Suomi liittyy ylpeästi NATO:n jäseneksi

Pääkirjoituksen ingressin mukaan ”Päätös sotilaallisesta liittoutumisesta muuttaa Suomen asemaa syvällisesti ja peruuttamattomasti.” Iltasanomien Timo Haapala puolestaan kirjoitti 15.5.2022 päivätyssä kommenttiartikkelissaan ”Kommentti: Niinistö ja Marin kirjoittivat nimensä historiaan – enää Suomen presidentin käsi ei kuivu kuten Kyösti Kalliolla” seuraavasti, ingressin kuuluessa näin: ”Toukokuun 15. jää ikimuistoiseksi päiväksi, jolloin presidentti Sauli Niinistö kera pääministeri Sanna Marinin kirjoittivat itsensä Suomen historiankirjoihin Nato-hakemuksen hyväksymisellä, kirjoittaa politiikan erikoistoimittaja Timo Haapala.” Haapalan artikkeli kuuluu seuraavasti:

”Valtioneuvosto esittää, että tasavallan presidentti päättää perustuslain 93 §:n 1 momentin nojalla, että Suomi hakee Pohjois-Atlantin liiton (Nato) jäsenyyttä, kun eduskuntaa on kuultu. Siinä se. Koruton lause, joka jää taatusti Suomen tasavallan historiaan. Pysyvästi. Kun eduskunta saa maanantaina alkavan puhemyllytyksensä Nato-jäsenyydestä käytyä tiistaihin mennessä, Suomi jättää hakemuksen ja on viimeistään vuoden sisään sotilasliitto Naton jäsen. Huolimatta politikoinnista, joka 30 Nato-maan ratifiointiprosessista saattaa vielä seurata. Suomi on käynyt pitkän tien. Mutta Naton kannalle Suomi päätyi todellakin historiallisen nopeasti, vajaassa kolmessa kuukaudessa. Koska päätös on oikeasti historiallinen, se kannattaa asettaa arvonsa mukaisesti myös historialliseen viitekehykseensä.”

”Puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk) ja pääministeri Sanna Marin (sd) tiivistivät oleellisen sunnuntain tiedotustilaisuudessa: – Tavoite on, ettei Suomi joudu sotaan enää milloinkaan. Nato-hakemuksesta päätöksen teki lopullisesti presidentti Sauli Niinistö. Nato-päätöksestä kannattaakin vetää sarja niihin Niinistön edeltäjiin, jotka ovat joko allekirjoittaneet tai valtuuttaneet jonkun muun allekirjoittamaan Suomen kannalta historiallisia valtiosopimuksia. Suomen Nato-hakemus hyväksyttiin hallituksessa kaatuneiden muistopäivänä.”

”Senkin takia historiallisessa ketjussa ensimmäisenä tulee mieleen presidentti Kyösti Kallio, joka joutui ’talvisodan raskaimpana päivänä’ 12. maaliskuuta 1940 allekirjoittamaan talvisodan lopettaneen rauhansopimuksen. – Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan, Kallio kirjoitti päiväkirjaansa. Seuraavan joulun alla Nivalaan lähdössä ollut sairas Kallio menehtyi Helsingin rautatieasemalla marsalkka G. G. E. Mannerheimin käsivarsille.”

”Sauli Niinistö tuskin odottaa kätensä kuivumista. Sekä poliitikot että kansa ovat liki yksituumaisesti Nato-jäsenyyden takana. Suomen turvallisuus kasvaa. Talvisota syttyi Neuvosto-Venäjän häikäilemättömän hyökkäyksen johdosta, mitä on syystäkin verrattu Venäjän rikolliseen hyökkäykseen Ukrainaan. Vastaava estetään Suomen osalta nyt Nato-jäsenyydellä. Sotien jälkeen mitään turvallisuuspolitiikan länsisopimuksia ei voinut edes kuvitella. Se ei ollut mahdollista. Nyt on. Jatkosotaan Suomi lähti presidentti Risto Rytin johdolla. Rytin kohtaloksi jäi lopulta allekirjoittaa omissa nimissään jatkosodan jatkaminen ns. Ribbentrop-sopimuksella Hitlerin Saksan kanssa. Se oli kallis allekirjoitus. Ryti tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta hän kärsi kolme vuotta.”

