Synnynnäisin puhujanlahjoin – silti ristin voitelun ainaisessa tarpeessa (Näitä minä muistelen #10)

Turun Konserttitalossa oli ilmoitettu pidettäväksi Israelia juhliva profeetallinen puhe- ja musiikkitilaisuus.

Ensio Lehtonen olisi pääpuhuja, hänen rinnallansa olisi Turun tuomiokirkkoseurakunnan pappi, Kuvan ja Sanan hallituksen jäsen, kirjailijarovasti Väinö E. Hyvönen. Muutakin puhe- ja musiikkiohjelmaa oli ilmoitettu tapahtuvaksi. Minulle oli sovittu puheenvuoro ja siihen sisältyen tilaisuuden rahallisen uhrin kantamisvastuu. Jos muisteluni pitää paikkansa, uhrin vastaanottaja oli Karmeltyö.

Tiesin vastuustani kolmatta viikkoa ennen Turun tilaisuutta. Etsin ydinajatusta sanottavaani. Vajaa viikko ennen tilaisuutta koin saaneeni sellaisen Jumalan Sanasta. Aloin valmistaa kymmenen minuutin puhettani. Kirjoitin konsepteja yhden toisensa jälkeen. Perjantain-lauantain välisenä yönä olin Jeesuksen edessä Kuvan ja Sanan toimistossa Kruununhaassa. Lauantain koittaessa, lyhyen toimistossa koetun levon jälkeen, olin vilpittömästi vakuuttunut siitä, että olin saanut sanan Herralta – ja silti, silti, olin lähes suunniltani epävarmuudesta sanan esittämisen suhteen.

En ole koskaan osannut lukea puhettani käsikirjoituksesta. Sen sijaan käytän edelleen dispositioita pääkohtineen ja raamattuviitteineen antaen Pyhälle Hengelle vapauden johtaa ja syventää sanottavaani suoden vielä puhetilaisuudessakin uusia sisältöjä sanottavaan. Turun kohdalla oli tilanne kuitenkin kummallisen epävarma ja haastava. Siksi päätin tehdä jotakin aiemmin kokematonta: kirjoitin puheeni lopullisen sisällön lukemista varten. Pituutta syntyi kolme ja puoli konekirjoitusliuskaa. Tuli sunnuntai aamupäivä. Kohtasin Ensio Lehtosen ja hänen mukanansa olevat henkilöt Kuvan ja Sanan toimiston osoitteessa ennen puoltapäivää. Ladoin autoon lehtiä ja kirjoja jaettavaksi kokousyleisölle. Matka alkoi Ensio Lehtosen ajaessa Päivölän Pösöä.

Saavuimme alussa mainitun kahvilan kohdalle, ja ennalta tehdyn päätöksen mukaan aikomus oli nauttia kupillinen kahvia ja sen jälkeen jatkaa suoraan Turun Konserttitalolle. Kieltäydyin liittymästä kahvijonoon ja siirryin miesten huoneeseen. Heti oven sulkeutuessa takanani otin povitaskusta esiin kolmeen osaan taitetut puhearkit. Aloin lukea niitä itsekseni. Olin siinä määrin hermostunut ja huolissani puhumisesta, etten huomannut Ensio Lehtosen tulleen miesten huoneeseen ja asettuneen taakseni. Ilmeisesti hän oli ollut paikalla jonkun tovin. En ollut tiedostanut mitään hänen läsnäolostansa ennen kuin käsi laskeutui takaani vasemmalle olkapäälleni ja Ensio Lehtonen puhui minulle:

