydet, olosuhteet. Teologia on kontekstuaalista ja Raamatun symboliikkaa sovelletaan tämän kontekstin ohjaamana.

Vapautuksen teologialla on identiteettipoliittinen teologinen lähtökohta: Jumala on köyhien – tai minkä hyvänsä sorretuksi luonnehditun ryhmän – puolella. Sorretulla on etuoikeutettu näkökulma Jumalan todellisuuteen eli vapautumisen edistämiseen. Jumala voidaan tuntea vain sorrettujen asemaan asettumalla ja vapautusta edistämällä.

Tietoisuus sorrettuna olemisesta ja sorrettuna olemisen kokemus on teologian lähde ja normi. Inhimillinen kokemus on vapautuksen teologian ”ilmoituksellinen” lähde. Tältä osin vapautuksen teologia on täysin liberaaliteologista, identiteettipoliittisin painotuksin.

Vapautusta ei saada aikaan vähittäisillä reformeilla, vaan radikaalilla kumouksella. Radikaali sosiaalisten olosuhteiden muutos on yhtä kuin pelastus, Jumalan valtakunnan tulo maan päälle. Vapautuksen teologia on radikalismia ja haaveellista utopismia.

Sorrettujen täytyy vapauttaa itse itsensä, täysin tämänpuoleisesti. Gutiérrez ilmoitti 70-luvulla selkeästi, että vapautuksen teologia perustuu vallankumoukselliseen ja myös väkivaltaiseen taistelullisuuteen. On syytä panna merkille, että vapautuksen teologiaan todella liittyy myös tällainen avoimen väkivaltainen ulottuvuus, joka nousee esiin kaikkialla siellä, missä vapautuksen teologiaa avoimesti kannatetaan tai sen kanssa romanttisesti flirttaillaan. Tämä koskee myös Suomea.

Suomesta ja Suomen luterilaisen kirkon piiristä löytyy tyyliltään ja sävyltään Komulaisen tekstiin nähden toisenlaisiakin marxilaisia ja vapautuksen teologisia äänenpainoja ja käytännölliseen toimintaan valmistautumista, kuten seuraavat uutisotsikot tuovat esiin:

Yle 9.6.2020, ”Oulussa työskentelevä pastori on mukana äärivasemmistolaisessa liitossa, joka jakoi somessa asekuvan – poliisi seuraa toimintaa”; Yle 16.8.2018, ”Oulussa esitetään rietas kabaree, jonka järjestää pappi, johon osallistuu piispaehdokkaita ja jossa selvitetään kirkon todellisia kantoja. Marxilais-teologinen seura esittää Oulun taiteiden yössä rohkean kabaree-teoksen. Seuran puheenjohtajana toimii Árpád Kovács, joka on tullut tunnetuksi kyseenalaistamalla kirkon oppeja sekä vihkimällä samaa sukupuolta olevia avioliittoon.” ja Yle 18.3.2017, ”Kapinallinen pastori kyseenalaistaa kirkon opit ja rentoutuu Kalashnikov kädessään – ’Yhdentekevää, onko Jumala olemassa’. Árpád Kovácsin elämä on kulkenut aina ladun viertä. Punkkaritaustainen mies kritisoi kirkon ahdasmielisyyttä seksuaalivähemmistöjä kohtaan, eikä kumartele auktoriteetteja.”

Kyseisen äärivasemmistolaisen pastorin tapaus on kehkeytynyt kirkon näkökulmasta siten kuin Kotimaa24:n 16.6.2020 päivätty artikkeli ”Piispa Keskitalo antoi Árpád Kovácsille kirjallisen huomautuksen – syynä asekuva ja ateismipuheet” kertoo.

Edellä lainatut Yle-uutisotsikot neljän viime vuoden ajalta osoittavat osaltaan, että teologian ja evankeliumin samaistaminen vapautuksen teologian tapaisesti marxilaisen vapautuksen ja marxilaisittain ymmärretyn oikeudenmukaisuuden kanssa ei ole ihan harmiton eikä pelkkä nojatuoliteologinen ratkaisu. Ideoilla ja uskomuksilla on väliä ja uskomuksilla on käytännölliset seurauksensa. Myös meillä Suomessa.

