Silta kestää!

MYÖNNETTÄKÖÖN, että Volkkarissa oli totaalisen hiljaista, kun rullasimme Millaun sillalle Ranskassa.

Kukaan perheessämme ei viihdy silloilla – varsinkaan ei riippusilloilla ja sen kaltaisilla.

Millaun maasilta, joka ylittää Tarnin laakson, on vinoköysisilta, suhteellisen moderni sillanrakennuksen ihmelapsi, jolle luvattiin elinaikaa avaamispäivästä v. 2004 laskien 120 vuotta. Saattaapi olla, että silta kuluu, ja loppupäässä lyhennetään turvallisten eli ajokelpoisten vuosien lukua.

Millaun 2,5 km pitkä ja 343 metrin korkeudessa maan pinnasta kulkeva silta oli pitkään maailman korkein ajoneuvoilla ylitettävä silta. Viimeisin ennätys lienee Kiinan Beipanjiangin lyhyemmällä, mutta yli puolen kilometrin korkeuteen yltävällä sillalla, joka valmistui v. 2016.

Millaun siltaa rakensi 3 300 työläistä – miehiä ja naisia. Ihmishenkiä menetettiin. Sekä kirkon miehiä että noitia ilmestyi säännöllisesti rakennustyömaalle, itse kukin rukoilemaan omilta kohteiltansa turvallisuutta Millaun sillalle sen rakennus- ja ennen kaikkea tulevassa käyttövaiheessa.

Sillalla ajetaan neljällä kaistalla. Rajatulla vauhdilla.

Rajattomalla vauhdilla tuivertaa siltaa tuuli – usein 250 kilometrin tuntinopeudella. Iskee köysiin ja toki kiinteisiin rakenteisiinkin.

Ylitimme sillan kunnioituksella ja kestorukouksessa – etenkin minä, joka kammoan korkeita paikkoja ja ennen kaikkea riippusiltoja.

MILLAUN rotkon jälkeisillä kaukana asutuksista kulkevilla teillä otin puheen aiheeksi Jeesuksen kertomuksen rikkaasta miehestä. Tiedät: opetuksen, jossa yksi keskeinen kohta on kuvaus pohjattomasta, ylittämättömästä kuilusta, rotkosta. Jos kiinnostaa, lue Luukkaan evankeliumin 16. luvusta jakeesta 19 luvun loppuun. Siinä on koko järisyttävä kertomus.

Niin tapahtui, että köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan. Ja rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. 

Ja kun hän nosti silmänsä tuonelassa, vaivoissa ollessaan, näki hän kaukana Aabrahamin ja Lasaruksen hänen helmassaan.

Ja hän huusi sanoen: ”Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!”

Mutta Aabraham sanoi: ”Poikani, muista, että sinä eläessäsi sait hyväsi, ja Lasarus samoin sai pahaa; mutta nyt hän täällä saa lohdutusta, sinä taas kärsit tuskaa. 

Ja kaiken tämän lisäksi on meidän välillemme ja teidän vahvistettu suuri juopa, että ne, jotka tahtovat mennä täältä teidän luoksenne, eivät voisi, eivätkä ne, jotka siellä ovat, pääsisi yli meidän luoksemme.”

Taivaan ja helvetin kadotusmaailman välillä on suuri juopa.

Jeesuksen sanat paljastavat lisäksi, että tämä kauhistuttava, hirmuinen juopa – rotko – avautuu jo tässä maailman ajassa, tätä nykyistä elämää elävien ihmisten olotilassa.

Ja kuitenkin!

Silta on!

Sillan olemassaolosta ei tarvitse olla huolissaan.

Sen sijaan täytyy olla suunnattomasti huolissaan tästä yhdestä ainoasta kaikkein tärkeimmästä asiasta: onko olemassa oleva silta juuri sinua – juuri minua – varten.

ENSIO LEHTONEN vieraili helluntaiherätyksen vuosinaan Tukholmassa, Pohjolan kuuluisassa Filadelfia-seurakunnassa.  Hänellä oli etuoikeus kuulla livenä legendaarisen kirjailijapastorin Sven Lidmanin saarnaavan.

Lidman kertoi saarnassaan hiljan taivaskutsun saaneesta tukholmalaisesta filadelfiasisaresta.

