Taivaasta ohjelmoitu joululahja – Ullakon vanhat tavarat (osa 7)

Ensio Lehtosta en yritä päästä karkuun.

Minua kuunnellut ja tekstiäni lukenut tietää kyseisen henkilön olevan hengellinen isäni ja johtajani, ja myös sen työn perustaja, joka sittemmin on kasvanut niihin vaikuttaviin mittoihin, joissa Patmos Lähetyssäätiö tänään elää maan äärien pelastumiseksi.

Toinen Lehtosen kylvämä siunauspelto on hänen perustamansa Paasikiven nuorisokylä Päivölä, edelleen koko elämän kattavaa pelastusta lapsille ja nuorille tarjoava työmuoto Keravan Ahjossa.

Takaisin Patmokseen.

Neljä vuosikymmentä sain palvella työn johdossa.

Ensio Lehtonen oli kädestä pitäen opettanut ja kärsivällisesti kouluttanut ja valmistanut minua, paitsi päivittäiseen kustannustyön tekemiseen, myös hetkiin ja aikajaksoihin, jolloin joutuisin olemaan selvittäjänä tilanteissa, joissa erilaiset vallat ja voimat pyrkivät tuhoamaan uskotun työn.  – Näistä vaiheista enemmän edempänä näitä kirjoitelmia.

Eräässä työn tekemisen notkossa sattui, että valtameren toiselta puolelta tulivat kutsut, jotka vetivät nuoren Leo Mellerin istuttamaan telttamajaansa Amerikan Yhdysvaltojen etelään, Texas-Arizona akselille. Kolmatta vuotta kuvittelin, että Ensio Lehtonen ja hänen perustamansa työ ei olisikaan minulle suunniteltua tekemisen kenttää. Perhe oli aikeissa muuttaa koira mukanaan Atlantin taakse. Full Gospel Fellowship of Churches and Ministers International  toimisi sateenvarjona ja taloudellisena takaajana. Kahdesta seurakunnasta, joissa myös merkittävää suomalaista jäsenistöä – yksi Detroitissa, toinen suur-Chicagon liepeillä Milwaukeessa – olisivat ottaneet hoiviinsa ulkolähetyssihteeristön tehtäviin ja samalla opiskelemaan seurakuntavastuullista työtä. Gordon Lindsay – no, eipä nyt, tästä veljestä avautuisi niin pitkä tarina, että jätän toisen blogiin.

Vaan Jumala!

Jumala osoitti vallalla ja voimalla tarkoituksensa olevan toinen.

Sain palata takaisin Ensio Lehtosen ”talliin”.

Jo vuosien ajan olen joutunut toteamaan Jumalan suuren viisauden ja armonsa rikkauden olleen predestinoivaa kaikkien jo elettyjen vuosien tapahtumissa: lännen lokarin jaksokin oli ollut taivaassa suunniteltua aikaa valmistamaan minua ei niinkään Amerikkaan muuttoa varten vaan tehtäviin Suomessa.

Lehtosen kuollessa 1971 Kuvan ja Sanan hallitus kutsui minut ottamaan Lehtosen perustaman työn vastuu kannettavakseni.

Neljä vuosikymmentä sain johtaa Patmos Lähetyssäätiön (alkuvuosina Patmos ry) tasaisesti kasvavaa työtä.

Olin pyytänyt Jumalalta omaan tietämättömyyteeni ja oppimattomuuteeni sellaista voitelua, joka opastaisi minua johtamaan niin, että työ kasvaisi Jumalan haluamissa mitoissa ja samalla suoriutuisi kaikista velvoituksistansa vuodesta toiseen – vuosikymmenestä toiseen – velattomana uskon lähetyksenä.

Olin myös sitoutunut siihen, että johtamani lähetys olisi tukena toisille kollegoille näitten joutuessa ahdistaviin ja koetteleviin taloudellisiin tilanteisiin. Hämmästyttävän monta kertaa saimmekin näin toimia. Opimme, että työ – sielujen voittaminen ulkolähetystä myöten – on yksi; tekijöitä on useita, ja veljesvastuu on siunatuin muoto osoittaa kiitollisuutta Jumalalle Hänen siunauksistaan ja huolenpidostaan.

Tässä kutsumuksessa, jos Jumala vain suo, saan tavalla ja toisella palvella elämäni päätökseen ainakin myötäelävänä esirukoilijana. Ja ihmeellistä kyllä, nyt, eläkeläisenä, päivät vaikuttavat edelleenkin täyttyvän tekemisestä.

