Suomen NATO-jäsenyyteen otetaan nyt kantaa

Tämä on asia ja teema, joka taatusti koskettaa meitä jokaista, tavalla tai toisella, halusimme tai emme. Merkille pantavaa on ollut, että Suomen NATO-jäsenyyden eli sotilasliittoon liittymisen kannatus on galluppien mukaan kasvanut lyhyessä ajassa kymmeniä prosentteja.

Helsingin Sanomien 23.3.2022 päivätty ja aiheeseen liittyvä pääkirjoitus ”Myös ei-ääniä tarvitaan Nato-keskustelussa” on erittäin hyvä. Pääkirjoitus muotoilee tämänhetkisen keskustelun asetelmat ja tarpeelliset ja sopivat tulokulmat varsin osuvasti. Pääkirjoitus kuuluu seuraavasti:

”Kun yleinen mielipide keikahti ympäri, Nato-keskusteluun tuli uudenlainen ongelma: Naton vastustajat eivät uskalla avata suutaan. Esimerkiksi Helsingin Sanomien päivittyvässä mielipidetaulukossa 74 kansanedustajaa oli 22.3. mennessä asettunut julkisesti jäsenyyden kannalle, vain 11 ei-puolelle. Ja kun Iltalehti kysyi 21.3. Nato-kantaa 22:lta julkisuuden henkilöltä, mukaan ei löytynyt yhtäkään vastustajaa. Peili taitaa nyt vääristää. Naton kannattajat näyttävät olevan ylpeästi äänessä, mutta moni aiemmin Natoa vastustanut on nielaissut kielensä. Se voi johtua varovaisuudesta tai pelosta. Kiihkeässä ilmapiirissä Naton epäilijät saavat äkkiä putinistin leiman. Nato-jäsenyys voi hyvin olla viisas ratkaisu, mutta sitä vastaankin voidaan esittää painavia perusteluja. Kuunneltakoon siis molempia osapuolia. Poliitikotkin voisivat rohkaistua. Putinismia ei ole eri mieltä oleminen vaan vallan myötäily ja eri mieltä olevien vaientaminen.”

Pääkirjoituksen loppuosa on erittäin tärkeä ja vakavasti otettava. Toistan vielä lainauksesta seuraavan kohdan:

”Kiihkeässä ilmapiirissä Naton epäilijät saavat äkkiä putinistin leiman. Nato-jäsenyys voi hyvin olla viisas ratkaisu, mutta sitä vastaankin voidaan esittää painavia perusteluja. Kuunneltakoon siis molempia osapuolia. Poliitikotkin voisivat rohkaistua. Putinismia ei ole eri mieltä oleminen vaan vallan myötäily ja eri mieltä olevien vaientaminen.”

Näin siis Helsingin Sanomat katsoo pääkirjoituksessaan. Asia on juuri näin. NATO-jäsenyydestä tulee keskustella; keskustelua tulee käydä valistuneen asiapitoisin argumentein; sekä jäsenyyden puolesta että myös sitä vastaan on esitettävissä painavia perusteita, eli ratkaisu ei ole mitenkään itsestään selvän yksioikoinen suuntaan eikä toiseen.

Molempia näkökantoja tulee kuunnella eli pyrkiä käsittämään, niin sanotun suopeuden periaatteen mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että tulee pyrkiä oikeasti käsittämään myös itselle vieraiden näkökantojen sisäistä logiikkaa ja perusteluiden osuvuutta.

Ennen kaikkea: Tässä keskustelussa on aidosti kaksi järjellistä ja Suomen turvallisuuspoliittisen aseman turvaamisesta yhtä aidosti huolissaan olevaa osapuolta ja tätä keskustelua on todella voitava käydä ilman asiattomia putinismi-herjaleimaamisia. Pane todellakin merkille ja sisäistä tämä erittäin oikea ja tärkeä Hesarin linjaus: ”Putinismia ei ole eri mieltä oleminen vaan vallan myötäily ja eri mieltä olevien vaientaminen.”

