Rippikoulupojan idolipappi Holger Andersson. Kuusi vuosikymmentä – kuusi hengen jättiläistä 2/6

OLIN Leo.

Olin Leo Martin Torsten Meller.

Vihasin kolmatta etunimeäni. Olin kuullut, että aikuisena voi tehdä muutoksia nimeensä. Minä upottaisin kolmannen etunimeni – biologisen isäni etunimen – merien syvyyksiin. En koskaan, koskaan, koskaan kantaisi sitä.

Leo-nimellä äitini ilmoitti minut paikallisen ruotsinkielisen seurakunnan rippikouluun.

Vallilan alue sijoittui laajan ja toiminnoiltaan monipuolisen Sörnäisten ruotsalaisen seurakunnan kartalle. Paavalin kirkko oli alueen jumalanpalveluskirkko. Pääkirkko oli Kallion mahtava Jumalan linna.

Sananen hengellisestä historiastani.

Olin saanut syntyä ja kasvaa vauvasta nuorukaiseksi syvästi uskovan yksinhuoltajaäidin lapsena.

Kotitalouteemme kuului useimpien vuosien aikana äidin sisko Martta Gustafsson. 

Sisaruksia oli vielä muutama – yksi velikin – mutta äidilleni ja minulle läheisimmät olivat Martta ja Ellen, joka avioitui Ruotsiin. Äidin sisaruksista pitkäikäisin oli Martta, joka aidosti kristittynä muutti kaipaamaansa taivaselämään yli yhdeksänkymmentä- vuotiaana. Martta-täti kävi joitakin kertoja kuuntelemassa saarnojani. Hän ei lakannut ylistämästä Jumalaa siitä, että ”Leo-pojasta on tullut Jumalan Sanan julistaja”. Jotka tunsivat Martan ja osasivat arvioida kristillisyyden todellisuuksia, olivat yksimielisiä siitä, että Martta – Atta-täti, niin kuin minä häntä kutsuin – oli raamatullinen kristitty.

Aikaisemmassa blogissani olen muistellut reittejä, joilla Jumala johdatti minua omistamaan uskossa syntieni anteeksiannon ja uuden elämän Hengessä ja Totuudessa. Jatkan siitä.

OLIN juurtumassa Helsingin ruotsinkieliseen helluntaiyhteisöön Filadelfiaan, julkisen uskonratkaisuni seurakuntaan.

Äitini ja Martta-täti olivat muistini mukaan yhden kerran vierailleet Filadelfiakirkossa. Pitivät laulusta ja musiikista, mutta eivät kyenneet käsittämään äänekästä rukousta kielilläpuhumisineen.

Olin niin sanotusti ”toisella korvalla” kuullut kotimme naisten juttelevan keskenään rippikoulusta – ja minusta.

Miten saada ”noissa lahkolaisten piireissä kulkeva Leo” käymään rippikoulun, ”kuten kaikki ikäisensä nuoret käyvät”.

Eikä tästä asiasta pelkästään keskusteltu naisten kesken. Kuuntelin äitini iltarukouksia, joita tavan mukaisesti ei kuiskittu vaan reippaalla äänellä osoitettiin kuuluvat sanat Jeesuksen kautta Taivaan Isälle.

Iltana eräänä palasin Filadelfian kokouksesta kotiin. Jo ulko-ovella vastaan tulevat leivonnaisten makeat tuoksut ja olohuoneessa loistavat juhlakynttilät kielivät minulle tuossa vaiheessa selittämättömästä kestiaiheesta. Ei ollut syntymäpäiviä, ei nimipäiviä, ei häitä eikä hautajaisia. Vaan miksi juhlattomaan iltaan oli vähillä varoilla rakennettu totinen juhlakattaus?

Äitini ja Martta-täti olivat vaivautuneita. Kuitenkin samanaikaisesti näennäisen iloisia. Juhlatunnelmaa rasitti silti selvästi jokin taakka, jonka aiheesta ei kuulemma ollut lupa kysyä, ennen kuin juhlan antimet oli juotu ja syöty.