On Jumalan mittaamatonta hyvyyttä ja ansaitsematonta luottamusta kohtaani, kun edelleen saan mahdollisuuksieni mukaan olla käytettävissä tekemässä varainhankintapostituksia ja palvellen perustamani Radio Patmoksen päätoimittajana.

Vuosia olen saanut todistaa, miten Jumalan armo on kuljettanut ja kuljettaa Patmos Lähetyssäätiötä.

Jälkeeni on Jumalan valitsemia toiminnanjohtajia ollut kaksi: välittömästi perääni toiminnanjohtajana palveli Pirkko (os. Huuhtanen) Säilä. Hänen jälkeensä ja edelleen on toiminnanjohtajana Pasi Turunen.

Kuluva aika tavallansa pakottaa ullakkoretkilleni: käymään lävitse vuosikymmenten aikana koostuneita hallussani olevia arkistoja, ja niitä käsitellessä poimimaan esille jopa johdatuksessa käteeni jääviä muistojen ja tietojen ja tekemisten siemeniä, tällaisia muistelublogejakin kasvattavia.

Ullakollani olen käsitellyt materiaaleja.

Olen ottanut papereita, muistivihkoja, tekstejä, leikkeitä ja laskeutunut työhuoneeseeni niitä lukemaan ja niitten sisällöstä kirjoittamaan.

Olen myös jättänyt nipuittain arkkeja ja vihkoja ja kansioita uudestaan sulkemiini laatikoihin: jos Herra viipyy, niin jälkeeni niitä luetaan, ja vain Herra yksin tietää, miten tulee johtamaan löytyvän tiedon käsittelyissä.

Silmieni edessä rinnan tietokoneeni näppäimistön kanssa on ullakolta tuomani Ensio Lehtosen ”muistikirja”.

Päiväykset osoittavat Ension kertovan Kuvan ja Sanan perustamisen aikoihin liittyviä ”pyhiä muistoja” – lainauksissa olevat sanat ovat Lehtosen omia.

Takana on myrskyinen lähtö helluntaiherätyksestä, Ristin Voiton johtajan ja päätoimittajan tehtävistä, Saalemin saarnaajapaikalta, Eino I. Mannisen läheisestä työtoveruudesta, suomalaisen helluntaiherätyksen kaadereista.

Tapahtumiin on sijoittunut kutsu Frank Mangsin veljes- ja työyhteyteen, kustantamaan Mangsin kirjallista sanomaa juuri perustetun Kuva ja Sana kustantamon puitteissa, osallistumaan Mangsin herätyskampanjoihin.

Urho Muroma tarjoaa ja etsii yhteyttä.

Syntyy Kansan Raamattuseura.

Ja juuri näiltä ajoilta ja koetuista ilmiöistä nousee esiin Lehtosen kuvaus, jonka nyt seuraavassa kiteytän luettavaksesi. Teen sen, jotta patmostyön varsinaisen siemenen istuttaja astuisi kirjoitetun päiväkirjatekstin avulla pyhiin tunteisiimme ainoalaatuisessa armoituksessaan.

Oiva vietiin pois ja Kristus tuli sisälle

Tämä on otsikko Ensio Lehtosen käsikirjoituksessa. Liekö teksti kirjoitettu puhumisen rungoksi vaiko julkaistavaksi, sitä en tiedä. Sen tiedän, että käsikirjoituksen henkilöt ovat olleet esillä useissa Lehtosen puheissa kokousmatkoillamme Lapissa, Kainuussa, Karjalassa.

Lehtonen sai tiedon vakavasti sairastuneesta nuorukaisesta, Oivasta, pitäessään evankelioimispäiviä jossakin Suomessa. Jokin tuttavuus yhdisti Oivan perhettä Lehtoseen. Lehtonen matkusti Oivan kotipaikkakunnalle, majoittui matkustajakotiin, ja aamun tullen kiiruhti tapaamaan Oivaa. Kursivoidut tekstit ovat Lehtosen omaa kuvausta; muu teksti on yhteenvetoani.

Olimme evankelioimispäivillä.

Eräänä iltana sain kokouksen päättyessä puhelintiedon, että Oiva oli vakavasti sairastunut. Saattoi olla vain päivistä kysymys. Oiva halusi tavata välttämättä. 