Käsittelin itse tätä Suomen NATO-jäsenyysteemaa Radio Patmoksen 7.1.2022 päivätyn Viikon Ahvion jaksossa ”Suomiko NATO:n jäseneksi?”, joka on kuunneltavissa Patmosplus-ohjelmakirjastossa ja jossa käsittelin aihetta kenraali Gustav Hägglundin vuonna 2018 Otavan julkaisemana ilmestyneen Kenraalin iltahuuto -teoksen pohjalta.

Neljä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan kenraali Hägglund tuo ytimekkäästi esiin sekä NATO-jäsenyyttä puoltavat seikat että jäsenyyden kannalta kriittiset seikat, joiden nojalla kenraali Hägglund itse edusti jäsenyyteen kriittisesti suhtautunutta kantaa. Nyt kenraali Hägglund on, kuten hän itse asian ilmaisee, ”Ukrainaa vastaan kohdistuneen Venäjän idioottimaisen hyökkäyksen” perusteella, päätynyt, tietyin ehdoin, kannattamaan Suomen jäsenyyttä NATO:ssa.

Hägglund tuo esiin tämänhetkisiä näkemyksiään esimerkiksi Hufvudstadsbladetin 17.3.2022 päivätyssä Tim Johanssonin artikkelissa ”Försvarsmaktens ex-kommendör ändrar åsikt om Nato – föreslår nordiskt block inom militäralliansen”. Kannattaa lukea tämäkin kenraali Hägglundin haastattelu ja pohtia hänen siinä esittämiään näkökulmia, perusteita ja varauksia edellytyksenä Suomen NATO-jäsenyyden toteutumiselle. Kenraalin tämänhetkinenkin kanta kumpuaa orgaanisesti niistä samoista isoista linjauksista, joita hän esittelee laajemmin vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan.

Millään tavalla yksikantaisen suoraviivainen ei kenraali Hägglundin tämänhetkinenkään NATO-jäsenyyden puoltaminen kuitenkaan ole, eikä hän halua nytkään mitenkään hötkyillen kiirehtiä asian kanssa. Tämä asiaintila johtuu luonnollisesti siitä, että kysymys Suomen NATO-jäsenyydestä ei edelleenkään ole helppo eikä yksinkertainen.

Suomen NATO-jäsenyyteen suhtautuu kriittisesti komentaja evp Jyrki Berner, jonka MTV-uutiset -arkistosta löytyvä ja 22.3.2022 päivätty 15-minuuttinen haastattelu ”Olisiko Natosta hyötyä tosipaikan tullen ja missä kunnossa Venäjän armeija on? Suorassa lähetyksessä komentaja evp Jyrki Berner” kannattaa katsoa ajatellen ja pohtien. Komentaja Berner nostaa esiin oleellisia näkökulmia. Näitä hän selostaa myös Helsingin Sanomien yleisönosaston mielipidekirjoituksessaan 22.3.2022, otsikolla ”Olisiko Natosta hyötyä tosipaikan tullen?” Kirjoituksen ingressin mukaan ”Suomen solmimat siteet ja vahva puolustus antavat hyvän turvan.”

Komentaja Bernerin, joka on muun muassa toiminut Maanpuolustuskorkeakoulussa strategian opettajana, teksti kuuluu seuraavasti:

”Venäjän Ukrainaa vastaan aloittama ja lyhyeksi kaavailtu invaasio ei ole mennyt operaatiosuunnitelmat laatineiden toiveiden mukaisesti. Venäjän johdon omalle kansalleen myymä ’rauhanturvaoperaatio’ on muuttunut Ukrainan kansan ja maan häikäilemättömäksi tuhoamiseksi. Venäjä on kokenut talvisodan kaltaisen nöyryytyksen ja on muuttunut kansainväliseksi hylkiöksi. Venäjä on ja pysyy kuitenkin suurvaltana ja Suomen naapurina. Sota on ymmärrettävästi herättänyt suomalaisissa voimakasta pelkoa. Siihen ei mielestäni ole lainkaan aihetta. Syitä on ainakin kolme.”

”Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on koko kymmenen vuotta jatkuneen kautensa ajan vahvistanut Suomen kansainvälistä asemaa siten, että Suomea arvostetaan nyt enemmän kuin koskaan. Suomella on loistavat suhteet Yhdysvaltoihin, Pohjoismaihin ja Euroopan unioniin. Olemme myös osa Britannian johtamaa kymmenen maan Jef-puolustusyhteistyöverkostoa. Ruotsin kanssa yhteistyö on strategisella, operatiivisella ja taktisella tasolla saumatonta. Sovittelupolitiikan lisäksi Suomi on huolehtinut puolustuskyvystään. Venäjä on hyökkäyksellään Ukrainaan saanut maanpuolustustahdon Suomessa nousemaan kohisten. Ukrainan sodan seurauksena Venäjä joutuu uudistamaan perusteellisesti asevoimiaan ennen kuin se pystyisi uhkaamaan Suomea. Se vie aikaa.”

”Nato-jäsenyyden kannatus on viime viikkoina kasvanut Suomessa räjähdysmäisesti. Kansalla ei tietenkään voi olla tietoa Naton olemuksesta. Opiskelin 1990-luvulla ensimmäisenä Natoon kuulumattoman maan upseerina Saksan sotakorkeakoulun Führungsakademien ylimmällä virkakurssilla. Silloin legendaarinen yhdysvaltalainen diplomaatti ja Naton laajenemisen isä Henry Kissinger totesi vastauksena kysymykseeni: ’Jos olisin tiennyt, että esitykseni Naton laajenemisesta johtaa sen vesittymiseen sotilasliittona, olisin ehdottanut toista strategiaa.’ Kissinger katsoi siis jo kahdeksan vuotta esityksenä jälkeen Naton vesittyneen sotilasliittona.”

”Minulle Kissingerin näkemys vahvistui johtaessani Napolissa sijainneen Naton tärkeimmän sotilasesikunnan AFSOUTH:n operaatiokeskuksessa EU:n ensimmäistä rauhanturvaoperaatiota vuosina 2003–2004. Syynä oli se, että merkittävien sotilasmahtien Britannian ja Yhdysvaltain korkeatkin upseerit vitsailivat Naton olevan lyhenne sanoista No Action, Talk Only eli paljon puhetta, vähän villoja. Kokemusteni pohjalta uskon, että Suomen sotilaallinen turvallisuus on taattu parhaiten nykyisin järjestelyin pitkälle tulevaisuuteen.”

Edellä lainatulla tavalla katsoo ja perustelee komentaja evp Jyrki Berner.

Avainkysymyksiä Suomen NATO-jäsenyydestä käytävään keskusteluun ovat, etenkin Hägglundin ja Bernerin esiin nostamien perusteluiden pohjalta, seuraavat:

Venäjän asevoimat eivät näytä – ottaen lukuun molemmin puolin vahvasti harjoitetun sotapropagandan aiheuttamat vääristymät sotaa ja siihen liittyviä tappiolukuja koskevaan uutisointiin – kyenneen ratkaisemaan tilannetta nopeasti Ukrainassa: Millaisessa kunnossa Venäjän asevoimat siis todellisuudessa ovat? Kykenevätkö ne ylipäätään käymään laajamittaista sotaa menestyksellisesti? Entä miten NATO pärjäisi ”vertaistaan” vastustajaa vastaan konventionaalisin asein käytävässä sodassa? Millainen on NATOn todellinen sotilaallinen kyky? Onko NATO enää todellinen sotilasliitto?

On merkille pantava tosiasia, että siinä missä Venäjän asevoimat ovat nyt laajan hyökkäyksensä seurauksena kohdanneet joltisenkin puolustuskykyisen ja kokoisen eurooppalaisen kenttäarmeijan eli Ukrainan armeijan, joka puolustautuu täydellä voimallaan ja kykenee tuottamaan hyökkääjälle raskaita tappioita, puuttuu NATO:lta kokemus tällaisista sodista.