Tilanteen syy paljastui kuitenkin ennen kuin viimeiset kakkuviipaleet oli leikattu lautasille.

Rakas Leo: olemme Martta-tädin kanssa onnellisia siitä, että toisin kuin monet kaverisi, sinä et käytä viikonloppuja ties missä ja minkälaisten kavereitten kanssa. Sinä käyt Jumalan sanan kuulossa. Mutta Leo – niin kauas taaksepäin kuin me sukumme historiaa tunnemme, niin me olemme aina olleet luterilaisia. Meidät on kastettu, ja me olemme käyneet rippikoulun ja päässeet ensimmäiselle ehtoolliselle.

Meillä on kysyttävää sinulta, rakas Leo.

Käyt helluntaiseurakunnassa. Helluntailaiset eivät ole luterilaisia. Luterilaisilla on rippikoulu ja ripille pääsy ehtoollisineen – se on meille suvussamme aina ollut tärkeä vaihe nuoren elämässä. Tänä iltana on viimeinen hetki päättää, osallistutko sinä seuraavaan rippikouluopetukseen täällä Paavalin kirkon suojissa? Me olemme juhlimassa sitä, että sinä myöskin niin kuin kaikki suvussamme tähän mennessä osallistut rippikouluun. 

Sano, Leo, sano – mikä on vastauksesi?

Aihe ei toki noussut nyt ensimmäistä kertaa esille kotipiirimme keskusteluissa. Jo ennen joulua oli alettu puhua rippikoulusta.

Olin minä puhunut Filadelfiaseurakunnan johtavan pastorin David Klemetzinkin kanssa rippikoulusta. Pastori Klemetz oli sitä miltä, että jos kokisin oikeaksi totella kastekäskyä ja antaisin kastaa itseni raamatullisesti, olisi hyvä toimia ennen rippikoulua. Kastettuna helluntailaisena ei minua kysyttäisi rippikouluun, ja niin selviäisin kuin säikähdyksellä muutoin varmasti vastaan tulevasta vaikeasta tilanteesta. Kasteelle en kuitenkaan ollut mennyt – ja nyt oli vaikea tilanne lentänyt kasvojani vasten.

IHMETTELIN rauhallisuuttani ratkaisua vaativassa tilanteessa. Puhuin:

Äiti ja Atta. Kyllä minulle sopii mennä rippikouluun. Jos sinne kelpaan. Mutta en voi luopua käymästä myös Filadelfiakirkossa. Kelpaako tällainen ratkaisu teille?

Kirjoittaessani elän tässä kertomaani hetkeä uudestaan muistojeni kerroksissa.

Suuri kiitosten tulva purkautui tuolloisen elämäni kahden tärkeimmän ihmisen sisimmästä suuntaani. Ennen kaikkea äitini sisko purki sanoiksi ylenmääräisiä sanallisia kiitoskimaroita. Ja kyllä: minulle toivotettiin monta kertaa Jumalan siunausta.

Tuli päivä, jolloin kävelin Paavalin kirkon tontille. Etsin minulle ilmoitetun kokoontumistilan. Löysin kerhohuoneen ja totesin paikalla olevan toistakymmentä ikäistäni. En saapunut viimeisenä, puolen kymmentä nuorta taisi saapua vielä jälkeeni.

Meidät otti vastaan kaksi pappia.

Rippikoulun ykkösopettaja oli pastori Holger Andersson. Isä Holger esitteli kaksi muuta teologia, jotka osallistuisivat omilla anneillaan opetukseen. Oli seurakuntapastori Kaj Leander. Toinen oli naisteologi Hedda Johansson.

En muista paljoakaan siitä, mitä sanottiin ja mitä keskusteltiin – sen muistan, että vaikutus minun suunnallani oli kahdentasoinen: juttu oli asiallinen – ja kolme teologia olivat aivan ilmeisesti hengen ihmisiä. Teki mieli ajatella: he ovat uudestisyntyneitä.