”Rytin jälkeen Mannerheimista tuli presidentti, joka vei Suomen rauhaan Neuvostoliiton kanssa syyskuussa 1944. Mannerheimin jälkeen presidentiksi nousi J. K. Paasikivi, jonka junailemalle YYA-sopimukselle ja sen hengelle – siis että Suomi on osa Venäjän etupiiriä – lyötiin selkeä piste viimeistään nyt, siis 15. toukokuuta 2022. YYA-sopimuksen allekirjoitti pääministeri Mauno Pekkala 6. huhtikuuta 1948 Paasikiven valtuuttamana. Presidentti Urho Kekkonen varjeli YYA-sopimusta sitten kuin silmäteräänsä ja pyrki pitämään Suomen sananvaltaa niin suurena kuin pystyi.”

”Seuraava merkittävä sopimus ajoittui presidentti Martti Ahtisaaren valtakaudelle, kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi 1995. Ahtisaaren edeltäjä Mauno Koivisto piti EU-jäsenyyden tärkeimpänä motiivina turvallisuuspolitiikkaa, Suomen turvallisuutta. Ja nyt ollaan matkalla Natoon. Presidentti Sauli Niinistö soitti asiasta etukäteen myös Venäjän presidentille Vladimir Putinille. Puhelun sanoma oli sama, diplomaattisemmin todettuna, jonka Niinistö kertoi yhteisessä tiedotustilaisuudessa Englannin pääministeri Boris Johnsonin kanssa keskiviikkona: – Te aiheutitte tämän. Katsokaa peiliin.”

”Kun historia muuttuu, se muuttuu todella nopeasti. Se muuttui Suomen osalta kolmessa kuukaudessa. Sauli Niinistö sanoi tiedotustilaisuudessa, että päivä on historiallinen; uusi aikakausi aukeaa. – Syntyy suojattu Suomi. Saamme turvaa, sanoi Niinistö. Emmekä ole yksin, totesi Marin. Mitäpä tuohon lisäämään.”

Näin siis Iltasanomien Haapala.

Iltalehden Lauri Nurmi puolestaan kirjoitti 15.5.2022 kommenttiartikkelissaan ”Kommentti: Suomen F-35-hävittäjät puolustaisivat Baltiaa – valtiojohdolta heti mullistava linjaus” seuraavasti, alkaen ingressistä, joka kuuluu näin: ”Uusi aikakausi tarkoittaa Pohjolan Nato-maiden yhteistä ilma- ja ohjuspuolustusta, jossa amerikkalaiset ja britit ovat mukana, politiikan toimittaja Lauri Nurmi kirjoittaa.” Itse artikkeli kuuluu seuraavasti:

”Se on siinä. TP-Utva eli tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta päätti sunnuntaina aamulla, että Suomi hakee puolustusliitto Naton jäsenyyttä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kertoi, että hän oli tuntenut liikutusta aamusta alkaen. Kaatuneiden muistopäivä on suomalaisille tärkeä päivä. Samalla TP-Utva ja valtioneuvosto tekivät historiallisen päätöksen, kun ne linjasivat, millainen Naton jäsen Suomi haluaa olla. – Suomi liittyisi Naton yhteiseen ilma- ja ohjuspuolustusjärjestelmään, osallistuisi yhteisen ilmatilannekuvan ja meritilannekuvan vaihtoon sekä syvempään tiedusteluyhteistyöhön, Nato-päätöksessä kirjoitetaan.”