Kyseinen sisar oli tultuansa uskoon kokenut johdatusta perustaa koti hyljätyille tukholmalaislapsille. Sitten hänen elämänlankansa katkaistiin hänen ollessaan vain hiukan yli neljänkymmenen.

Kuolinvuoteen ääressä valvoi muutamia seurakunnan jäseniä. Kuoleva oli jo ilmeisesti nähnyt sisälle paratiisin maailmaan, mutta palasi hetkeksi aikaan ja paikkaan. Avaten silmänsä hänen kasvonsa ratkesivat leveään hymyyn ja hän huudahti vakaumuksellisella äänellä:

”Viekää terveisiä ystäville: silta kestää!”

Sitten uskova sisar sulki silmänsä lopullisesti.

Hän kulki sillalla ylitse rotkon. Ajasta ikuisuuteen. Tästä maailmasta Hengen ja henkien maailmaan.

Ensio Lehtonen kirjoitti Sven Lidmanin kertomuksesta. Hän mainitsi aiheesta saarnoissaan. Ennen kesäkuuta 1971 Lehtonen useammankin kerran toisti Tukholmassa kuulemansa.

Tuskin tiedän toista kertomusta hengellisestä maailmankirjallisuudesta, joka selvemmin ilmaisisi, mitä kaikkea Jeesus on ihmisille. Jeesus on silta ajasta ikuisuuteen. Silta, joka kestää. Kunnia Isälle Jumalalle, että niin on.

Näin Ensio Lehtonen todisti.

Lehtosen viimeisimmissä puheissa esiintyi usein ilmaisu ”silta kestää”. Rovasti, Kuvan ja Sanan kirjailija ja johtoryhmien jäsen Paavo Kiuru mainitsi huomioineensa, että ”Ensio käytti tuota silta kestää-ilmaisua hyvinkin jokapäiväisissä asiayhteyksissä. Minulle se puhui siitä, että ikuisuus alkoi olla läsnä aamukahvilla yhtä lailla kuin miesten saunassa. Taisin olla jotenkin hengellisesti kateellinen tuosta. Olisinpa ollut arjessani yhtä lailla ikuisuustietoinen kuin veljeni Ensio.”

Paavo Kiuru jatkoi:

”Ensio Lehtosen lähellä oleminen merkitsi joutumista sellaiseen läheisyyssäteilyyn, jossa näki ja koki vieressä olevan miehen olevan aktiivi siltojen rakentamisessa ihmisten kesken. Näin ainakin koin ja kuvittelin. Noina viimeisinä Lehtosen elinaikoina aloin tiedostaa, että kun Lehtonen avoimesti ja jatkuvasti tarjosi Jeesusta Kristusta mukaan ihmisten välisiin suhteisiin, hän todellisuudessa toimi luodakseen ristin siltoja ihmisten välille. Eli, Lehtonen pyrki sanoin ja esimerkein opastamaan ihmisiä ristin sillalle tietoisena, että siten rakentuu yhteys – ristin yhteys – ihmisen ja ihmisen välille. Mikään ajallinen ei tuo yhtä ihmistä niin lähelle toista ihmistä kuin yhteys Jeesuksessa Kristuksessa. Eikä tuohon yhteyteen pääse muuta kuin ristin sillalla.”

Jokaisen ihmisen sieluun pääsee sillalla, joka ylittää kaikki väärinkäsitykset, jopa tulisimman ja tuhoavimman vihan! 

Jeesuksen Kristuksen risti on tuo silta!

AJATTELE kanssani tätä ihmettä!

Ihmiset ovat niin yksinäisiä: elävät rinnakkain samassa asunnossa, samassa kodissa, samassa huoneessa eivätkä kohtaa toisiansa. Eivät löydä toisiansa. Osoittavat toiselle mykkyyttä ja kuuroutta. Vain siksi, että itse ovat yksinäisiä, onnettomia, epäluuloisia, vihaisia.

Ja kuitenkin on Yksi, joka on suurin sillan rakentaja! Joka rakentaa siltojansa kaikkien erottavien kuilujen ylitse.

Geologit kirjoittavat jääkaudesta, jolloin koko pohjoinen ja suuri osa keskeistä Eurooppaa olivat jään vallassa.

Tätä nykyä suuri alue asutettua maanpiiriä elää henkistä ja fyysistä jääkautta.

Valtiot ja kansat ajautuvat kauemmaksi toisistansa. Vihan ja voimattomuuden jääkausi lepää kansojen yllä.

