Todellisuus on James Bond -tarua ihmeellisempää

Juho Typön 29.9.2021 päivätty artikkeli Helsingin Sanomissa ”Yhden Bond-aikakauden loppu”, jonka ingressi kuuluu ”Kuusi vuotta odotettu No Time to Die on erinomainen ja rohkeakin 007-elokuva – ja ennen kaikkea hieno lopetus Daniel Craigin Bond-saagalle” ja Veli-Pekka Lehtosen 3.10.2021 päivätty artikkeli Helsingin Sanomissa ”Daniel Craigin bodattu ja terapiaa kaipaava James Bond on aikamme kuva – Ministeri yritti saada kuvauksia myös Suomeen”, jonka ingressi puolestaan kuuluu ”Daniel Craigin 15 vuoden valtakausi salaisena agenttina päättyi, mutta mikä on hänen perintönsä, kysyy elokuvatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen.”

Elokuva ei kuitenkaan ole niin poliittisesti korrekti aikamme kuva kuin olisi pahimmassa tapauksessa voinut olla. Joissakin arvioissa on esitetty elokuvan olevan hieman pitkäveteisen – elokuva on pisin Bond koskaan, vajaa 3 tuntia – ja korostuneen tunteellisen, mutta omaa vaikutelmaani nämä arviot eivät vastaa. Kyllä juoni ja tilanteet etenevät Bond-maiseen perustyyliin. Tunnepuolikin pysyy hyvin Craigin perusmaskuliinisissa ja aiempien Bond-elokuvien kehyksissä, jotka ovat tässä uusimmassakin toki yhtä ”toksisia” kuin aina ennenkin. Näiltä osin uusin Bond on hyvä elokuva, joka kannattaa sinänsä ilman muuta käydä katsomassa.

Elokuva on kokonaisuudessaan varsin täyteläinen filmi ja vetää hyvin yhteen Bondia nyt viidettä kertaa näyttelevän Daniel Craigin tähdittämän saagan. Nämä kaikki viisi Daniel Craigin pääosanäyttelemää Bondia muodostavat laajan yhtenäisen jatkokertomuksen, joten edelliset osat Casino Royale vuodelta 2006, Quantum of Solace vuodelta 2008, Skyfall vuodelta 2012, Spectre vuodelta 2015 kannattaa palauttaa mieleen, jos menee uusinta katsomaan.

Mutta miksi näistä elokuvista ja James Bond -tarinasta pitäisi ylipäätään olla kiinnostunut? Muun muassa siksi, että, kuten James Bond -elokuvissa yleensäkin alkaen Sean Conneryn tähdittämästä Salainen agentti 007 ja tohtori No -elokuvasta vuodelta 1962, uusimman Bond-elokuvan pääpahiksen agenda on jälleen ideologisesti erittäin mielenkiintoinen, silmiinpistävä ja erikoisen ajankohtainen.

Edellisessä Spectre-elokuvassa esiintyivät sellaiset teemat kuin uusi maailmanjärjestys (The New World Order), injektiomikrosiruperustainen älyveri (The Smart Blood), lääke- ja rokotebisnes taustavaikutteisen eliittiverkosto-organisaatio Spectren hallinnoinnissa (”…pharmacy sites has provided an excellent new sales platform. We have adapted many of them into clearinghouses for unapproved drugs. In addition to which, the latest figures show that we presently control 70% of antimalarial vaccines, 34% of H.I.V., and 40% of all oncological drugs across Sub-Saharan Africa. But we face challenges from the WHO in their campaign against our counterfeit pharmaceuticals”) ja maailman kaikkien tiedustelupalveluiden The Deep State -tyylinen yhdistäminen yhdeksi globaaliksi organisaatioksi False Flag -terrori-iskujen siivittämänä.

Mielenkiintoisesti nämä kaikki siis jo vuonna 2015, jolloin Spectre-elokuva sai ensi-iltansa.

Tähän samantyyliseen tematiikkaan liittyy myös uusimman Bondin – joka siis oli jo valmis ennen vuoden 2020 koronapandemian puhkeamista mutta siirrettiin ensi-iltoineen tähän syksyyn eli syksyyn 2021 – pahiksen DNA-teemainen hanke väestönkontrollipyrkimyksineen. Eli kaikin puolin mielenkiintoisessa mielikuvastossa näissä viidessä viimeisessä Bondissa mennään.