”Tämä tarkoittaa sitä, että jatkossa suomalaiset Hornet-hävittäjät – ja tulevaisuudessa suomalaiset F-35-hävittäjät – puolustavat myös Viroa, Latviaa ja Liettuaa sekä Gotlantia ja Pohjois-Norjaa. Vastaavasti ruotsalaiset Gripenit ja norjalaiset F-35-koneet puolustavat Suomea. Kolmeen Pohjoismaahan syntyy yli 200 modernin hävittäjän ilmavoimat. Ne kantavat vastuuta Baltian ilmapuolustuksesta, koska puolustusliitto Natossa on päädytty siihen järkevään ratkaisuun, että pieniltä Baltianmailta ei edellytetä omia ilmavoimia. ’Naton jäsenenä Suomi osallistuisi Naton yhteiseen puolustussuunnitteluprosessiin’, valtionjohto painottaa. Valtionjohto korostaa myös sitä, että Suomi osallistuu joihinkin rauhan ajan yhteisen puolustuksen tehtäviin, ’esimerkiksi Baltian ja Islannin yhteiseen ilmavalvontaan sekä nopean toiminnan joukkoihin’”.

”Suomesta tulee mitä syvimmässä määrin sotilaallisesti liittoutunut maa, sillä Suomi osallistuu ’Naton operatiivisiin suunnitelmiin sekä niiden edellyttämiin johtamisrakenteisiin ja johtamisjärjestelmiin’. Nato-maat ovat valmiita hyväksymään Suomen jäseneksi siksi, että Suomen puolustusvoimat vahvistavat Naton puolustusta Itämerellä ja arktisella alueella. Ilmavoimat jätti viime joulukuussa avoimeksi, millaisia risteilyohjuksia Suomi ostaa F-35-hävittäjiinsä. Naton sisällä asehankinnat ovat edullisempia kuin sen ulkopuolella – ja vientiluvatkin heltiävät Nato-Suomelle nopeammin. Ehkäpä jollakin kävi jo marras-joulukuussa mielessä, että Suomi ehtisi 2020-luvulla liittyä Natoon ennen kuin ensimmäiset F-35-hävittäjät otetaan meillä käyttöön vuonna 2026.”

”Suomalaisten ei kannata kavahtaa sitä, että ilmavoimiemme hävittäjiä käytetään jatkossa myös lähialueidemme Nato-puolustuksessa. Kun annamme omastamme yhteiseen puolustukseen, Naton puolustussuunnittelussa vastaavasti mietitään, millaisilla konetyypeillä Suomen valtioaluetta puolustetaan missäkin tilanteessa. Nato-jäsenyyden suurin etu piilee siinä, että pienen maan ei tarvitse yrittää hankkia kaikkia suorituskykyjä yksin. – Tämä on historiallinen päivä. Uusi aikakausi aukeaa, Niinistö sanoi ensimmäisinä sanoinaan Nato-päätöksen julkistamisen jälkeen. Konkreettisesti uusi aikakausi tarkoittaa vaikkapa Pohjolan Nato-maiden yhteistä ilma- ja ohjuspuolustusta, jossa amerikkalaiset ja britit ovat mukana. Sitä vastaan Venäjä ei uskalla hyökätä.”

Näin Iltalehden Nurmi.

Edellä esitetyn valossa Suomen liittyminen NATO:n jäseneksi on syvällisen peruuttamatonta, Suomi ei joudu sotaan enää koskaan, Suomen turvallisuus ja suoja kasvaa siten, että Suomesta tulee käytännössä koskematon, koska nyt aukeaa ”uusi aikakausi”. Tällaiset käsittämättömät ylisanat tarkoittavat, jos ne otetaan kirjaimellisesti, sitä, että historia olisi yhtäkkiä Suomen osalta päättynyt ja että mikään aiempi historiallinen ja geopoliittinen todellisuus ei enää sitoisi Suomea.

Tällaiset ajatukset tarkoittavat sitä, että sellaisten esittäjät uskovat nykyisen niin sanotun lännen voimatekijöiden eli USA:n ja NATO:n säilyvän ikuisesti sotilaallisen ylivertaisina ja jotenkin Suomea kohtaan mielenkiintoa tuntevina. Tällaiset uskomukset kuulostavat vähintäänkin hybristisiltä eli liioitellun itsevarmoilta ja fantastisen utopistisilta.

