Suurinta on saada elää Jumalan nyt -hetkessä (Näitä minä muistelen #2)

Ensio Lehtonen työskenteli sotavuosien aikana Pääesikunnan kirkollisten asioitten osastossa. Suomen puolustusvoimissa suoritettavan päivätyön ohessa Lehtonen palveli paikallisessa seurakunnassa sekä helluntaiherätyksen kustannusliikkeen johdossa ja julkaisujen päätoimittajana. Lehtonen kenttäpiispan apulaisena panosti suuresti sotarajalla palveleviin miehiin ja naisiin samoin kuin heidän kotioloissa eläviin omaisiinsa.

Itärajan takaa ampuva neuvostoliittolainen ei ollut ainoa vihollinen, jonka Ensio Lehtonen kohtasi kirjaimellisesti kasvoista kasvoihin. Lehtonen käsitti, että kun rauha rajalla kerran koittaisi, tämä toinen vihollinen raivoaisi vuosia ja jättäisi jälkensä yhteiskuntaan jopa joksikin vuosikymmeneksi.

Vaikeinta oli silloin, kun evakkotiellä vaeltavien sotaorpojen suvussa oli keuhkotautia. Tällaisilla lapsilla ei ollut kotia, eivätkä hyvät ihmiset uskaltaneet ottaa näitä lapsia luokseen. Herra Jeesus Kristus näytti heidät minulle ja käski pelastaa niin monta lasta kuin mahdollista kulkutaudista ja pahasta kuolemasta.

Näin Ensio Lehtonen tilitti taivaallista näkyänsä. Mitä näky vaikutti? Mitä tapahtui?

TALVISODAN myrskytessä Ensio Lehtosella oli hallussaan usean luottamustehtävän suorittaminen. Työ rintamalla. Pääesikunnan kirkollisten asioitten toimisto. Rintamalla sotivien vaimot ja lapset ja muut omaiset sekä näitten saavuttaminen evankelioivalla ja turvallisuutta synnyttävällä Jumalan Sanalla.

Sitten Pohjolan oma merkittävä evankelista, suomalaissyntyinen Frank Mangs tuli johdatettua pääkaupunkiseudulle ja suurimmat kirkot ja messuhallit täyttyivät kuulijoista – Jumala pisaroi sateeksi muuttuvaa kansanherätystä Suomen niemelle. Lehtosella oli monta tehtävää tässä Pyhän Hengen vuodattamassa herätyksessä. Samalla otti muotoansa vahva yleiskristillinen ”veljesyhteyden” näky: työ yhden herätysliikkeen riveissä vaihtui Kristuksen kirkon kokonaisuuden herättämiseen.

Koko ajan kulkutaudin orjaksi ottamat pienet keuhkotautiset evakkolapset olivat Ensio Lehtosen ajatuksissa ja rukouksissa. Rohkeasti Lehtonen uskalsi anoa Jumalalta kotia, johon voisi koota näitä lapsia – tietenkin hoitajiakin pyydettiin Herralta. Koti löytyi Puistolasta läheltä Helsinkiä. Vaatimaton, kaksikerroksinen huvila, joka ostettiin 1 000 markan kuukausimaksulla. Välittömät korjaukset tehtiin talkooväellä. Huonekaluja, astioita, vaatteita saatiin ystäväperheiltä.

Valkeni päivä, jolloin keuhkotautiset lapset pääsivät omaan uuteen kotiinsa Päivölään. Lehtonen kertoo:

He juoksivat sisään kuin sotajoukko maata valloittamaan. He tutkivat koko talon ylhäältä alas asti, ja pihamaat, liiterit, saunat ja kaikki. Kaunista on! Näin he riemuitsivat. Ja sitten polvistuttiin kaikki paikalla olevat ensi kerran omassa kodissa.

Päivölä vihittiin juhlallisesti lippujen liehuessa elokuun 18. päivänä 1940. ”Herra kantaa meitä päivästä päivään” – tämä oli maalattu ulkoseinille ikkunoitten väliin. Lehtonen kertoi, että sanoista tuli hänen loppuelämällensä otsikko.

Kesän 1971 alussa ajoin Ensio Lehtosen autollani Keravan Päivölästä Meilahden sairaalaan. Lehtonen ei koskaan palannut sairaalasta vaan vastaanotti sairaalan osastolla komennuksen kirkkauden maailmaan. Ajon aikana Ensio muisteli sotavuosien tapahtumia ja tietenkin Päivölän alkua. Muisti viiden sanan lauseen, toisti sen ja sanoi: Tämän varassa elän ja kuolen. Huolehdi sinä, Leo, siitä, että työ elää samojen sanojen varassa – me kuolemme, mutta työ ei koskaan kuole, vaan se vain kirkastetaan eräänä päivänä Kristuksen oman kirkkauden kaltaisuuteen.