Näiden uusimpien Bond-elokuvien pahisten hankkeet eli hankkeet, joita vastaan James Bond hyviksenä kamppailee, vaikuttavat eriskummallisen ajankohtaisilta juuri nyt mitä reaalimaailman tapahtumiin tulee. Kuitenkin nämä elokuvat – kuten aiempienkin vuosikymmenien Bond-elokuvat – on toki käsikirjoitettu ja filmattu ennen viime- ja tämänvuotisia isoja maailmantapahtumia ja uutisotsikoita, jotka ovat meille kaikille harmillisenkin tuttuja.

Kylmän sodan vuosikymmenien elokuvissa perusasetelma oli Neuvostoliiton KGB vastaan Britannian MI6 ja USA:n CIA eli idän ja lännen vastakkainasettelu. Samalla näidenkin elokuvien juonissa oli jo vahvasti mukana Spectre-organisaatio, joka ei edustanut sen paremmin itää kuin länttäkään vaan globaalia itseään ja omaa maailmanvaltaan tähtäävää utopia-agendaansa.

Vuoden 1964 Bondissa 007 ja Kultasormi pahiksena oli kommunistien kanssa vehkeilevä kulta- ja rahaparoni Auric Goldfinger. Vuoden 1969 Bond-elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa George Lazenbyn Bond kamppaili Telly Savalasin esittämää Ernst Stavro Blofeldiä vastaan, joka suunnitteli globaalia virushyökkäystä Mantshurian kandidaatti -tyyppisellä mielenhallintaoperaatiolla. Vuonna 1979 Roger Mooren esittämä James Bond päätyi Kuuraketti-elokuvassa peräti avaruuteen asti estämään Hugo Drax -nimisen rahamiespahiksen hankkeet ihmiskunnan tuhoamiseksi viruksen avulla ja uuden hyvän ja onnellisemman maailman rakentamiseksi ja uuden ihmiskunnan luomiseksi sekä jumalaksi päätymiseksi. Vuoden 1997 elokuvassa Huominen ei koskaan kuole Bondia esitti Pierce Brosnan ja pahis oli mediamoguli Elliot Carver, joka pyrki uutis- ja mediamanipuloinnilla saamaan haltuunsa keskitetysti koko maailman mielenmaiseman ja siitä koituvat taloudelliset edut.

Vaikka kaikkien James Bond -elokuvien juonet ja teemat ovat viihdettä ja mielikuvitusta, ovat ne samalla kuitenkin olleet kautta vuosikymmenien kummallisen inhorealistisia ja tietynlaisiin todellisiin ulottuvuuksiin liittyviä. Mistä tällainen tarkasti katsottaessa silmiinpistävä todellisen maailman taustavaikutteisiin realiteetteihin liittyminen johtuu? Perusvastaus tähän kysymykseen on, että Bond-hahmon alkujaan kirjallisesti luoneen romaanikirjailija Ian Flemingin (1908–1964) henkilökohtaisesta taustasta.

Kuka oli Ian Lancaster Fleming? Brittiläinen kirjailija, journalisti ja Britannian laivaston tiedustelu-upseeri. Hän sai koulutuksensa Etonissa, Sandhurstissa ja Saksan Münchenin yliopistossa ja Sveitsin Geneven yliopistossa. Ensimmäisen Bond- romaaninsa Casino Royale Fleming julkaisi vuonna 1952. Hän rakensi salainen agentti 007 James Bond -hahmon ja miljöön laajan lukeneisuutensa ja kaiken sen inside-informaation pohjalta, mistä Fleming toisen maailmansodan aikana aktiivisesti tiedustelu-upseerina toimiessaan pääsi selville.

Näistä Flemingin toisen maailmansodan aikaisista ja paikoitellen varsin erikoislaatuisista reaalimaailman tiedustelu-upseeriasiayhteyksistä voi lukea esimerkiksi Benjamin Weltonin 23.7.2014 päivätystä artikkelista ”Occult Connections: The Strange Case of Ian Fleming, World War II, and Aleister Crowley” Artistic Licence Renewed: The Literary James Bond Magazine -sivustolla sekä Douglas Chapmanin artikkelista “The Mystical James Bond” Strange Magazine -sivustolla. Tässä artikkelissa selostetaan Philip Gardinerin kirjan The Bond Code: The Dark World of Ian Fleming and James Bond (New Page Books 2008) sisältöä.