Joka tapauksessa, kuten saattoi arvata, Suomi tullaan liittämään osaksi Baltian sotilaallista puolustusta ja yhtä hyvin myös, tarvittaessa, NATO:n pohjois-balttialaista hyökkäysrintamaa ja -tukialuetta. Tähän voidaankin todeta, että jälleen ja taas kerran, näköjään. Nimittäin, historian valossa tarkasteltuna, nyt ikään kuin palataan 1600-luvun ja 1700-luvun alun Ruotsi-Suomen suurvalta-ajan sotilaallisiin asetelmiin, kaikkine Suomen ulkomaisine sotilaallisine vastuineen ja velvoitteineen. Etelään, Baltian-maihin ja Puolan taisteluihin, Suomen rykmentit silloinkin heti vietiin, kun Tukholmasta johdetun suurvallan strateginen etu niin vaati.

Väkisinkin mieleen nousee, edellä viitatun Ruotsi-Suomen suurvaltahistorian taustaa vasten, ajatus siitä, että onko taas, vertauskuvallisesti, kuultu sotilaallinen komento: ”Kohti Ukrainan Pultavan kenttiä, mars!” Nimittäin Ukrainan Pultavan taistelukentälle luhistui kesällä 1709, Ruotsi-Suomen karoliiniarmeijan häviön mukana, koko suurvalta.

Se, mikä vielä vuonna 1617 Stolbovan rauhan aikoihin oli ollut suuri ja mahtava voima, joka kykeni käskyttämään silloin heikkouden vallassa ollutta Venäjää ja määräämään rajansa miten tahtoi, lyötiin 1709 ja oli romahtanut vuonna 1721, kun puolestaan Venäjä oli palannut voimansa tuntoon, Baltian ja Suomenkin vallattuaan. Silloin vuoden 1617 Stolbovan rauhan rajat olivat enää vain kaukainen muisto. Ikuisia eivät ole mitkään sotilaalliset asetelmat, voimakoalitiot eivätkä rajat olleet.

Suomi on joka tapauksessa nyt – Venäjän etupiirissä suomettuneena olon lopullisesti lännen tämänhetkisten vallanpitäjien etupiiriläisenä ja käskyläisenä olemiseksi vaihdettuaan – tästä lähtien etulinjan puskurialuetta, joka myös ottaa ensimmäiset vihollisen, jollaiseksi Venäjä jatkossa avoimesti meilläkin määritellään ja jollaisena kohdellaan, iskut vastaan ja joka toimii tarvittaessa Venäjän-vastaisen hyökkäyksen tukialueena. Näin siinä tapauksessa, että Venäjä ei nyt luhistukaan Ukrainassa käymänsä sodan seurauksena, kuten laajalti näytetään oletettavan tapahtuvaksi.

On nimittäin varsin mielenkiintoista pohtia sitä, että miksi ja millä perusteella Suomen valtiojohto ja koko hegemoninen eliittimme tekivät tällaisen yhtäkkisen radikaalin turvallisuuspoliittisen linjanmuutoksen ja alkoivat esiintyä varsin suurellisin ja avoimen Venäjän-vastaisin elkein?

Pane merkille, että pitkälti vielä silloinkin, kun Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan oli alkanut ja sotaa oli jo ehditty käydä, Suomen valtiojohto kuten esimerkiksi pääministeri Marin ilmoittivat, ettei tilanne edellyttänyt mitään äkillistä NATO-jäsenyyskysymyksen uudelleenarviota. Kuitenkin nyt, muutaman kuluneen viime viikon aikana, valtiojohdon kanta ja toiminta kääntyi oleellisesti uuteen asentoon siitäkin huolimatta, että suoraan Suomeen ei nytkään ole Venäjän taholta kohdistunut sen suorempaa uhkaa kuin kuluneina 80:na rauhan vuotena. Mikä siis aiheutti muutoksen juuri nyt?