Veli Leo. Tiedät periaatteeni: on paikallaan ja hengellistä ja luvallista saarnamiehelle valmistautua puheeseen huolellisesti vaikka viikkoja ennen puhetilaisuutta. Mutta päivänä, jolloin saarnataan, Herran äänen käyttäjän täytyy itse olla voitelussa valmis. Kun matkamme Turkuun alkoi, sinä olit tervetullut mukaan sillä aikoja sitten sovitulla periaatteella, että tulet, kun olet saanut sanan Herralta. Ellei tällaista sanaa ole, et tule paikalle – et puhumaan. Ravintolan toaletti ei ole paikka, jossa tutkitaan sanottavaa Jumalan kasvojen edessä puhuttavaan hetkeen. Ammusten täytyy olla pyssyssä ennen taistelua. Jatkamme Turkuun. Mutta sinä et puhu Turussa. Olet paikalla ja jaat aineistoja kirjapöydän takana ja rukoilet puolestamme. Nyt emme puhu tästä aiheesta enempää. Jos Herra suo niin paluumatkalla sinä ajat ja minä puhuttelen sinua.

Näin jatkui matkamme. Tilaisuus pidettiin täydelle salille. Voitelu lepäsi raskaana tapahtuman yllä. Muistelen, että loppuun sijoittui kaksi alttarihetkeä: yksi niille, jotka tahtoivat antaa elämänsä Jeesukselle Kristukselle, ja toinen, jossa sisältönä oli rukousmuuriin asettuminen Israelin elämäksi. Ensin mainittu toteutui jossakin suuren salin sivutilassa.

MUISTAN hyvin, että paluumatkalla en varmaankaan lausunut ääneen edes kahtakymmentä sanaa. Otin vastaan ohjeita. Kuuntelin. Kuuntelin hengellisen isäni ja johtajani vakavaa isän luentoa opetuslapsellensa siitä, miten Herran julistajan tulee valmistautua, varustautua ja vihdoin jakaa sanomaa taivaasta. Ensio Lehtonen oli havainnollinen puhuja. Hän seurasi Jeesuksen ja vanhanliiton profeettojen esimalleja. Hänellä oli aina esillä Jumalan sanan fakta ja siihen liittyvää mahdollisimman omakohtaista esimerkkiaineistoa valottamaan nostetun sanan ydintä.

Ajan mittaan olin oppinut tietämään, että Lehtosta kunnioitettiin jo hänen kouluvuosinaan tovereitten taholta hänen rohkean esiintymistapansa ja puhetaitojensa vuoksi. Lehtosen suomen kielen opettaja Edvin Luotonen kannusti poikaa etenemään kirjallisen ilmaisun alueilla mutta paheksui Ension esiintymistä kristillisissä yleisökokouksissa.

Olin kuullut Ensio Lehtosen puhujakulttuurista, että hän puhui kernaasti ilman papereita. Kuitenkin kotonaan hän oli valmistautunut puhetilaisuuksiin saarnaamalla yksin Herransa edessä lukitussa saunakamarissa.

Lehtonen piti ensimmäisen varsinaisen julkisen hengellisen puheensa kokouksessa, jossa nuorukainen siunattiin Uudenkaupungin vapaakristillisen työn sihteerin tehtävään. Hyvä Paimen lehdessä Ensio Lehtonen itse muistelee ensimmäistä varsinaista julkista puhettansa tällaisin sanoin:

Sydän sykkii rajusti ja polvet vapisevat. Teksti on Apt. 28:20-22. Vaikeaa on päästä alkuun, mutta hetken kuluttua kaikki sujuu kuin pulppuava virta. Tunnen, etten itse ole puhumassa, vaan Jeesus puhuu minussa. … Kun kokous loppuu, on sydän tulvillaan kiitosta ja ylistystä, kun sain olla Herran työssä.