Jaksatko lukea päivän lehtiä?

Turrutko kielteisten tapahtumien vyöryessä ylitsesi?

Pelkäätkö huomispäivää – ainakin niitten puolesta, jotka eivät tunne Jumalaa?

Oletko tuntevinasi, että viimeisten aikojen jääkausi tasaisesti, vastustamattomasti jäädyttää ihmisiä loppukaaokseen?

Koetko vanhuuden jääkauden pakastavan yhden elämäsi toiminnon toisensa jälkeen?

Olen alkanut katsoa ja huomioida nuoria ihmisiä jotenkin uudella tavalla. Esirukouksen tavalla. Kodissani on viittätoista lähestyvä tyttäremme Julia. Kaksi nuoruuteni tytärtä ovat elämänsä parhaassa iässä eläviä aikuisia ihmisiä: toinen heistä isoäiti. Kirjoittaessani tätä minulla on työhuoneessani kahden ensimmäisen tyttären rippikouluikäisenä otettuja valokuvia. Vieressä on kolmetoistavuotiaan Julian kuvat. Ja taaempana on oma kuvani. On toki muitakin valokuvia. Vaan näissä kuvissa liikkuvat ajatukseni ja rukoukseni usein ollessani töitteni parissa.

On hirmuista, miten vaikeata on nuorena käsittää, että kerran tulee elämän syksy. Kevät kuin puhuu: nyt on kevät – kesä tulee – ei tule mitään syksyä, talvesta puhumattakaan. Ei syksyä! Ei syksyä! Ja sitten eräänä sekuntina ajan kellon viisarit pysähtyvät osoittamaan – nyt on syksy. Ja koska nyt on syksy, tulee talvikin, ja – elämä loppuu.

Minua on seurannut halki kristillisen elämäni nuoruuteni pastorin David Klemetzin käyttämä esikuva.

Kuvittele eläväsi huoneessa, jonka lattiapinta hetki hetkeltä pienentyy. Siksi, että neljä seinää liikkuvat tasaisesti ja vastustamattomasti kohti toisiansa. Ja kun katsot ylöspäin haparoiden yhteyttä kaiken Luojaan ja Ylläpitäjään, näet vain suljetun ja alati pienentyvän katon. Ei sinulla ole yhteyttä Jumalan istuimeen. Ja tiedät hyvin miksi: syntiesi vuoksi. 

Todellisuus antaa tuntea todellisuutensa.

Elintilasi pienentyy.

Lopulta seinät koskettavat sinua: et voi pitää niitä erossa – seinä painautuu seinää päin – ja pieni, voimaton, vähäinen sinä olet jäänyt puristukseen.

Ja silloin – juuri silloin – mutta myös vasta silloin! – räjähtää ja liikkuu ja vapisee ja järkkyy – taivas koskettaa, ja ylhäältä sinulle annetaan yhteys ristiin – ”Tämä on silta, anna pelastaa itsesi sillalle!” huutaa ääni ylhäältä – ja silta kestää, silta, jolla pääset pakoon iankaikkista kuolemaa ja helvetin tulta.

ASUIN kasvuvuosiani Strängnäsin tuomiokirkkokaupungissa Ruotsissa äitini Ellen-sisaren ja hänen Nils-puolisonsa kodissa.

Elin etsikkoaikaani.

Olin lyhytaaltokuuntelija, ja kristillisen lähetysradion sanoma kosketti ja herätti minut.

Kahden korttelin päässä Ellenin kotitalosta oli Strängnäsin tuomiokirkko. Kirkon siivessä kokoontui Domkyrkopojkarnas radioklubb (Tuomiokirkkopoikien radiokerho). Jumalan teko oli, että harrastukseni kasvoi suuntaan, jossa kohtasin ristin sillan, ja poikavuoteni täyttyivät ennättävän armon vaikutuksesta.

Kotiuduin Suomeen.

Radioharrastus piti edelleen otteessa.

Olin saanut rientää ratkaisualttarille Helsingin ruotsinkielisessä helluntaiseurakunnassa. Koin sosiaalista esteellisyyttä samaistua seurakunnan hyvinvoiviin nuoriin. Paikatuissa golfhousuissa ja tuon ajan kirpputorilta löydetyssä takissa olin erilainen nuori seurakunnassa. Vanhan kirkon ruotsinkielinen seurakuntatyö ja sen rinnalla Lähetyskirkon vastaava olivat hengellistä kotimaisemaani.