NATO:n aloittamat hyökkäys- ja sotatoimet Serbiassa vuonna 1999 ja Libyassa vuonna 2011 koostuivat pääasiassa ilmasotatoimista ja kohdistuivat huomattavasti heikompaan vastustajaan. Irakin vuosien 2003–2011 ja Afganistanin vuosien 2001–2021 sodissa USA/NATO hyökkäsi ja kävi sotaa sekä maa- että ilmavoimin mutta jälleen itseään huomattavasti heikompia ja järjestäytymättömämpiä vastustajia vastaan.

Craig Whitlockin tuoreessa ja vahvasti dokumentoidussa teoksessaan Afganistanin sota: Pentagonin salaiset paperit (Docendo, 2022) esittämän inhorealistisen analyysin mukaan USA/NATO ei kyennyt ratkaisemaan – massiivisesta rahallisesta ja teknologisaseellisesta panostuksestaan huolimatta – sotaa voitollisesti hyväkseen. Whitlock toteaa teoksensa sivulla 16, että kahdenkymmenen vuoden aikana Afganistanissa palveli 775000 amerikkalaissotilasta, joista 2300 kaatui ja 21000 haavoittui ja rahaa sotatoimiin kului yli tuhat miljardia dollaria. Samanaikaisesti Irakin sodassa kaatui 5000 ja haavoittui 32000 amerikkalaista sotilasta. Paikallisten siviilien uhrimäärät ja kärsimykset olivat näissäkin sodissa mittaamattomat.

Joka tapauksessa NATO:n kyky käydä laajamittaista tavanomaista sotaa vertaistaan vastustajaa vastaan menestyksellisen voitollisesti on edelleen arvoitus.

Entä miten, jos Suomi liittyisi NATO:n jäseneksi, kävisi Suomen asevelvollisuusjärjestelmän? Kenraali Hägglund on painottanut Suomen asevelvollisuusjärjestelmän säilyttämisen ratkaisevaa tärkeyttä Suomen maanpuolustuksen järjestämisen kannalta. Onko tällainen järjestelmä säilytettävissä NATO:n jäsenenäkin?

Nyt, NATO-kantaansa päivitettyään, kenraali Hägglund katsoo, että Suomen NATO-jäsenyyden tulisi toteutua ehdollisesti Tanskan ja Norjan malliin siten, että Suomen alueelle ei tulisi pysyviä joukkoja muista NATO-maista eikä ydinaseita ja että NATO:n sisälle tulisi muodostaa pohjoismainen blokki. Nämä ovat järkeviä esityksiä; voisivatko ne toteutua NATO-jäsenyyden oloissa? Joka tapauksessa on selvää, että NATO-jäsenyyden toteutuessa Suomenkin puolustusvoimien korkein komento siirtyisi kuitenkin ylikansallisiin eli käytännössä amerikkalaisiin käsiin.

Miten tulisi arvioida kysymystä siitä, että NATO:n jäsenenä Suomen vaara joutua mukaan Suomelle kuulumattomiin konflikteihin kasvaa oleellisesti? Keskeinen on tämäkin kysymys: Onko mahdollista saada Suomen NATO-jäsenyydeltä ”rusinat pullasta” eli ilmatorjunnan, ilmavoimien, huollon ja elektronisen sodankäynnin vahvistusta ilman edellä mainittuja haitallisia seurauksia ja vaikutuksia? Painaako USA:n ydinasesateenvarjon alle pääsemisen hyöty enemmän kuin siitä koituvat mahdolliset haitat?