Erityisen merkille pantavaa on, että tiedustelu-upseeri Fleming liittyy tavalla tai toisella samoihin asiayhteyksiin kuin aikanaan ”suuri peto 666:na” ja ”maailman pahimpana miehenä” tunnettu okkultisti Aleister Crowley (1875–1947), jolla oli myös yhteytensä Britannian tiedustelupalveluun. Flemingin reaalimaailmassa tuntema Crowley on mitä ilmeisimmin vaikuttanut Flemingin keskeisten Bond-romaanipahisten Le Chiffren ja Ernst Stavro Blofeldin hahmojen esikuvana.

Toinen merkille pantava seikka on Ian Flemingin esoteerinen asiantuntemus ja varsinkin John Dee (1527–1608) -kiinnostus. John Dee oli matemaatikko, astrologi, okkultisti, alkemisti, hermeetikko ja Britannian kuningatar Elisabet I:n neuvonantaja ja tiedustelumies sekä brittiläinen imperiumi -termin lanseeraaja. Kooditunnuksia 007 ja M käytettiin jo Deen ja kuningattaren välisessä kommunikoinnissa. Näilläkin on siis todellinen historiansa. On syytä muistaa, että reaalimaailmassakin tiedustelupalveluiden toiminta ja esoteria ovat aina kuuluneet yhteen, etenkin Britanniassa, toki myös muualla. Tätä todellista esoteerista historiallista taustaa valaisee laajemmin Lontoon yliopiston historiantutkijana toiminut Frances Yates (1899–1981) teoksissaan The Occult Philosophy in the Elizabethan Age (Routledge 1979, 2002) ja The Rosicrucian Enlightenment (Routledge 1972).

James Bond -romaanien ja sittemmin myös elokuvien hahmot, teemat ja sisällölliset viittaukset ovat, puhtaasti viihteellisten ja kirjallisesteettisten elementtien ohella ja niiden lomassa, myös heijastuksia todellisen maailman toimijoiden hankkeista ja pyrinnöistä, tiedustelumaailman informaatioon perustuen.

Edellä mainituilta osiltaan James Bond -romaanit ja elokuvat liittyvät samalla muuhun utopia- ja tieteiskirjallisuuteen ja niiden pohjalta tehtyihin elokuviin, jolla yleisesti ottaen on aina ollut erikoisen ennakoiva yhteys siihen, mihin suuntaan todellinen maailmakin ajan oloon etenee. Tätä aihepiiriä käsittelee kattavasti Mikko Lahtinen artikkelissaan ”Matkoja mahdolliseen: Utooppisen ajattelun vaiheita” toimittamassaan teoksessa Matkoja utopiaan: Tommaso Campanella, Francis Bacon & David Hume (Vastapaino 2002). Sivuilla 199, 2014 ja 219–220 Lahtinen kirjoittaa seuraavasti:

”[H. G.] Wells puolestaan kuvasi kuun asukkaat, seleniitit, tiukkaa työnjakoa noudattaviksi, valistuneen yksinvaltiaan, Grand Lunarin johtamiksi muurahaismaisiksi olioiksi, joille sota ja ristiriidat olivat tuntemattomia asioita. Myöhemmässä, ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä tuotannossaan sekä laajoilla luentokiertueillaan Wells keskittyikin puhumaan maailmanrauhan ja maailmanhallituksen puolesta. Tällöin hänen käsityksensä teknologian tarjoamista mahdollisuuksista ja ihmiskunnan tulevaisuudesta oli optimistisempi kuin hänen aiemmissa utopistisissa teoksissaan…”