Muuten: lähetyskirkossa toimivat tuohon aikaa paimenina pastorit Mikael Sandell ja Per Wallendorff. Pappispari oli, niin kuin kuulin sanottavan, täyskymppi. Mikael hoiti sieluani. Per oli raamattuopettaja ylitse kaikkien tuolloin tuntemieni Helsingin saarnaajien ja pappien. Minua suorastaan järkytti, että Per Wallendorff useaan otteeseen kehotti minua olemaan uskollinen Sanalle ja Sanan Herralle, koska ”Jumala tekee sinusta, Leo, valitun opettajan”.

Lähetyskirkossa toimi useampia laulu- ja musiikkiryhmiä. Kaikkien vetäjänä oli musiikin superihminen Chira Lönnberg. Chira opiskeli agronomiksi ja siinä sivussa askarteli teologian ja ylitse kaiken israelilogian parissa. Chiralla oli kutsumus Israeliin juutalaistyöhön.

Chiran vetämänä toimi pieni ruotsinkielinen rukouspiiri, jossa erityisesti rukoiltiin Israelin ja maailman juutalaisten puolesta. Piiri järjesti tilaisuuksia Lähetyskirkossa ja viikottaisia rukousiltoja Chiran asunnossa Runeberginkadulla Töölön torin tuntumassa. Tilaisuudet olivat usein karismaattisia armolahjojen toimiessa.

VUOSIA kului.

Johdatus vei minut Ensio Lehtosen yhteyteen ja Kuvaan ja Sanaan ja edelleen erikoisesti Israelin asian parissa työskentelyyn. Viime mainituissa merkeissä olin epäsäännöllisesti yhteydessä Chiran kanssa. Organisoimme ajoittaisia Israel-tapahtumia, joissa käytettiin kumpaakin kotimaista kieltä. Chira sai kokea unelmansa ja kutsunsa toteutumisen ja aloitti työn Suomen Lähetysseuran Israelkentällä.

Israelissa pidettiin laajapohjainen profeetallinen konferenssi, ja minä sain luottamustehtävän koota suomalaisten delegaatio tapahtumaan. Konferenssi oli joka suhteessa valtava. Osanottajamäärä oli pitkälti yli puolentuhatta ihmistä, suomalaisia oli yksi linja-autollinen ja olimme ei-englanninkielisen maailman lukumääräisesti suurin osanottajaryhmä.

Päätöstilaisuus tapahtui Jerusalemin vuorilla tähtien loisteessa Pyhän maan taivaan alla. Chira oli lyöttäytynyt suomalaisryhmäni joukkoon. Istuimme vierekkäin kivipenkillä. Oli päätöspuheen vuoro. Messiaanisen kansainvälisen järjestön amerikkalaissyntyinen johtaja puhui. Puhe oli valtaisa. Puhuja Luis Kaplan oli leskimies, eettisesti ja moraalisesti ja teologisesti parhainta tasoa oleva amerikkalainen juutalaiskristitty pastori. Chira ja minä kuuntelimme puheen suuresti innostuneina. Alttarikutsun alkaessa Chira kuiskasi minulle ”Rukoile, niin kuin et koskaan ole rukoillut!” Samassa hän nousi ja lähti kulkemaan kohti puhujankoroketta asettuen istumaan ensimmäiselle riville suoraan puhujan eteen.

Tilaisuuden loputtua Chira istui edelleen eturivillä.

Kuin sivusilmällä huomioin tapahtumia Chiran suunnalla. Lupaukseni mukaisesti rukoilin. Tapahtui seuraavaa. Kesken erään käynnissä olleen keskustelun Luis kääntyi ja silmäsi sivullensa, ja katseensa pysähtyi Chiraan. Seuraavassa hetkessä Luis oli Chiran edessä ja ojensi tälle kätensä. Chira tarttui käteen, ja kaksikolle syntyi tiivis keskusteluyhteys.

Keskustelu jatkui, kun vihdoin viimeinenkin rukous oli rukoiltu ja suomalaisryhmämme nousi linja-autoonsa ja palasi hotellille.