Mahdollisen vastauksen tähän kysymykseen tarjoaa Iltalehden 14.5.2022 päivätty ”Ukrainan sota, päivä 79: Putinin väitettiin taas olevan ’vakavasti sairas’, Lavrov syytti länsimaita Venäjän vastaisesta hybridisodasta” -artikkeli. Tässä artikkelissa lainataan valaisevan paljastavasti Ukrainan tiedustelupäällikköä, seuraavasti:

”’Putin vakavasti sairas’ – Venäjän vallanvaihtoa suunnitellaan jo, sanoo Ukrainan sotilastiedustelun päällikkö. Sota on ohi vuoden kuluessa, uskoo Ukrainan sotilastiedustelun päällikkö Kyrylo Budanov. Prikaatikenraali Budanov sanoi haastattelussaan Sky Newsille, ettei Venäjä ole niin vahva kuin esittää olevansa. –Kahdeksan vuotta kestäneen taistelun jälkeen Ukraina tuntee vihollisensa hyvin ja voimme sanoa, että kuva Venäjän voimakkuudesta perustuu myyttiin.”

Kaikki erilaiset sotapropagandistiset ulottuvuudet noteeraten edellä lainattu Ukrainan sotilastiedustelun päällikön tilannearvio saattaa hyvinkin paljastaa, millaisilla oletuksilla länsi nyt tosiasiallisesti toimii. Lainauksessa esitelty tilannearvio voi hyvinkin olla myös se, jonka mukaisesti Suomen valtiojohtoa on viime viikkoina informoitu ja mihin myös Suomen johto luottaa siinä määrin, että, yhdessä USA:n ja muiden länsitoimijoiden kanssa ratkaisunsa tehden, päätyi muuttamaan Suomen linjaa radikaalisti. Jos näin on, selittäisi se, miksi Suomen johto uskaltaa esiintyä ja toimia yhtäkkiä niin rehvakkaasti kuin nyt on nähty.

Perustavat oletukset olisivat siten seuraavat: Venäjä on oikeasti heikko, Putin kuolee tai ainakin joutuu pois johtajan paikalta ja että Venäjällä tapahtuu vallankumous ja maa ajautuu kaaokseen. Jos tilanteen Venäjällä tiedetään varmuudella olevan tällainen ja jos lännen toiminta nojaa nyt tällaiseen arvioon, Suomenkin johdon yhtäkkinen linjanmuutos tulee ymmärrettäväksi. Samalla tulee käsitettäväksi sekin, miksi nyt katsotaan tarvittavan vahvaa NATO:n aseellista lisävoimaa Venäjän länsirajoilla ja miksi Suomen alue juuri nyt halutaan NATO:n tukialueeksi.

Jos Ukrainan sotilastiedustelun päällikön tilannearvio vastaa myös Pentagonin ja Washingtonin näkemystä, tarkoittaa se sitä, että länsi on nyt toden teolla heikentämässä Venäjää ja kaatamassa sitä ja sen nykyistä hallintoa, Ukrainan sodan ja sen seurannaisvaikutusten kautta ja myötä. Pane merkille, mitä todetaan Elina Väntösen Helsingin Sanomien 27.4.2022 -päivätyssä artikkelissa ”Näin Yhdysvaltojen suhtautuminen Ukrainan sotaan on vaivihkaa muuttunut – Nyt käsillä voi olla sodan ratkaiseva vaihe”:

”’Haluamme Venäjän heikentyvän niin paljon, ettei se pysty enää tekemään mitään tällaista.’ Näin Yhdysvaltain puolustusministeri Lloyd Austin sanoi palattuaan viikonlopun lyhyeltä vierailulta Ukrainassa, jossa hän kävi yhdessä ulkoministeri Antony Blinkenin kanssa. ’Tavoite on, ettei Venäjä pysty palautumaan nopeasti.’ Austinia komppasi tiistaina Yhdysvaltain asevoimien komentaja Mark Milley, jonka mukaan Ukrainalle annetun tuen tavoitteena on ’vapaa ja itsenäinen Ukraina sekä heikentynyt Venäjä’. Lausunnot kuvaavat hyvin sitä, miten Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan Ukrainassa on vaivihkaa muuttunut ajan kuluessa…Vähitellen Yhdysvaltojen riskinsietokyky on noussut, ja kunnianhimo vaikuttaa nousseen sen mukana. Ensin kärjistyi retoriikka. On vaikea keksiä enää vakavampia termejä, joilla Biden voisi kutsua presidentti Vladimir Putinia kun sotarikollinen, diktaattori, teurastaja ja kansanmurhaaja on mainittu. Sitten alkoi laajentua aseapu. Yhdysvallat liittolaisineen on myöntänyt Ukrainan avuksi yhä edistyneempää ja raskaampaa kalustoa. Tiistaina Saksa kertoi olevansa valmis viemään myös panssarivaunuja Ukrainaan. Yhdysvallat on antanut Ukrainalle sotilaallista apua yli 3,4 miljardin dollarin edestä. Lisää on luvassa. Keskeisimpänä tavoitteena on Ukrainan vapaus, kyllä. Mutta Yhdysvaltojen julkilausuttu pyrkimys on nyt myös heikentää Venäjää vuosiksi tai vuosikymmeniksi niin, ettei se enää voisi aiheuttaa samanlaista tuhoa.”