”Vuosisadan vaihteen utopiakirjallisuudessa massayhteiskunnan utopioita esittivät muun muassa yhdysvaltalaiset Edward Bellamy (1850–1898) ja Jack London (1876–1916). Massoihin heidän teoksensa vetosivatkin. Ne ylsivät miljoonapainoksiin, kuten myös sellaiset uutta, tekniikan aikakautta heijastelleet tieteiskirjallisuuden fantasiat kuin H. G. Wellsin Aikakone (1895), Tohtori Moreaun saari (1896, uusin suom. 1986), Maailmojen sota (1898, suom. 1979, elok. 1953), Kun nukkuva herää (1899, uusin suom. 2001) sekä edellä mainittu Ensimmäiset ihmiset kuussa. Jopa Wellsin teosten myyntiluvut ylitti Bellamyn Vuonna 2000 (1888, uusin suom. 1999), jossa klassiseen morelaiseen tapaan asetettiin vastakkain vuoden 2000 hyvä ja kehittynyt maailmanlaajuinen liittovaltio ja vuoden 1887 ’vanha teollisuusjärjestelmä kaikkine kauheine yhteiskunnallisine seurauksineen’…”

”Pelon utopioiden kehityslinjaa – kuten Palmgren sitä luonnehtii – vetäviin teoksiin kuului venäläisen Eugen Samjatinin (1884–1937) kotimaassaan kielletty, mutta ranskassa ja Englannissa julkaistu romaani Me (kirj. 1920, suom. 1959). Samjatinin kolkko teos ei niinkään asettanut kyseenalaiseksi vielä hapuilevaa neuvosto-venäläistä yhteiskuntaa, vaan modernin maailman teknologiset ihanteet. Palmgren on varmastikin oikeassa todetessaan, että Samjatinin kritiikki kohdistui ennemminkin Yhdysvaltoihin kuin hänen omaan, sisällissodan runtelemaan maahansa. Me kuitenkin kävi bolshevismin vastaisen propagandan tarpeisiin. Vielä parempia tähän käyttöön olivat Aldous Huxleyn (1894–1963) Uljas uusi maailma (1932, suom. 1944) ja George Orwellin (1903–1950) Vuonna 1984 (1949, uusin suom. 1999). Nämä kaksi romaania olivat keskeisessä asemassa utopiakirjallisuuden käänteissä ensimmäisestä maailmansodasta toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin saakka…”

”Huxleyn mukaan totalitaariset kehitystendenssit eivät rajoittuneet vain totalitaarisiin valtioihin. Itse asiassa ihmisten orjuuttaminen oli viety pisimmälle vauraissa ja teknologisesti kehittyneissä länsimaissa. Niissä enemmistön mukautuminen passiivisen sivustaseuraajan asemaan oli tapahtunut vapaaehtoisesti. ’Huumausaineiden tuottamat valveunet, elokuvat ja radiolähetykset yhtyneinä seksuaaliseen vapauteen helpottivat orjuutta, joka on alamaisten kohtalona’. Huxleyn sanat ovat kuin suoraan vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriittisistä kuvauksista.”

Näin siis Mikko Lahtinen utopiakirjallisuuden analyysissään. Kannattaa pysähtyä pohtimaan syvällisesti etenkin sitä, mitä noihin yllä olevassa kappaleessa korostamiini lauseisiin sisältyy.

Totean 19.3.2021 päivätyssä Patmos-blogissani ”Uusi maailmanjärjestys: Mitä käsite oikeasti tarkoittaa?” muun muassa seuraavasti, liittyen edellä mainitun tieteiskirjailija H. G. Wellsin reaalimaailman taustoihin:

”Merkille pantavaa on, että tällaisen globalistisen ja maailmanhallituksen alaisuudessa organisoidun sekä käytännössä varsin sosialistisen uuden maailmanjärjestyksen suuntaviivat esitteli Fabian Socialism -taustasta ammentava H. G. Wells kirjoissaan The Open Conspiracy vuodelta 1928 ja The New World Order vuodelta 1940. H. G. Wells tunnetaan etenkin tieteiskirjailijana, mutta nämä kaksi teosta eivät ole tieteiskirjallisuutta, vaan Wellsin vahvaa poliittista lobbausta maailmanhallitustulevaisuuden ja sitä edustavan uuden maailmanjärjestyksen puolesta.”

Viihteelliseksikin tarkoitetulla ja sinänsä mielikuvituksellisella tieteis- ja utopiakirjallisuudella kuten myös James Bond -romaaneilla ja elokuvilla on kuin onkin myös reaalimaailma-asiayhteytensä. Ja joskus tämä reaalitodellisuus on romaanikirjallisuustarujakin ihmeellisempää.

