Taisteluja kirkossa ja kirkon takana

Meillä kotona tuli lastenlapsilla riitaa puhelimesta ja turhaa huutoa riitti. Sanoin sitten lapsille, että pappa pitää nyt teille raamattuopetuksen. He hiljenivät hetkeksi ja otin esiin tekstin ”’Autuaampi on antaa kuin ottaa.” Kerroin sitten sovelluksen tähän tilanteeseen, että toisen kännykkä on annettava takaisin omistajalleen ilman vedätystä. Ihmeellistä, lapset muistivat vielä seuraavanakin päivänä saman asian, kun sitä tiedustelin.

Tapasin erään vanhan ystävän kirkossa. Juttelimme tovin ja hän kertoi olleensa aamulla kello viisi kuuntelemassa metson soidinääntä? Erikoista, että joku jaksaa nousta niin aikaisin vain kuuntelemaan linnun mekastusta? Luulen, että monet hurskaista ystävistäni kääntävät siihen aikaan tyytyväisenä kylkeään ajatellen, että hyvä ettei kuulu lintujen ääntä? Ehkä sinäkin? Samassa kirkossa oli joukko rippikoululaisia, joilla on vaikeuksia olla hetki paikallaan ja hiljaa. Niinpä pari tyttöä rupesi pelaamaan kirkonmenojen aikana kännykkäpeliä. Mutta ikävä juttu, kanttori huomasi parvelta hyvin alkaneen ajanvietteen, hän tuli ja otti puhelimet pois. Joten jos ilta- tai aamusanomissa on pian tällainen juttu, jossa paheksutaan ahdasmielistä kirkkoa, niin tässä se sitten oli. No, hyvä, ettei kanttoritäti lyönyt tyttöjä.

Eräässä toisessa kirkossa oli menossa konfirmaatiojumalanpalvelus ja se oli aika järkyttävä kokemus, enkä taida vähään aikaan suunnistaa semmoisiin kisoihin? Väkeä oli kuin Haminan markkinoilla, kaikki tyylikkäästi puettuja koristeineen vaatteineen. Eräällä naisella oli erikoinen propelli päässä, se markkeerasi ilmeisesti perhosta ja kukkasia; se heilahteli mukavasti, kun nainen pyöräytteli päätään. Ehdotin vaimolleni, että ostaisin hänellekin sellaisen, mutta hän puisteli päätään ja hymyili kuin Mona Liisa. Emme siis näe toistaiseksi Aaltosen perheessä tätä kaunistusta, paitsi jos vaimo tulee mielenmuutokseen. Muuten kirkossa ilmapiiri oli lähinnä odottava, kukaan ei laulanut (paitsi me kaksi), kukaan ei rukoillut (paitsi me kaksi), Jumalan Karitsa-liturgian kohdalla kukaan ei noussut ylös laulamaan (paitsi me kaksi) ja jossain vaiheessa tuntui, että kaikki muut ottivat kuvia kameroillaan ja kännyköillään (paitsi me kaksi). Oloni oli kuin ostoskeskukseen eksyneellä turistilla, joka ei osaa maan kieltä eikä ole kukkaroa mukana. Ahdistus helpotti ulkona hautausmaalla – kuolleet eivät sählää enää.

Historiassa 1737 tehtiin sellainen päätös, että niitä, jotka jumalanpalveluksen aikana poistuvat kirkosta tai vaeltavat kirkonmäellä tai pappilan alueilla, rangaistakoon armotta ensi kerran vallattomuudesta tavattaessa pitämällä häpeätukissa yhtenä sunnuntaina niin kauan kuin jumalanpalvelusta kestää, toisen kerran kahtena sunnuntaina ja kolmannen kerran hairahtuessaan neljänä sunnuntaina peräkkäin. Myöskin niitä, jotka eivät aikanaan tule kirkkoon, oli varoitettava ja rangaistava. 1769 päätettiin pitäjänkokouksessa yksimielisesti, että ne, jotka eivät saavu kirkkoon ennen synnintunnustuksen lukemista tai poistuvat ennen kuin siunaus on luettu, saavat maksaa sakkoa vähintään 16 hopeaäyriä tai yhtenä sunnuntaina olla häpeätukissa….. 1794 on erään seurakunnan pöytäkirjassa määrätty 16 hopeaäyrin sakko niille, jotka joko itse ovat uineet tai hevosiaan uittaneet pyhäpäivinä. Oi niitä aikoja!