Amerikkalaiset ovat viime aikoina täysin avoimesti tuoneet esiin, että USA:n Biden-hallinnon tavoitteena todella on heikentää Venäjä ja vaihtaa sen hallinto, eli toisin sanoen järjestää vallankumous Venäjän sisällä. Tämä todellisuus on esillä myös Kami Launosen Verkkouutisten 14.5.2022 päivätyssä artikkelissa ”Yrittääkö Joe Bidenin hallinto pullauttaa Vladimir Putinin ulos ennen välivaaleja?” Artikkelissa todetaan muun muassa:

”Kongressin republikaanit ovat jakaantuneet karkeasti kahteen leiriin. ’Perinteiset’ konservatiivit, kuten Lindsey Graham, Mitch McConnell ja Mitt Romney ovat olleet koko ajan myötämielisiä Ukrainan auttamiselle, kun taas Trump-mieliset, kuten Dan Crenshaw, Marjorie Taylor Greene ja Jim Jordan ovat olleet skeptisempiä. Kuitenkin Crenshaw ja Greene ottivat hiljattain yhteen Twitterissä. Crenshawn mielestä rahan laittaminen vihollisarmeijan tuhoamiseen, ilman omia miestappiota on hyvä sijoitus. Taylor Greenen mukaan taas talouspakotteet Venäjää vastaan nostavat inflaatiota ja bensan hintaa, eikä Yhdysvaltojen tulisi käydä ’sijaissotia’ (’proxy wars’). Edustajainhuoneesta läpi äänestetty 40 miljardin Ukraina -tukipaketti jumii tällä hetkellä senaatissa ja jarrumiehenä toimii Rand Paul (R). Paulin mukaan Ukrainaa tulisi auttaa, mutta 40 miljardia on liikaa. Myös rahan tarkka osoite ja käyttökohde tulisi hänen mielestään selvittää. Yhdysvallat on tähän mennessä toimittanut sotilastarvikkeita Ukrainaan noin 6,5 miljardin dollarin edestä. 40 miljardin lisäpanostus olisi esimerkiksi kaikkien EU-maiden myöntämään 1,4 miljardiin verrattuna lähes historiallinen. Vertailun vuoksi Venäjän puolustusmenot vuonna 2021 olivat 66 miljardia…”

”Nyky-republikaanit kannattavat laajalti Donald Trumpin ’America First’-politiikkaa. Yhdysvaltoja ei haluta nähdä ulkomaisten sotien osapuolena ja epäonnistumisena pidetty Bidenin Afganistan-vetäytyminen vahvisti mielikuvaa. Mikä siis käänsi republikaanien pään kahdessa kuukaudessa? Erään selitysmallin mukaan moni ei aluksi uskonut Ukrainan mahdollisuuksiin. Sota nähtiin sisällissodan kaltaisena, johon puuttuminen ei maksaisi vaivaa. Karut kuvat siviilien tuhoamisesta ovat kuitenkin kauhistuttaneet myös konservatiivit ja näyttävästi dokumentoidut Venäjän sotaepäonnistumiset tehneet selväksi, että länsimainen aseteknologian avulla Ukraina voi oikeasti voittaa sodan. Altavastaajan kannattaminen ja sodassa menestyminen ovat syvällä yhdysvaltalaisessa DNA:ssa Intohimoisimmat Trumpin kannattajat suhtautuvat kuitenkin Volodomyr Zelenskyihin edelleen skeptisesti. Syynä ovat Joe Bidenin pojan, Hunter Bidenin väitetyt kytkökset ukrainalaiseen energiayhtiö Burismaan. Tästä syystä Ukrainan hallinto nähdään korruptoituneena, Washingtonin eliitin rahanpesukoneena, johon massiiviset tukipaketit todellisessa liittyvät…”