Sekä utopistisesta tieteiskirjallisuudesta että reaalimaailman vaikuttajien pyrinnöistä tuttua uutta maailmanjärjestystä pyritään meidän päivinämme edistämään nimenomaan transhumanismin siivittämänä. Transhumanistit kuten Ray Kurzweil ovat ilmoittaneet pyrkivänsä niin kutsuttuun singulariteettiin eli teknologiseen tilaan, jossa tekoäly ottaa vallan ja siitä tulee jumala ja, jumalan näin alkaessa olla, tekoälyteknologian yhdistämistä ihmisistäkin tulee ikuisesti elävä jumala. Varsinkin siis siitä pienestä ihmiskunnan eliitistä, joka tekoälyn on ohjelmoinut ja joka sitä hallinnoi. Varsin James Bond -tarujen pahisten hankkeiden kaltainenhan tämä tämän päivän reaalimaailman transhumanistien hankekin on. Todellisuus on tältäkin osin tarua ihmeellisempää.

Tällaisiin taustavaikutteisen globaalin rahaeliitin – joka reaalimaailman muodossaan muistuttaa kovasti James Bond -tarinoissa esiintyvää Spectre-järjestöä ja jonka hankkeita on pidetty esillä utopia- ja tieteiskirjallisuudessa kautta aikain – pyrkimyksiin liittyen kirjoitan seuraavasti, kirjassani Koronavirus, globalismi ja pedon merkki (Kuva ja Sana 2020), sivuilla 204–207:

”Muista, että myös yksityisillä miljardeilla rahoitettuja globalistisia väestökontrollihankkeita ajetaan kansanterveyden ja sen myötä turvallisuuden edistämisen perusteella. Globalistiset väestökontrollihankkeet ovat todellisuutta. Vähemmän salaliitonomaista väitettä tuskin voidaan esittää. Sen verran julkisen avoimesti väestökontrollihankkeet ovat olleet esillä Bill Gatesin ja muiden läntisten globalistieliitin edustajien kansanterveys- ja rokotehankkeiden sekä ilmastonmuutoksentorjuntapyrkimysten asiayhteyksissä.”

”Globalistieliitin edustajat ovat kuitenkin toisinaan ristiriidassa keskenään. Kiina pelaa omaan globalistiseen pussiinsa, läntiset globalistiset rahaparonit omaansa. Yhteisiä intressejä taatusti on, mutta on myös keskinäisiä jännitteitä. Läntisten eliittivaikuttajien omassa keskuudessakin. Pieni historiallinen välähdys tästä todellisuudesta, saksalaista alkuperää olevan ja suomalaisprofessorien Kauko Pirinen, Vilho Niitemaa ja Juhani Paasivirta toimittaman Ihmisen tarina: Suuri maailmanhistoria (Kirjayhtymä, 1971) -teoksen osan 7 sivulta 194 ja Meksikon 1800-luvun alun historiaan liittyen:

’Nämä poliittiset suuntaukset järjestäytyivät toisistaan eroavia riittejä noudattaviksi vapaamuurariloosheiksi. Nämä olivat salaisia klubeja, jotka juonittelivat toisiaan vastaan, yrittivät saada kannattajansa tärkeisiin asemiin ja pyrkivät saamaan vallan valtiossa itselleen. Maanalaiseen myyräntyöhön vedettiin mukaan myös armeija. Tällaiset vehkeilyt syöksivät Meksikon pian kansalaissotaan.’

”Yllä olevassa lainauksessa – joka on otettu saksalaista akateemista laatua edustavasta julkisen vastuullisesta lähdeteoksesta – kuvatun kaltaiset hankkeet ja pyrinnöt ovat olleet ja ovat todellisuutta maailmanhistoriassa. Niillä on ollut ja on vaikutuksensa, jota ei tule sen paremmin yli- kuin aliarvioida. Pane kuitenkin merkille, että tällaiset eliittivaikuttajat myös ’juonittelevat toisiaan vastaan’.”