Vapautuksen teologiaa kohtaan tulee esittää seuraavia kriittisiä avainkysymyksiä.

Onko tällainen marxilaistyyppinen antropologia eli oppi ihmisestä luokkavihaisine yhteiskunta-analyyseineen ja materialistisekonomistisine analyyseineen oikea ja pätevä? Entä onko sosialismi koskaan onnistunut poistamaan köyhyyttä? Molempiin kysymyksiin on pakko vastata selkeän kielteisesti.

Mistä tiedät, miten toimia, jos et ensin pohdi teorian valossa? Mistä saat esiymmärryksesi? Miksi marxilainen esiymmärrys olisi oikea? Onko marxilainen käsitys oikeudenmukaisuudesta, jonka mukaan köyhyys tarjoaa etuoikeutetun aseman, oikea? Raamattu ilmoittaa toisin jakeessa 3. Ms. 19:15. Tuo teksti, jonka asiayhteyteen Herra Jeesus perustaa lähimmäisenrakkausopetuksensa Uudessa testamentissa Matteuksen evankeliumin luvun 22 jakeessa 39, kuuluu seuraavasti: ”Älkää tehkö vääryyttä tuomitessanne; älä ole puolueellinen köyhän hyväksi äläkä pidä ylhäisen puolta, vaan tuomitse lähimmäisesi oikein”.

Vallankumouksellisen vapautuksen teologian käytännössä ateistinen Jumala-oppi ja kristologia ja näiden mukainen oleminen ja toiminta eivät ole lainkaan historiallisen kristillisen ymmärryksen mukaisia. Ovatko vapautuksen teologian Jumala-oppi ja kristologia ollenkaan kristillisiä? Eivät ole, vaan ovat vaarallisen harhaoppisia. Inhimillisen identiteettipoliittisesti määritellyn ryhmän kokemuksen nostaminen ilmoituksen lähteeksi, teologian normiksi ja Korkeimmaksi Hyväksi on luodun tekemistä jumalalliseksi ja palvottavaksi, eli epäjumalanpalvelusta. Ota lukuun, mitä apostoli Johannes opettaa jakeissa 1. Joh. 4: 1–4. Vallankumouksellinen vapautuksen teologia, kaikissa versioissaan, on tuhoisan antikristillinen harha ja eksymys.

Ratkaiseva kysymys on: Kuka on Herra Jeesus Kristus? ”Kenen te sanotte minun olevan?” -kysymys on yhtä ajankohtainen tänään kuin 2000 vuotta sitten, Mt.16:12–18. Kehen uskot, ketä seuraat? Raamatullinen kristitty, klassiseen kristilliseen uskoon sitoutuva kristitty, tietää, kehen uskoo, 2. Tim. 1:12. Tämän uskomme mukaan meidän tulee myös toimia tänään kristittyinä Suomessa, kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta ja hyväksi, kristillissosiaalisesti lähimmäisemme hyväksi, kuten Kristittynä Suomessa (Kuva ja Sana, 2019) -kirjassani tarkemmin perustelen.

Raamatullinen ja klassisen kristillinen evankeliumi ei mitenkään eikä missään tapauksessa samaistu eikä ole yhteismitallinen marxilaisen sosialismin pyrkimysten kanssa, eikä kannusta minkäänlaiseen marxilaiseen vallankumousmellakointiin. Lisää perusteita tälle näkemykselle tarjoan kirjassani Minne menet, Suomen Siion? (Kuva ja Sana, 2012).

Evankeliumin määritelmän suhteen eksymisellä on paitsi hengellisesti tuhoisat iankaikkisuusseurauksensa myös tuhoisat yhteiskunnalliset seurauksensa. Evankeliumi Markuksen mukaan ei ole sama kuin evankeliumi Marxin mukaan.

Siitä, mitä on raamatullinen evankeliumi ja evankelinen usko luterilaisen kirkkomme ja koko evankelisen uskonpuhdistuksen päätunnustuksen eli Augsburgin tunnustuksen mukaan, teen selkoa kollegani Helvi Jääskeläisen kanssa Radio Patmoksen taajuuksilla kuunneltavissa olevassa sarjassamme ”Evankelisen uskon perusteet”. Sarjan jaksot ovat kuunneltavissa myös patmosplus -arkistosta.