Isä Holger oli täyskymppi joukkomme pääopettajana.

Kun ajattelen, että tyttäreni Julia, jos Herra suo, aloittaa rippikoulunsa alkukesästä tänä vuonna, niin huomaan toivovani, että olisipa hänellä samanlainen rippi-isä kuin minulle suotiin.

ISÄ HOLGER oli syntynyt Lappträskissä 19.8.1919. Kun päivämääriä kirjoitan, mainitsen myös, että pappi Holger kuoli 28.2.2016. Jumala soi papillensa pitkän elämän. Varmaan siksikin, että itsestäni alkaen meitä ihmisiä löytyi paljon, joille Isä Holger sai edustaa elävää Vapahtajaa, Herraa Jeesusta Kristusta Pelastajana ja Herrana.

Vuonna 1940 teologian ylioppilas Holger Andersson kutsuttiin ruotsinkielisen rintamapapin tehtäviin sotaa käyvän Suomen armeijaan. Ruotsinkielisistä teologeista oli rintamalla pulaa, ja siksi ylioppilas Holger sai erikoismääräyksellä papin viran, ja mikä tärkeintä, sakramenttien suorittamisen oikeuden, vaikka häntä ei ollutkaan vielä vihitty papiksi.

Hyvin varhaisessa vaiheessa rippikoulua Isä Holger kertoi meille oppilailleen hurskaasta ja isänmaallisesta isoäidistänsä, joka oli sodan puhjetessa rukoillut Jumalaa ottamaan teologian ylioppilas Holger papin tehtävissä rintamalle – ja tuskin oli montaa rukousta tästä aiheesta lausuttu, kun komento tuli. Juttu juoksi rukouksen merkityksestä ja mahdollisuuksista, ja myöntää täytyy, että johonkin jäi painavasti vaikuttamaan Isä Holgerin kertomus isoäidin rukousten kuulemisesta. Saimme vielä kuulla, miten järin harvinaista oli moinen toiminta: luovuttaa sakramenttien suorittaminen miehelle, jota ei ollut vihitty papiksi – jolta puuttui myös papilta vaadittava teologinen tutkinto.

Koin olevani hengellisessä kodissa Filadelfiakirkossa. Minulla oli luottamus pastori Klemetziin. Kunnioittava luottamus todelliseen Jumalan mieheen, Sanan taitajaan ja rohkeaan rukoilijaan.

Pastori David on jo taivaassa. Mutta ihmeellistä oli tavata David Klemetzin lähisukulainen – pirteänä ja toimeliaana muutama vuosi sitten Patmoksen juhlatilanteessa itähelsinkiläisessä konferenssikeskuksessa. Istuimme kahvipöydässä, muistelimme, ja minä sain kuulla monenlaista ihmeellistä tunnetun pastorin elämän vaiheista. Tytär Klemetz ilahtui, kun huomasin kertoa hänelle, että olin useita kertoja palvellut Davidin tulkkina erilaisissa suomenkielisissä kirkko- ja muissa tilaisuuksissa. Totta on, että pastorin pohjanmaalainen murre ja puhetyyli oli suorastaan mahtavaa tulkattavaa – puhumattakaan, että David Klemetz julisti Jumalan sanaa kuten harva.

Kun kävelin kotia kohti ensimmäisestä rippikoulusessiosta, olin syvissä mietteissä.

RIPPI-ISÄSTÄNI oli tullut minulle yhtenä iltana hengellinen jättiläinen.

Muistaa täytyy, että oma traaginen taustani ainakin suurelta osin liittyi käydyn sodan vaikutuksiin. Isäni elämä oli tuhoutunut, ja hänestä oli tullut alkoholisti sodan menoissa.