Viikon Ahvion ”Suomiko NATO:n jäseneksi?” -jaksossa muistutin myös siitä, että geopolitiikka on edelleen voimissaan ja että sen valossa suurvaltojen kuten Venäjän ja USA:n pyrkimyksiä ja toimia voidaan realistisen järjellisesti käsittää ja ennakoidakin. Vaikka Suomi ”menisi” NATO:n jäseneksi, ei Suomen vuosituhantinen maantieteellinen sijainti kaikkine siitä seuraavine realiteetteineen kuitenkaan muuttuisi mihinkään. Geostrategiset todellisuudet on yhä edelleen syytä ottaa tarkasti ja huolellisesti lukuun isoja turvallisuuspoliittisia ratkaisuja tehtäessä.

Siitä, mitä geopolitiikalla tarkoitetaan, tekee kattavaa akateemista selkoa Maanpuolustuskorkeakoulun strategian ja turvallisuuspolitiikan dosentti ja YTT Arto Nokkala 16.4.2019 päivätyssä perusteellisessa artikkelissaan ”Geopolitiikan paluu? Geopolitiikan tutkimus maailman nykytilanteessa”, joka perustuu Nokkalan Suomen Geopoliittisen Seuran seminaarissa 25.3.2019 pitämään esitelmään. Geopolitiikkaa valaisee selkeästi myös Tim Marshall teoksessaan Maantieteen vangit: Kymmenen karttaa, jotka kertovat kaiken maailmanpolitiikasta (Atena, 2018).

Komentaja evp Jyrki Berner muistuttaa aiheellisesti, että NATO:n tämänhetkisen kannatuksen räjähdysmäinen kasvu suomalaisten keskuudessa perustuu pelkotilaan, ei viileään analysointiin eikä tietoon. Näin ollen todelliseen tietoon kannattaa nyt panostaa, sekä eri näkökantojen käsittämiseen, kuten Hesarin pääkirjoituskin suosittelee. Nyt ei pidä luulla mitään eikä pidä antaa, ei varsinkaan somessa, minkäänlaisen disinfon hämätä, ei siihen eikä tähän suuntaan. Tarkista aina itse, onko niin kuin väitetään olevan. Nyt täytyy ajatella viileän kriittisesti.

On pohdittava seuraaviakin kysymyksiä: Kuinka pitkään Venäjän asevoimille vie toipua Ukrainan sodan raskaista tappioista? Millainen on Venäjän Suomeen kohdistaman uhan reaalisuus, kyky ja vakavuustaso? Täytyykö tämän takia Suomen radikaalisti muuttaa turvallisuuspoliittista asemaansa?

Joka tapauksessa on selvää, että kansallisen Ukrainan puolustustaistelussaan jo nyt osoittama menestys, sitkeys ja taistelutahto ovat hyvä ja toivoa herättävä esimerkki Suomelle: Isänmaata on puolustettava kaikissa oloissa!  Suomalaista isänmaata voidaan menestyksellisesti puolustaa, oltiin NATO:ssa tai ei. Maanpuolustustahtoa on vahvistettava entisestäänkin Suomessa.

Pidetään mielessä suomalaiskansallinen snellmanilainen realistinen periaate ja totuus, joka istuu etenkin oikeutetun puolustussodan, jollaista Ukrainakin nyt käy, asiayhteyteen: Aseeton kansa on kelvoton. Näihin todellisuuksiin liittyvistä asioista kirjoitin 14.8.2021 päivätyssä Oikean Median artikkelissani ”Mitä isonvihan karmea todellisuus opettaa meille suomalaisille?” ja 4.12.2020 päivätyssä Oikean Median artikkelissani ”Suomen perustajaisien profeetallinen testamentti Suomen kansalle”.

Pidetään samalla mielessä myös se, mitä kirkkomme kristinoppi vuodelta 1948 lausuu valtion pakkokeinoja käsittelevässä kohdassa 99:

”Valtio voi myös vaatia meitä puolustamaan isänmaatamme. Kristitty pitää kuitenkin sotaa synnin seurauksena ja kirouksena sekä rukoillen odottaa aikaa, jolloin koittaa Jumalan lupaama pysyvä rauha. Room. 13:4: ’Esivalta ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija’”.