Seurakuntaelämä on muuttunut huomattavasti noista päivistä, mutta onko se nyt parempaa? Onko Kristus kirkastunut, tuleeko ihmisiä uskoon, rakentuvatko he Jumalan elävästä sanasta? Tuntuu siltä, että meidän aikanamme ovat muut ongelmat ottaneet ison siivun parhaan kustannuksella. Synnin tähden meillä on tapana askarrella toisarvoisissa asioissa ja valhe maistuu monesti makeammalta kuin totuus. Viihde syrjäyttää uskon, sielun paijaaminen syrjäyttää hengen uudistuksen, kristillinen puuhailu syrjäyttää ihmissielun pelastuksen. Uskovaisuus muuttuu harrasteluksi uuden elämän kustannuksella. Suurin ongelma on kuitenkin se, ettei mitään tunnusteta enää synniksi. Sillä se karkottaa myöskin armon, joka luetaan vain syntisille. Lieneekö meillä helpompaa, vai valitammeko turhasta? Olisiko aihetta kiitokseen? Voisimmeko miettiä tänään, mitkä asiat ovat elämässämme kohdallaan? Ehkä iloitsemme Jeesuksesta, joka on Herramme ja Vapahtajamme, joka on voittomme tae, joka on ovi, tie, usko, rakkaus ja voima taivaaseen. Ehkä kokoonnumme yhteen kiittämään Häntä, joka on aina kiitoksen arvoinen.

Elämme tänään merkillistä aikaa. Kristillisyys on kaikkialla saavuttanut toiminnallisia huippulukuja, tilastot pursuavat rahaa ja ihmissieluja, kirkkoihin on satsattu varoja, henkilökuntaa ja urkupillejä enemmän kuin koskaan. Julkinen sana arvioi kristillisyyttä ja uutisoi sitä näyttävästi. Tuon tuostakin pulpahtaa esiin joku merkittävä kristitty ja hänen lausuntojaan voi lukea lehdissä ja netissä. Työvälineet ovat huippuluokkaa, koulutustaso on kehittynyttä ja monipuolista. Mutta samalla kaikkialla kristittyjä vaivaa suuri hengellinen uneliaisuus, kyllästyminen, penseys, voimattomuus, lihallisuus, maallistuminen ja eriseuraisuus. Kristikunnan pirstoutuminen on huimaa ja heikentävää. Uskovat eivät jaksa olla toistensa seurassa. Rukous on yleisesti sammunut ja tilalle on tullut aktiivinen arvostelu. Uskoon tuleminen on korvattu mukana olemisella tai kirkkoon kuulumisella. Kristuksen armo syntiselle on korvattu hyvällä yrityksellä ja lähimmäisen auttamisella, maahanmuuttajien ymmärtämisellä ja oikeaoppisuudella. Luopumuksella ei näytä olevan rajoja lainkaan.

Emme ole uskovina synnittömiä, mutta armahdettuja. Emme ole tulleet täydellisiksi, teemme virheitä, eksymme ja erehdymme, mutta Herra puhuu meille. Se on uskontodistus, Jumalan lahja. Se merkitsee tulevaisuutta, ikuista elämää Jeesuksen luona. Se on uuden elämän viesti. Hän luo uudeksi kaiken. Sairaus, synti, raihnaisuus, taistelut, heikkous, pelko, avuttomuus, kyyneleet ja epätoivo jäävät tänne, taivaassa ei niitä ole enää.