Nuoren Lehtosen julistus oli alusta alkaen tuloksellista. Syntyi herätystä. Aivan omaa lukuansa oli tulos lasten keskuudessa. Siitä tulevissa kirjeissäni enemmän. Uudessakaupungissa oli todellista, kasvavaa hengellistä herätystä vuonna 1925 ja siitä eteenpäin, ja siinä Jumalan työssä Hänen palvelijallansa Ensio Lehtosella oli armosta säädetty osansa. Lehtosen arkistoissa on Hilja L:n Ensio Lehtoselle kirjoittama kirje, jonka sisältö on esimerkillinen leikkaus siitä, mitä Jumala toimitti palvelijansa kautta:

Olen halunnut monta kertaa puhella Ension kanssa, mutta en ole voinut, koska veli on aina niin ystävien ympäröimä. …. Olin myös niin suuressa kiitoksen velassa veli Ensiolle, etten enää voi odottaa, vaan täytyi ruveta kirjoittamaan. …. Sillä ilman Ensio-veljeä voisin olla vielä maailmalla ilman tätä onnea ja rauhaa. …. Olisin voinut silloinkin hyljätä kutsun. … Mutta kiitos, rakas veli, että ikään kuin tartuitte minuun ja mieheeni ja talutitte meidät ristin juurelle, jossa vain sain tuntea, että taivas on avoinna kohdallani. … Jumala siunatkoon Ensio-veljeä ajallisesti ja henkisesti ylitsevuotavilla mitoillaan. Se olisi hartain toiveeni…

HANGON tienristeyksen paikkeilla Ensio Lehtonen lakkasi käsittelemästä henkilökohtaisesti minua ja hiljattaisia vaiheitani. Hän siirtyi omakohtaisen todistuksensa piiriin. Hän kertoi eräästä ikimuistoisesta tilaisuudesta aloittelevana saarnamiehenä tähän tapaan:

Olin astunut saarnatuoliin – ja sainkin vain sanotuksi:

Hyvät ystävät, valitettavasti minun täytyy tunnustaa, että olen unohtanut koko saarnani.

Kohahdus kävi kirkossa. Sain pitkän hiljaisuuden jälkeen soperrelluksi anteeksipyynnön, painoin pääni rukoukseen ja laskeuduin pää pyörällä alas saarnatuolista.

Olin valmistautunut saarnaani perusteellisesti ja olin opetellut pääkohdat ulkoa. Mutta alkaessani puhua minusta tuntui, että jotkut kuulijat hymyilivät minulle ivallisesti. Sillioin minä sekaannuin sanoissani, ja samassa koko ulkoa opittu saarna oli kuin pois pyyhkäisty mielestäni.

Mutta saarnatuolin alimmalla rappusella oli kuin joku olisi kysynyt minulta kuin huutavalla äänellä:

”Enkö minä ole mitään tehnyt sinun edestäsi?”

Se oli minun rakkaan Vapahtajani ääni. Minun täytyi sydämestäni vastata:

Kyllä! Sinä olet tehnyt kaikki minun edestäni.

”Miksi sinä et sitten voi todistaa siitä?” puhui sisäinen ääni edelleen.

Luulen, että voin siitä jotain sanoa…

Samalla uusi rohkeus ja suuri ilo täytti sydämeni. Käännyin alaportaalta takaisin saarnatuoliin ja aloin puhua:

Ystävät, te näette, etten osaa saarnata, mutta minä rakastan kuitenkin Herraa Jeesusta Kristusta. Te tiedätte, kuinka suuren muutoksen Hän on saanut aikaan minun elämässäni, kun Hän on kutsunut minut pimeydestä ihmeelliseen valkeutensa. Ja vaikka minä en osaakaan vielä saarnata, niin täytyy minun kuitenkin, saadakseni rauhan sydämeeni, julistaa Jeesuksen Kristuksen jaloja tekoja. Hän on antanut minulle kaikki minun syntini anteeksi ja suonut uuden sisällön koko elämääni.

Kun tilaisuus päättyi, tuli eräs nuori mies luokseni ja sanoi:

”Ettekö tahtoisi rukoilla puolestani? Minäkin haluaisin löytää Hänet, jonka te olette löytänyt.”

Minusta tuli Jumalan sellainen palvelija, jolle annettiin armo jotakin todistaa ja puhua – mutta yhdellä ehdolla, julistukseni ytimessä täytyi aina olla Jeesuksen rakkaus syntisiä kohtaan.