Kokousten päätyttyä matkustin Oivan luo.

Äiti oli ovella vastassa ja kertoi sairauden vaiheet. Lääkäri ei voinut enää tehdä mitään. Loppu saattoi tulla milloin vain.

”Oiva on kuin ristiinnaulittu meidän edestämme. Minulla oli uskovainen isoäiti. Hän rukoili paljon alenevassa polvessa olevien lastenkin puolesta. Suvussani on ollut paljon rukoilijoita. Tälläkö tavalla nyt rukoukset kuullaan? Näinkö Jeesus saapuu kotiimme? Oivanko kylmenneen ruumiin kautta? Voi, Herra Jeesus, se on niin kauheaa.”

Äiti ei voinut pidättää itseään. Hän kiiruhti itkemään jonnekin perähuoneeseen.

Minä hiivin hiljaa Oivan vuoteen äärelle. Tartuin peitteellä lepäävään käteen.  Tervehdin.

Oiva ilostui. Katkonaisesti mutta tajuissaan hän kertoi sydämensä tilasta. Omaiset olivat erityisesti hänen mielessään. Heidän täydellistä pelastusta hän toivoi ja rukoili.  Yhtäkkiä hän oikein innostui ja sanoi:

”Pelastus on niin yksinkertainen, etteivät omaiseni osaa ottaa sitä vastaan. Mutta varmaan se heille kerran kirkastuu, niin kuin Jeesus sen minullekin kirkasti.”

Niin siinä puhelimme ja sopertelimme ja kiitimme yhdessä Vapahtajaa. Siunasin rakkaan veljeni, joka pian oli pääsevä näkemään Jeesuksen kasvoista kasvoihin.

Viimeinen silmäys ja käden heikko heilahdus.

Onnellinen Oiva.

Saarnaajalegenda, Jokisten veljesten toinen, William Jokinen, julkaisi 1926 teoksen nimeltä Kun muistot heräävät.   

Kirjan otsikko soveltuu monen saarnamiehen ja kristillisen työn uurastajan ajatusten ja kokemusten otsikoksi. Minunkin. Näissä blogeissani kuljemme sarjaotsikkojen mukaisesti ullakkoni arkistolaatikoissa, avaamme pitkään narutettuina olleita kokoelmia poimiaksemme esille jopa kymmenien vuosien takaa täyteen kirjoitettuja muistelmavihkosiani. Jospa sinä, lukijani, viitsisit näitä kertomuksia lukea ja mahdollisesti niistä oppia jotakin omaan kristilliseen  palveluelämääsi sopivaa rohkaisua ja esimerkillisyyttä.

Seuraava teksti Ensio Lehtoselta:

Olin taas Oivan kodissa. Mutta Oiva oli poissa. Jo sisään astuessani sen tunsin.  Tyhjyys ja kaipaus aivan kuin humahti vastaani. Se leijaili joka paikassa kotia. Se tiivistyi Oivan suurennetun kuvan ympärille, joka oli asetettu salin pöydälle kukkien keskelle. Oiva oli todella poissa. Tuolla näkyi vain tyhjä sija, jossa hän oli maannut, kärsinyt ja kirkastunut.

Mutta Jeesus oli tullut tähän kotiin aivan uudessa todellisuudessa. Senkin tunsin.  Äidin ja isän sanoissa sen tiedostin. Jeesuksen kuvaa ei näkynyt taulujen joukossa.  Mutta Jeesus itse näkyi sitä selvemmin kodin ihmisissä, jopa nuoressa vihreäsilmäisessä tyttäressäkin, Oivan sisaressa.

Istuimme salin sohvalla vastapäätä Oivan kuvaa. Äiti kertoi Oivan lähdöstä ja Jeesuksen tulosta. 

”Hän makasi tapansa mukaan silmät ummessa. Hän oli hyvin raukea. Tuskat olivat suuret, päänsärky hirvittävä. Istuin hänen vieressä pitäen hänen kättänsä omassani.

Äiti muistelee.

Silloin Oiva alkoi rukoilla hiljaisella äänellä.

’Rakas Jeesus, anna kaikkien Sinun pienten laululintujesi kokoontua ylistämään Sinun suurta rakkauttasi, ja jos mahdollista, kokoa se pieni orkesterisi virittämään Sinulle ylistyslaulua.’

Oivan korvissa kaikui jo silloin taivaallinen ylistys. Soi uusi virsi. Ihmeellisintä oli, että se uusi virsi oli vanha tuttu Hoosianna! 

