Saanko ostaa tunnin aikaasi?

”Kuulehan nyt, poikaseni”, isä vastasi tiukasti. ”Minun palkkani ei taida olla sellainen asia, joka kuuluu sinulle!”

”Please, isä! Minun on ihan pakko saada tietää, minkä verran sinä tienaat tunnissa”, poika aneli.

”Hyvä on. Kerron sen, jos lupaat, ettet paljasta sitä kenellekään muulle”, isä lupasi viimein.

Poika vakuutti pitävänsä isän palkan omana tietonaan. Niinpä isä sanoi ääntään vaimentaen: ”Palkkani on noin 55 euroa tunnissa.”

Summan kuultuaan poika meni vakavaksi. Sitten hän kysyi epävarmalla äänellä: ”Isä, voisitko lainata minulle 20 euroa?”

”Vai sillä tavalla!” isä tiuskaisi kiukkuisena. ”Sinä siis kysyit palkkaani vain voidaksesi lainata rahaa. Ei onnistu! Mene huoneeseesi!” isä sanoi vihaisesti pojalleen.

Poika purskahti itkuun ja juoksi kyyneleet poskilla valuen omaan huoneeseensa. Tuntia myöhemmin isää alkoi harmittaa pojalle antamansa kiukkuinen vastaus. Niinpä hän meni pojan huoneeseen.

”Anteeksi, että suutuin”, isä sanoi pojalleen. ”Olin pitkän työpäivän jälkeen väsynyt, enkä pystynyt hillitsemään itseäni, kun yritit tuolla tavalla saada rahaa lainaksi. Jos kerrot, mihin sitä tarvitset, ja syy on hyvä, minä lainaan sen sinulle!”

Poika otti säästölippaansa ja tyhjensi sen sisältä kaikki kolikot pöydälleen. ”Olen säästänyt jo näin paljon. Tässä on yhteensä 35 euroa!” poika sanoi isälleen silmät loistaen.

“Sinullapa on paljon rahaa. Sillä saa jo monenlaisia asioita,” isä myönteli arvaillen mielessään, mitä poika aikoi rahoillaan hankkia.

”Kun minä lisään tähän sen 20 euroa, jonka sinä lupasit lainata minulle, minulla on koossa 55 euroa ja voin ostaa tunnin sinun aikaasi. Huomenna me voimme vihdoin mennä tunniksi pihalle potkimaan yhdessä palloa!” poika riemuitsi.

Kun saattohoidossa olevilta ihmisiltä kysyttiin, mitä asioita he katuivat eniten elämässään, useimmat sanoivat katuvansa sitä, että he olivat viettäneet liian vähän aikaa läheistensä kanssa. Lähes yhtä moni katui sitä, että oli laiminlyönyt perheensä ja ystävänsä yrittäessään ansaita mahdollisimman paljon rahaa.

”Kalleinta, mitä toiselle voi antaa, on oma aika.” Tätä lausetta käytetään usein, kun puhutaan pienten lasten, aviopuolisoiden tai yksinäisten vanhusten kohtaamisesta.

Viidenkymmenen euron setelillä voi yrittää rauhoitella huonoa omaatuntoaan, mutta lapsen kanssa vietettyä yhteistä aikaa se ei voi korvata. Timantilla koristeltu sormus lämmittää varmasti mieltä, mutta sillä ei voi korvata puolisoiden välisiä yhteisiä hetkiä. Kukkatervehdykset ja näyttävät lahjat ovat toki hienoja, mutta niitä enemmän yksinäinen vanhus kaipaa läheistensä kohtaamista.

Kielenkäyttöömme on pesiytynyt erikoinen sana laatuaika. Hyvältä kuulostavalla sanalla on pitkä varjo. Se antaa ymmärtää, että jokin erityinen aika kuten esimerkiksi lomamatkat on erityisen arvokasta. Ikään kuin muu aika, tavallinen arkinen elämä, olisi jotenkin huonolaatuisempaa ja mitättömämpää.

Kaikki saamamme aika on lahjaa. Aika on annettu meille, että käyttäisimme sen oikein. Eilistä emme voi elää uudelleen, vaikka kuinka haluaisimme. Huominen ei liioin vielä ole käytössämme. Emmehän edes tiedä, elämmekö yhä silloin, vai loppuuko aikamme jo ennen huomista.

Meillä on vain tämä aika, tämä hetki ja nämä mahdollisuudet.  Siksi jokainen hetki on korvaamattoman arvokas.  Tämä koskee sekä ihmissuhteitamme että suhdettamme Jumalaan, jonka eteen me kaikki päädymme, kun oma aikamme päättyy. Siksi juuri nyt on oikea hetki kääntyä Jumalan puoleen ja tunnustaa omaan ajankäyttöömme liittyvät virheemme. Häneltä me saamme myös pyytää viisautta, että osaisimme ja malttaisimme käyttää aikamme oikein.

Psalmin 90 jakeissa 10 ja 12 meille annetaan hyvä neuvo sekä ajankäyttöömme että ajatellen oman aikamme päättymisen jälkeen eteemme avautuvaa iankaikkista elämää:

”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. — Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” (Psalmi 90:10,12)

Siunausta elämääsi ja sen jokaiseen hetkeen, rakas ystäväni!