Leo, olet saanut Herralta kutsun todistaa ja opettaa. Mutta ole aina valmis tekemään selkoa Jumalan pelastavista teoista ja Hänen johdatuksestaan elämässäsi. Henkilökohtainen todistuksesi on usein tehokkaampi kuin kymmenen hyvin valmistettua saarnaa ja raamattutuntia.

AINA hengellisen isäni kuolemaan saakka sain ottaa vastaan hänen ohjeistuksiaan palveluselämääni varten. Tästä aiheesta vielä joitakin rivejä.

Kuralan pariskunnan vaikutusta lienee ollut, että Ensio Lehtonen oli kannustamassa opiskelemaan ulkomaisissa raamattukouluissa. ”Niissä pääsee perille Jumalan profeetallisesta sanasta”, Lehtonen tapasi todeta. Artturi Kuralan tuomat maailmanlopun kartat ja kaaviot otettiin Uudenkaupungin kokoushuoneen seiniltä alas jonkun aikaa Kuralan kuoltua. Lehtonen pahoitteli sitä. Hän oli kuitenkin kopioinut ne omiin papereihinsa ja käytti niitä elämänsä loppuun saakka painotuotteissaan ja puheittensa valaisemiseksi. Sain ne perintönä.

Ensio Lehtonen kannusti minua opiskelemaan teologiaa ja erityisesti eskatologiaa, jos mahdollista Yhdysvalloissa. Hän oli jatkuvasti innoissaan siitä, että kuuntelin suuria fundamentalistisia raamattuopettajia kristillisen lyhytaaltoradiotoiminnan välityksellä. Hän kehotti minua tilaamaan kustannuksellansa samaisten opettajien kirjallista tuotantoa ja paneutumaan siihen ja opettamaan sisältöjä suomeksi.

Kaksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon arvovaltaista vaikuttajaa olivat tekemisissä kanssani. Yksi näistä kahdesta oli puolustusvoimien piirissä vaikuttava teologi. Hänen vaikutuksensa ei ollut kovin pitkäaikainen, mutta mielenkiintoisella tavalla hän selitti, miten voisi olla vaikuttamassa siihen, että ilman teologisen tiedekunnan pitkää kurssia voisin päästä Suomen Lähetysseuran erikoiskomennuksella tehtäviin Afrikassa tai Lähi-idässä, joista aikanaan palaisin ja saisin pyrkiä pappisvihkimykseen johtavaan prosessiin Suomen kirkossa. Erityisen merkittävä ja suorastaan sielunhoidollinen oli kehittyvä ystävyyteni piispa E. G. Gulinin kanssa.

Piispa Gulin oli aina Tampereen piispanvuosiensa ajan ollut hyvin läheinen ystävä ja tukija Ensio Lehtoselle. Kun Lehtonen siirtyi helluntailaisuudesta kirkon piiriin, Gulin oli avaamassa hänelle useita arvokkaita ovia. Lehtonen julkaisi Gulinin tekstejä. Gulin oli erityisen tärkeä Frank Mangsin toiminnan läpimurron tapahtumissa sotien vuosina ja niitten jälkeen. Tästä enemmän tulevissa kirjeissäni.

Piispa Gulin oli minulle siis arvokas ja usein yllättävän läheinen ystävä. Koin hänen suorastaan osallistuvan tilanteeseeni yksinhuoltajan poikana. Hän kuunteli sanojani isäni elämästä ja kuolemasta alkoholistina ja pyysi puhuttuani saada rukoilla kanssani sillä paikalla. Istuin useita kertoja hänen munkkiniemeläiskotinsa keittiössä juttelemassa ja oppimassa. Gulin kulki kanssani 66-sivuisen kirjansa Risti ja todellisuus sivuja sanoen pitävänsä yksityistä teologista tiedekuntaa minua varten. Gulin oli myös ajamassa sitä ajatusta, että lähetyskentän kautta pääsisin Suomen kirkon papiksi ilman pitkää teologian koulutusta Helsingin yliopistossa. ”Sinun kaltaisestasi hyvästä miehestä siellä turhaan tuhoutuisi jotakin mitä säilyttäen olet parhaimmillasi”, piispa tapasi sanoa useammankin kerran. Tunsimme kummatkin professoreja Yhdysvalloista, joita Gulin lähestyi jopa kysyen, mitä opintomahdollisuuksia nämä voisivat visioida kohdalleni.