”Vaikka politiikan toisella laidalla demokraatit ovat tukeneet Ukrainaa ja Zelenskyitä sodan alusta asti yhdessä rintamassa, on retoriikka muuttunut parissa kuukaudessa päättäväisemmäksi. Kun edustajainhuoneen puhemies Nancy Pelosi twiittasi vielä 6.2.2022 ’tukea ja rukouksia Ukrainan kansalle’, on hän Kiovassa vierailtuaan (1.5.2022) alkanut käyttää toistuvasti termiä ’until victory is won’, tarkoittaen Yhdysvaltojen päättäväisyyden astetta Ukrainan auttamisessa. Pelosin puheet ja tukipakettien suuruus ovat kieltämättä linjassa. 40 miljardia ei ole enää tasoa: ’thoughts and prayers’. Vaikuttaa siltä, että Pelosi ja demokraatit Bidenin johdolla eivät ainoastaan yritä auttaa Ukrainaa selviytymään, vaan lyömään Venäjän kanveesiin. Ukrainan sotavoitto saattaisi syöstä Putinin vallasta, joka olisi iso voitto myös Bidenille. Niin iso, että se saattaisi keikauttaa myös marraskuun välivaaliasetelmat päälaelleen.”

Edellä osoitetusti Biden-USA:n hallinto ja neokonservatiiviset republikaanit – joita Verkkouutiset täysin virheellisesti nimittää ”perinteisiksi” konservatiiveiksi, jollaisia neokonservatiivit eivät ole koskaan olleet toisin kuin America First -konservatiivit, jotka ovat niitä oikeita konservatiiveja USA:n vanhan Old Right -oikeiston henkeen – pitävät täysin ja julkisen avoimesti Venäjää vihollisena, joka on kaadettava ja jota vastaan USA on tosiasiallisesti sodassa.

Tämän saman sodan osapuoleksi Suomikin päätyy heti – ja kansainvälisen oikeuden mukaan saattaa sellainen jo ollakin aseita sotaa käyvään maahan vievänä valtiona – kun on NATO:n jäseneksi liittynyt. Meneillään on siten täysi vyörytys Venäjää vastaan. Suomen valtiojohto uskoo varmaankin, koska lännestä lienee heille näin vakuutettu, että nyt Putin ja Venäjä kaatuvat. Siksi Suomen johtokin uskaltaa esiintyä ja toimia perin rehvakkaasti ja haluaa näyttävästi olla ”historian oikealla puolella”.

Avainkysymys toki silti on, että kuinkahan tässä käynee? Onko Venäjä todella kaatumassa? Entä jos Venäjä ei kaadukaan? Lukuisia kertoja tätä Venäjän kaatamista on aiemminkin yritetty, mutta 900:n vuoteen ei ole onnistuttu. Ehkä Biden-hallinto ja hänen taustallaan olevat globalistivoimat nyt onnistuvat. Tai sitten eivät hekään onnistu.

Joka tapauksessa Suomi, joka on nyt – kaatuneiden muistopäivänä – ilmoittanut liittyvänsä ylpeästi NATO:n jäseneksi ja siten samalla myös meneillään olevaan Venäjän-kaatoon kaikkine siitä koituvine sotilaallisine liittolaisvelvollisuuksineen ja seurauksineen, on nyt haastavassa tilanteessa ottaen lukuun sen, että, utopistisista haaveiluista huolimatta, historia ei kuitenkaan ole loppunut.