NÄIN alkoi ja jatkui hyljättyjen lukittujen ovien ulkopuolelle jätettyjen keuhkotautisten lapsukaisten elämä Päivölän kodin suojissa Vieno-tädin ja Hilja-tädin hoivaamina. Ensio Lehtosesta tuli tuossa vaiheessa valtakunnallisestikin tunnettu tubilasten hyväntekijä ja häntä alettiin kutsua nimellä Ensio-setä.

Oli päivänpaisteista, mutta oli pilvistäkin. Kaikessa kuitenkin aina auttoi Herra – näin Ensio-setä kirjoitti SANA-lehdessä eräitä vuosia Päivölän perustamisen jälkeen. Seuraavan lainauksen siirrän eteesi ei vain kursivoituna mutta myös vahvistettuna – siinä on asiaa korona-aikamme ihmisille:

Näitten sairaitten lasten keskellä opin käsittämään, miten konkreettisen todellisesti Herra auttaa. Opin päivänpaisteessa antamaan Hänelle kunnian siitä, miten ja missä Hän auttoi. Ja pilvisäällä opin luottamaan siihen, että Herra kyllä aikanaan auttaa.

Vuodet vierivät. Tulivat ahtaat ajat. Uuden sodan mustat pilvet kulkivat Päivölänkin yli. Herra ei jättänyt eikä rikkonut lupauksiansa. Niin kuin kaikissa kodeissa, niin varttuivat Päivölänkin lapset. Tuli uusia lapsia. Ja tulivat uudet täditkin.

Ensio-setä asui sotavuodet ja sen jälkeen monta vuotta kodissaan Taivaskalliolla Helsingin Käpylässä. Puutalo on edelleen olemassa Taivaskalliontiellä. Tyttäreni Julia on useita vuosia opiskellut viulunsoittoa Käpylän musiikkiopistossa, joka sekin sijaitsee Taivaskalliontiellä. Moninaisia kertoja ollaan matkattu Ensio Lehtosen kotitalon ohitse muistellen esimerkiksi seuraavaa.

Siihen aikaan, kun keuhkotautiset sotaorvot olivat saamassa Ensio Lehtosen ponnistelujen ja Herran siunauksen summana Päivölän niin Taivaskalliolla oli myös muutama suomalainen lapsi ja nuori lapsettoman Lehtosen ja hänen vaimonsa kasvatteina – jotkut lapsista lähetystyöntekijäpariskuntien Suomeen sotatilanteista kotiuttamia lapsia. Jotkut lapset adoptoitiin omiksi; heitä elää edelleen, jotkut ovat jo taivaassa ”kasvatti-isänsä” luona tapettua Karitsaa ylistämässä. Erityisesti lapset, joiden vanhemmat jäivät lähetyskentille, kuolivatkin palvelustehtävässään, ovat erikoinen luku Ensio-sedän lapsirakkauden elämänkirjoissa.

Kun seuraat kevään ja kesän aikana lähettämieni viikkokirjeitten sisältöä tulet huomaamaan kaksi asiaa. Ensiksi: Ensio Lehtonen kylvi siemeniä, jotka olivat taivaallisen tarhurin korista luottamuksessa annettuja. Toiseksi: kuten luonnossakin, yksi siemenkylvö kasvaa talven jälkeen uuden kevätihmeen ja johtaa uuteen sadonkorjuuseen. Näin myös Ensio Lehtosen työn ja istutusten kanssa. Patmos Lähetyssäätiö on monen asian ajaja – aivan erityisesti lapset ovat taivaallisen näyn keskipisteessä.

Oletko jo saanut Pirkko Säilän toimittaman upean lehtialbumin aiheena Patmoksen lapset? Kun selailet sivuja ja katsot kuvia sadoista sadoista lapsista, joista patmoskummit ja uhraajat huolehtivat, katso pitkään ja tarkkaan ja huomaat, että näkemäsi vievät ajatukset ja kiitoksemme 1940-luvulle ensimmäisen Päivölän ja Taivaskallion maailmoihin. Siellä ovat Patmos LastenAvun juurien maaperät.

Jää nyt taivaallisen siunauksen ja Pyhän Veren turvan suojaan. Ensi viikkoon!

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.