’Yhtykää tekin Hoosiannaa veisaamaan!’ pyysi Oiva. 

Ja niin alkoi rajalla hoippuva rakkaamme laulaa täysin rinnoin taivaallisten sävelten kaikuessa hänen korvissaan ”Hoosiannaa”. Mekin sinä vuoteen ympärillä yhdyimme veisaamaan.

Laulettaessa aukeni Oivalle päärlyinen, kirkas portti. Kuta lähemmäksi hän pääsi, sitä voimakkaammin hän lauloi. Ja kun hän oli saapunut portin sisäpuolelle, heti Jeesuksen lävistetty käsi tempaisi hänet meiltä iankaikkiseen kirkkauteen.

Hänen henkensä todella tempaistiin, näin sen Oivan viimeisistä liikkeistä.   

Äiti itki.

Mutta sittenkin heijastui uusi kirkkaus hänen silmistään.

Kyyneleitä pyyhkien hän puhui:

Ymmärrätkö, mitä merkitsee ainoan pojan, hyvän ja rakastetun, toiveitten lapsen ja lupaavan nuorukaisen, joka tänä keväänä olisi saanut valkoisen lakkinsa, tällainen järkyttävä poismeno. Eron tuska tuntuu pohjattomalta ja kaipaus loppumattomalta.  Mutta en sittenkään voi surra niin kuin ne, joilla ei ole toivoa. Jeesus on nyt tullut uudella tavalla kotiimme ja sydämiimme. Hän on astunut sisälle kaikkein sisimpään.  Alamme ymmärtää jo jotain Kristuksen kuolemasta meidän syntisten edestä. Hän on nyt täällä, meissä. Ja Hänen ominaan tahtoisimme pysyä, niin että kerran vuorollamme mekin selviytyisimme Jeesuksen armon kautta porteista sisälle kauneuden maahan, jossa saisimme yhtyä Oivan ja kaikkien pienten laululintusten kanssa suureen taivaalliseen kuoroon laulamaan ’Hoosiannaa’ Herralle Jeesukselle, joka tuli meidänkin kotiimme.”

Istuessani viimeistä kertaa Oivan kuolinvuoteen ääressä sain häneltä vietäväksi terveiset rukoilevalle äidinisällensä. Näin Oiva pyysi minua sanomaan puolestansa:

”Kiitän isoäitiä, kun hän on herkeämättä rukoillut perheemme ja minunkin puolesta. Hän oli täällä meillä, kun pääsin ripille. Hän rukoili silloinkin paljon minun puolestani. Näin ja tunsin sisimmässäni. Mutta en vielä silloin osannut, rohjennut, jättäytyä Jeesuksen armon varaan. Mutta tässä sairaudessani Jeesus otti minut kiinni ja sulki syliinsä. Näin raju oli Hänen rakkautensa – näin paljon Hän minua rakastaa. Isoäidin rukoukset on nyt kuultu. Varmaan vielä kaikki omaisenikin pelastuvat ja pääsevät taivaaseen, ja saamme kohdata toisemme emmekä koskaan, kukaan meistä, kuole!”

Tämä sama viesti kuuluu teille kaikille, äidit ja isoäidit, jotka olette antaneet Jeesuksen saapua kotiinne.

Tietäkää, te Herran Jeesuksen ystävät, te pyhät kammiorukoilijat, että teidän rukouksenne aukaisevat kerran teidän lastenne ja lastenlastenne kotien ovet Kristukselle – alkaen heidän sydäntensä ovista.

Äidin rukous on Jeesuksen kolkutus!

Se on salainen avain ja pyhä valtuutus.

Jos eivät rakkaittesi kotien ovet aukene Kristuksen hiljaiselle kolkutukselle, niin Hänen rakkautensa ei päästä otettaan, ja Hän murtautuu rajusti sisälle.

Hän ei voi olla tulematta.

Rukoilevien äitien Vapahtaja kulkee polvesta polveen äitien rukousten valtuuttamana kodista kotiin.

Hänelle avautuvat lastenlasten uusien kotien vahvatkin ovet.

Polvesta polveen!

 

ENSIO LEHTONEN

 

Kiitos, blogieni lukija, tämänkertaisen liikkuvan sisällön jaksamisesta. Jos Herra suo, seuraavassa blogissa palaamme perinteiseen rakennetapaan.