Seuraavana aamuna Chira odotti minua huoneeni oven ulkopuolella siirtyessäni aamiaiselle. Huomioin Chiran olemuksessa tapahtuneen merkillisen muutoksen. Sitten muutamalla lauseella Chira selvitti illan tapahtumia. Luis ja Chira olivat kumpikin kokeneet salamarakastumisen – taivaasta operoidun, kuten kumpikin selittivät minulle. Luisille oli profetoitu suuren arizonalaisen helluntaiseurakunnan johtavan pastorin toimesta, että hänen leskeytensä loppuisi, ja Jerusalemissa hän kohtaisi Jumalan valitseman vaimon. Chira oli salaisesti asettanut villoja taivaan suuntaan: jos Jumala yleensä haluaisi hänen avioituvan, tilanteen täytyisi muotoutua viimeistään Israelin matkan aikana. Ellei sulhasta löydy, se olisi Jumalan merkki loppuelämän selibaatista ja omistautumisesta sen mukaiseen valtakuntatyöhön Israelissa.

Häät olivat Phoenixissä, Arizonassa.

Luis johti laajaa lähetys- ja mediatoimintaa Juutalaisten Ääni (Jewish Voice) nimellä. Chirasta tuli hänelle mahtava työtoveri. Kutsuin pariskunnan aikanaan Karisma-tapahtumapäiville Hämeenlinnaan, ja he valloittivat puhujina suomalaiset.

Tuohon aikaan jouduin matkustamaan paljon Yhdysvalloissa ja erityisen paljon Arizona-Kalifornia akselilla. Kaplanien koti oli minulle ja perheelleni kuin konsanaan toinen koti. Kaplanit olivat paljon matkoilla. Tiesin, missä säilytettiin heidän kotitalonsa avainta, ja useita kertoja asuimme tai yövyimme heidän kodissansa avaimen oikeudella.

Luis ja Chira seurasivat johtamani työn kasvua ja eräänä kertana esittivät ajatuksen, sellaisen, että Patmos ottaisi hallintaansa heidän kansainvälisen työnsä ja jatkaisi toimintamuotoja hyväksi katsomallamme tavalla. He toivoivat, että minä ainakin osittain muuttaisin asumaan Arizonaan ja valvoisin työn edistymistä. Itse en kokenut tällaista johdatusta.

Ystävyys ja työtoveruus jatkui kaiken aikaa koko elämän matkan aina siihen saakka, jolloin Luis ja sitten Chira saivat kumpikin taivaskutsunsa. Chiran maallinen maja lepää ylösnousemusta odottamassa ruotsinkielisen läntisen Uudenmaan eräässä Jumalan puutarhassa. Työ Arizonassa on jo vuosia ollut Jonathan Bernisin ohjauksessa.

MUTTA en saa ajatuksissani ja tekstissäni joutua kokonaan pois Strängnäsistä.

Seurakunnassa oli jäsenenä nelikymppinen kaupungin Sjukstygassa – terveyskeskuksessa – työskentelevä sairaanhoitaja. Rukouskokouksissa tämä sisar kantoi armonistuimen eteen potilaitansa. Kuten erään kaupungissa hyvin tunnetun alkoholistin ja riitapukarin nimeltä Elis. Mies oli passitettu sairaalaan jonkun pienimuotoisen toimenpiteen suorittamiseksi. Parissa päivässä oli miehen määrä päästä sairaalasta.

Viimeisenä yönä Elis sai juoppohulluuskohtauksen.

Elis nousi vuoteesta, tempasi käsiinsä joitain aseeksi sopivia esineitä, ja alkoi juosta käytäviä kirkuen: ”Nyt se saatana sai minut … nyt se saatana vie minut!”

Tuolien ja pöytien ylitse … sänkyjen alitsekin … kaappien taakse … yritys hypätä ikkunasta keskeytyi, koska ikkuna ei avautunut … sisäinen kaaos oli suunnaton.

Lopulta silminnäkijäkertojan voimat pettivät, ja sisar Herrassa romahti puhujankorokkeella. Hän eli niin voimakkaasti uudestaan kokemustansa. Seurakunta myötäeli.

Itselleni tilaisuus oli dramatiikassaan järisyttävä. Tiedostin niin kuin en koskaan aikaisemmin, millaista taistelua käydään ihmissielusta. Ja käsitin, miten ihmeellinen on Jeesuksen Kristuksen ristin voima – ainoa toivo täysin toivottomalle.

Jumala olkoon kiitetty ristin sillasta.