”Pidä myös mielessä, että Jumala hallitsee, eivät tällaiset eliittivaikuttajat visioineen ja pyrkimyksineen. Heidän hankkeensa ovat ennenkin menneet monta kertaa pieleen. Keskitetyt serverit ja miljardit dollarit eivät takaa inhimillistä ristiriidattomuutta. Hekin ovat syntiin langenneita ihmisiä kaikkine heikkouksineen. Utopiahaaveistaan ja rahallisesta varakkuudestaan huolimatta.”

”Kaikentyyppinen ihmisen totalitaarinen yksityinen ja yhteiskunnallinen massakontrollointi tulee torjua… Totalitaarista kontrollointia tulee vastustaa…Kaikki tällaiset kontrollihankkeet on torjuttava. Yksilönvapautta ja ruumiillista koskemattomuutta on puolustettava…”

”Kristillinen historianfilosofia liittyy vahvasti, luomisen teologian ja pelastusopin myötä, kristologiaan…Kristillinen suhtautuminen teknologiaan kumpuaa sekin luomisen teologiasta. Teknologia on sinänsä hyvää ja sitä tulee hyödyntää, Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi. Teknologiaa tulee kehittää ja soveltaa luonnollisesti, kunkin olion metafyysisen olemuksen päämäärän mukaisella tavalla. Konservatiivinen kristitty ei ole luddiitti, teollista tekniikkaa koneita särkemällä vastustava taantumuksellinen. Ihminen on kristillisen ja länsimaisen ihmiskäsityksen mukaisesti Luojan erityisesti luoma olento, ruumiin ja sielun kokonaisuus. Ihminen ei ole kone eikä laite. Mutta ihmisen tulee rakentaa koneita ja laitteita sekä soveltaa tekniikkaa, teknologiaa, eli menetelmiä, joiden avulla kykenee hyötykäyttämään ympäristöään.”

”Materialistinen transhumanismi edustaa tuhoisaa metafyysistä harhaa, joka on päättäväisesti torjuttava. Teknologia ja sen kehittely on liitettävä kristilliseen metafysiikkaan ja etiikkaan. Vahvan autonomisen tekoälyn toteuttamisyritykseen liittyviä vakavia filosofisia ja käytännöllisiä ongelmia ei kannata aliarvioida. Muista myös, että kaikki ei aina mene kuten optimistisissa scifiutopioissa on haaveiltu.”

”On myös sellaisia scifianalyysejä, joiden esittämät kriittiset näkökulmat futurologiseen nanoteknologiaan on syytä ottaa vakavasti. Charles T. Rubin viittaa kahteen tällaiseen kriittisanalyyttiseen teokseen kirjansa Eclipse of Man: Human Extinction and the Meaning of Progress (Encounter Books, 2014) sivuilla 85, 90 ja 105. Nämä teokset ovat K. Eric Drexlerin Engines of Creation: The Coming Era of Nanotechnology (Doubleday) vuosilta 1986 ja 2007 sekä Neal Stephensonin The Diamond Age (Bantam Spectra) vuodelta 1995. Drexler esittää hyöty- ja riskianalyysin ja kysyy kolme perustavaa kysymystä: Mikä on mahdollista? Mikä on saavutettavaa? Mikä on toivottavaa? Myös Stephenson kysyy: Mitä pitäisi tehdä? Juuri näitä avainkysymyksiä joutuu ihminen yhä edelleen kysymään, nanoteknologian hallitsemassa tulevaisuudessakin.”

Edellä lainatusti kirjoitan kirjassani Koronavirus, globalismi ja pedon merkki.

Toistan vielä yhden keskeisen seikan:

Pidä mielessä, että Jumala hallitsee, eivät tällaiset eliittivaikuttajat visioineen ja pyrkimyksineen. Heidän hankkeensa ovat ennenkin menneet monta kertaa pieleen. Keskitetyt serverit ja miljardit dollarit eivät takaa inhimillistä ristiriidattomuutta. Hekin ovat syntiin langenneita ihmisiä kaikkine heikkouksineen. Utopiahaaveistaan ja rahallisesta varakkuudestaan huolimatta.

Jos James Bond -romaaneista ja elokuvista on syytä oppia ja muistaa jotain todellista, on se tämä: pahikset häviävät ja hyvikset voittavat, lopulta.

Näin se menee Jumalan luomassa ja kaitsemassa reaalimaailmassakin:

Jumalaan perustuva hyvä ja oikea voittaa.