Jää nähtäväksi, kuinka suojattu ja turvallinen Suomi nyt syntyy. Mahtaako eliittimme luottamus NATO:n viidenteen artiklaan ja siihen, että nyt Venäjä ei enää koskaan uskalla hyökätä, osoittautua perustelluksi? Tämä on varsin tarpeellinen kysymys, jos asiaa tarkastellaan inhorealistisesti amerikkalaisista näkökulmista, joita valaisee hyvin Elina Väntösen ”Suomen on oltava ’hyvin, hyvin varovainen’, sanoo amerikkalaistutkija Nato-jäsenyydestä – Kaikki eivät toivota Suomea avosylin sotilasliittoon” -artikkeli Helsingin Sanomissa 3.5.2022.

Artikkelissa esitelty amerikkalaistutkija Ted Galen Carpenter on sitä mieltä, että useat NATO-maat luottavat liiaksi NATO:n viidenteen artiklaan. Hän luonnehtii sen lisäturvaa ”kyseenalaiseksi” ja kysyy, olisiko Yhdysvallat todella halukas ryhtymään sotaan Venäjää vastaan ja ottamaan ydinsodan riskin. Artikla 5 ei takaa automaattista turvaa. Suomen ja Ruotsin liittyminen nyt NATO:n jäseniksi heikentää niiden turvallisuustilannetta, ei vahvista, katsoo Ted Carpenter. Hänen mukaansa USA haluaa vain taas uuden maan, jota se voi käyttää etulinjan tukikohtana joukoilleen ja aseilleen. Washington tulee Cato-instituutin Carpenterin inhorealistisen arvion mukaan painostamaan Suomea uusiin asekauppoihin sekä muun muassa Suomen maaperällä järjestettäviin sotaharjoituksiin, USA:n sotateollisen kompleksin intressien ja imperialistisen geostrategiansa mukaisesti. Carpenter ottaa analyysissään lukuun sen sotateollisen kompleksin etuja edustavan sotilaallistaloudellisen geopolitiikan, joka USA:n geostrategiaa ohjaa. Carpenterin varoittelut on syytä ottaa täydestä todesta.

Merkille pantavia amerikkalaisia näkökulmia nostaa esiin 4.5.2022 päivätyssä Helsingin Sanomien Vieraskynä-artikkelissaan myös Yhdysvaltain tutkimuksen emeritusprofessori Markku Henriksson. Artikkelin otsikko on ”Suomea koskeva ajattelu on muuttunut Yhdysvalloissa” ja ingressi kuuluu seuraavasti: ”Suomen Nato-jäsenyydellä on laaja tuki, mutta myös varauksellisia näkemyksiä esiintyy. Viidennen artiklan velvoitteitakin pohditaan”. Henriksson kirjoittaa muun muassa seuraavasti:

”Yhdysvaltalaisessa keskustelussa esiintyy myös käsitystä, jonka mukaan Naton viides artikla – siinä hyökkäys yhtä jäsenvaltiota vastaan katsotaan hyökkäykseksi kaikkia Naton jäseniä vastaan – ei anna automaattisia turvatakuita. Artiklan muotoilun mukaan kunkin jäsenmaan pitää auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata toimimalla tarpeelliseksi katsomallaan tavalla, sotilaallisen voiman käyttö mukaan lukien. Jotkut tulkitsevat tätä niin, että Yhdysvallat voisi käyttää tällöin laajaa harkintavaltaa. Yhdysvaltalainen tutkijakollegani tiivisti asian tylysti. Hänen mukaansa ne, jotka uskovat Yhdysvaltojen tulevan aina avuksi viidennen artiklan pohjalta, ovat yhtä hyväuskoisia kuin ne, jotka uskoivat Kremlin aiempaa vakuuttelua siitä, ettei Venäjällä ole aikomusta hyökätä Ukrainaan.”

Venäjän historiallisia geopoliittisia pyrkimyksiä ja nykyisiä strategisia tavoitteita selostan ensimmäisen kerran vuonna 2014 ilmestyneessä ja nyt toisena ja täydennettynä painoksena tuoreesti ilmestyneessä kirjassani Venäjän karhu heräsi – Herääkö Suomi? (Kuva ja Sana, 2022).