Nyt olin kohdannut miehen, joka selkokielellä tunnusti olevansa isänmaallinen ja kokeneensa sodan purkautuessa selkeää johdatusta päästä rintamalle. Hän kantaisi asetta ja olisi sotilas sotilaitten joukossa. Mutta – tätä Isä Holger selitti hyvin hallituin, selvin sanakääntein – kristittynä suomalaisena miehenä hän kantoi kaksitasoista taakkaa isiensä maan kohtaloista: hän toki puolustaisi Suomea vihollisen uhkaa vastaan, mutta koska hän oli Jumalan mies – saanut kutsun taivaasta olla iankaikkisen elämän agentti kanssaihmistensä joukossa ja siksi luki papiksikin – hän ei voisi olla rintamalla olematta samalla taivaan asialla – kertomassa asetovereille Jeesuksesta ja rukoilemassa heidän kanssansa ja puolestansa – jos ja kun Jumala avaisi siihen soveltuvia tilanteita.

Rippikoululuennoista ja muusta opiskeluun liittyvästä kuten retkistä hengellisiin kokoustapahtumiin yhtä lailla kuin pelkistä riparilaisten yhteisistä luontoretkistä tuli minulle suunnattoman tärkeitä tapahtumia. Todettakoon seuraava: en kokenut Isä Holgeria minkäänlaisena korvikeisähahmona – korvikkeena Torstenille – mutta koin hänessä jotakin sitä, mitä olin kuvitellut Paavalin olleen – miesten mies, samalla kun hän oli sataprosenttinen Kristuksen mies.

Holger Anderssonilla oli vaimo, Anita. Heillä oli kaksi yhteistä lasta. Isä Holgerin perhe ilmestyi silloin tällöin riparilaisten keskelle – ja meillä oli hauskaa. Ja samalla meillä oli keskuudessamme vahva, liikkuva, koskettava, siunaava – Pyhän Hengen tunto.

Riparilaisten joukossa oli muutama pakosta rippikouluun osallistuva nuori – joukossa yksi neitonenkin. Muutaman oppitunnin jälkeen nämä nuoret alkoivat – sanoisinko – sulaa koko rippikouluilmiölle, ja samalla he selkosanaisesti alkoivat osoittaa olevansa kiinnostuneita kristinuskosta ja uskomme henkilöistä, alkaen tietysti Vapahtajasta Jeesuksesta.

Rippikoulu kesti liian vähän aikaa. Aivan paljolti liian vähän aikaa. Olisin tahtonut rippikoulun olevan koko vuoden mittainen, sen sijaan se oli muistaakseni kolmen kuukauden kestoinen.

Isä Holgerin rippikoulu sijoitti sisimpääni toisen puolen kristinuskon kokonaisuutta: helluntailaisessa ympäristössä olin saanut yhden siunatun latauksen sikäläistä kristillisyyttä, nyt Paavalin kirkon tiloissa sain toisen latauksen, niin, sain latauksen evankelista ns. hedbergiläistä kristillisyyttä. Ja erikoiset ovat Jumalan kuljetukset Hänen teillänsä!

Evankelisen liikkeen merkittävää pappissukua ollut Holger Andersson laulatti Siionin kannelta vastaavaa ruotsinkielistä laulukokoelmaa ja selvästi nosti esille evankelisen luterilaisuuden peruslinjoja ripariopetuksessa – ja nyt, vuosikymmenien kristityn matkan tekemisen jälkeen olen viime vuosina löytänyt sieluni levon ja henkeni uudistuksen samaisen evankelisen liikkeen holveissa, joita rippipappini Holger Andersson edusti.

Vaan kyllä on sen ja tämän nykyisen väliin mahtunut pitkä reitti monenlaista matkan tekoa. Monta asiaa on kulunut pois olemattomiin mielestä vuosikymmenien menoissa – mutta Isä Holgerin rippikoulun jäljet ovat edelleen hengessä.

ISÄ HOLGER koki Jumalan johdatuksen vievän pois Helsingistä Anita-vaimon kotipitäjään Närpiöön. Anitan isä oli kirkkoherrana Närpiön seurakunnassa, kun Holger Andersson aloitti kappalaispappina appensa alaisuudessa.

Olin säilyttänyt kiinteän yhteyden Isä Holgeriin rippikoulun jälkeen.