Ystävyyteni piispa Gulinin kanssa jatkui hänen kuolemaansa saakka. Kuoleman jälkeen hänen leskensä otti yhteyttä minuun ja pyysi luoksensa. Hän kertoi minulle suunnitelmistansa (joihin kuului piispan kodin purkaminen ja suunnitelmia, joista lupasin vaieta loppuelämäni ajaksi). Piispatar Irene toisti piispan suullisen testamentin minulle elämääni varten ja antoi minulle kallisarvoisen kuva-albumin Israelista piispan muistona hänen omistuskirjoituksellaan varustettuna. – Mielenkiintoista ohjausta oli siinä, että piispa oli aluksi tutustunut Stockmannilla työskentelevään naishenkilöön Kristillisen Keskuksen kirjapisteessä vastuuta kantaneen Lilli Joutsjoen kautta. Piispattareksi leskimies-Gulinin kotiin tuli siis Lillimme läheisin työtoveri – ja Lillillä oli johdatteleva osuutensa näiden kahden tutustumisessa. Ihmeelliset ovat Herramme tiet.

Piispa Gulin oli minulle luottamushenkilö tehtävissä, joista useimmat sivusivat Israelia ja erityisesti arabivaltioissa elävää vainottua juutalaista kansaa. Sain pyydettyä piispa Gulinin puheenjohtajaksi Israelin Suomen suurlähettilään toivomaan ad hoc toimikuntaan, jossa ajettiin Irakin ja Syyrian juutalaisten vapauttamista Israeliin. Toimikunnan rahoittajana oli paroni Rothschild, jonka omistamassa Pariisin loistohotellissa työskenteli toimikunta tehtävänään vaikuttaa mielipiteitten muodostamisessa tukemaan juutalaisexodusta maailman eri puolilta – aina Neuvostoliittoa myöten. Toimikuntamme perustamisen aikoina ensisijainen työpanoksemme kohdistui Irakin-Syyrian akselilla olevien juutalaisten pelastamiseksi Israeliin. Sain itse komentoja matkustaa Irakiin toimien viestien viejänä ja vastausten kokoajana Irakin maanalaisissa juutalaisyhteyksissä. Totean: mitä tahansa tukea ja toimintaa tällaisissa merkeissä pyysinkin piispa Gulinilta, hän ei koskaan kieltäytynyt. Toinen toimikuntaamme suostunut henkilö oli kulttuuripersoonallisuus Heikki Brotherus, jonka kolumnit Helsingin Sanomissa toivat julki asiaa, jota Brotherus kokosi ohjauksessani Pariisissa.

Syksystä 2020 alan lukea Radio Patmoksen ohjelmistossa piispa E. G. Gulinin pientä mutta valtavaa kirjasta Risti ja todellisuus.

PALAAN vielä lyhyesti Turun matkan loppuhetkiin.

Silmäni olivat kyynelissä kuunnellessani hengellisen johtajani ja – kirkkaasti sen nyt tajusin – hengellisen isäni opettavaa sanomaa.

Erosimme kotini portailla ja Lehtonen jatkoi ajamista Keravalle.

Ennen eroamista hän avasi Raamattunsa ja halusi lukea minulle muistijakeen tästä sunnuntaipäivästä. Tällainen oli tuo sana:

Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa. (1 PIET. 2:9)

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.