Osallistuin suhteellisen säännöllisesti Sörnäisten ruotsalaisen seurakunnan messuihin. Varsinkin jos ja kun Isä Holger saarnasi.

Sitten luin Kyrkpressenistä – ruotsinkielisen Porvoon hiippakunnan lehdestä – että Holger Andersson on etsinyt ja saanut viran Närpiössä.

Närpiössä!

Sehän oli Frank Mangsin pitäjä!

Siellä oli syntynyt ja aloittanut elämänsä mies, jonka julistustyö sittemmin oli koskettanut niitä kieliä, jotka yhdessä julistivat alkaneeksi Kuvan ja Sanan nimellä tunnetun työn.

Sinne siis ykköspappini nyt muuttaisi!

Sinne hän muutti perheineen.

Lienen ollut lapsellinen – no, tiesin, milloin muuttokuorma olisi Paavalin kirkon edustalla ja kirkkokompleksissa asuvan Anderssonin pappisperheen muuttokuormaa rakennettaisiin lavalle.

Minun oli ikävä – enemmän kuin ikävä: olin hengellisesti kauhuissani, kun minun pappini – minun rippi-isäni – lähtisi ja jättäisi minut.

Laskelmoin, koska muuttokuormaa rakennettaisiin ja riensin paikalle. Siellä olivat Anderssonit, touhussa ja tekemisissä. Lähestyin Isä Holgeria ja tartuin häneen. En saanut sanoja kuuluviin, mutta en myöskään hävennyt itkeä. Jotakin yritin sanoa – vedota, että Helsinki tarvitsee Anderssoneja enemmän kuin Pohjanmaa.

Rippipappini puhui minulle:

Leo, Kristuksessa ei ole itää eikä länttä, ei etäisyyksiä minkäänlaisia; kun olemme Pyhässä Hengessä rukouksessa, olemme samassa pisteessä – kätkettyinä Kristuksen sydämeen. 

Olemme yhteydessä. Minä seuraan sinun elämääsi. Ja rukoilen.

Sinä seuraat minun ja perheeni elämää. Ja palveluselämääni Jumalan kirkossa.

Ja kun rukoilemme toistemme puolesta, Jumala on antanut veljeyden siteet väleihimme, jotka vaikuttavat sen, että aina kun muistamme toisiamme, niin ennen kuin rukoilemme toistemme puolesta, rukoilemme Suomen hengellisen tulevaisuuden ja maamme itsenäisyyden ja vapauden puolesta. Sitäkin varten me olemme saaneet tutustua toisiimme.

Sovimmeko tämän?

Hengen jättiläinen puhui.

Koin olevani samassa tilassa kuin ensimmäisen rippikoulutunnin aikana, kun yhtäkkiä käsitin, ettei Holger Andersson ole jokin palkkapappi, vaan – hyvänen aika! – minulla on rippipappi, joka on Jumalan mies – Jumalan edustaja – Jumalan lähetti – ja minä kuulun hänen opettamiensa joukkoon.

HOLGER ANDSERSSON sai vastaanottaa kutsun taivaaseen Herraltansa Jeesukselta 28.2.2016. Hän eli pitkän, rikkaan, antavan elämän.

Ja Isä Holger oli oma tapauksensa elämänsä loppuehtoolle saakka:

Yhdeksänkymmentävuotiaana hän ajoi henkilöautolla Närpiöstä Helsinkiin, toi matkaseurueen Johanneksen kirkkoon siellä pidettäville hengellisille päiville, ja siellä hän myös saarnasi. Yhdeksänkymmentävuotias Jumalan pappi, Isä Holger!

Holger Andersson – Isä Holger – oli ja on ikuisuuteen saakka yksi kuudesta Hengen jättiläisestä elämässäni. Hän on ihailemani esikuva miehenä, puolisona, isänä, Jumalan pappina, isänmaallisena soturina. Monessa, monessa tahtoisin osata olla ja elää hänen askelissansa.