Raskaan taakan ihme

Otsa syvissä kurtuissa ja tummat silmät vihasta kipinöiden Ismail al-Hindi etsi katsellaan jotain, mihin voisi purkaa kiukkunsa ja ilkeytensä. Äkkiä hän havaitsi hennon palmun taimen, joka ylettyi vasta hänen olkapäittensä korkeudelle.

Palmun tainta katsellessaan Ismail al-Hindi sai mielestään loistavan idea. Ilkeästi virnistäen ja hampaitaan narskuttaen hän haki hietikolta lähes päänsä kokoisen kiven. Sen hän asetti palmuntaimen päälle, lehtihankaan aivan keskelle. Siitä kivi ei kovallakaan tuulella pääsisi putoamaan alas.

”Sinusta ei koskaan kasva muiden kaltaista suurta palmua. Joudut koko ikäsi kantamaan tuota kiveä. Sen paino tekee sinusta kitukasvuisen ja toivottavasti myös pahasti vinon”, Ismail al-Hindi hekotteli. Sitten hän lähti taakseen vilkaisematta jatkamaan matkaansa.

Monien vuosien jälkeen Ismail al-Hindi kulki samoilla seuduilla ja poikkesi myös keitaalla. Niinpä hän päätti käyttää tilaisuutta saadakseen pilkata kitukasvuista palmua. Ongelmana oli vain se, ettei hän kyennyt löytämään sitä.

”Olisikohan se kuollut kiven painon musertamana? Tai ehkä se oli jäänyt niin heiveröiseksi, että hiekkamyrskyt olivat vieneet sen mennessään?” Ismail al-Hindi mutisi vahingoniloisena ja ilkeään temppuunsa tyytyväisenä.

Palmuntainta turhaan etsiessään hän kuuli korkeuksista voimakkaan äänen: ”Suotta, sinä kiero roisto, siltä alhaalta haeskelet. Minä olen täällä ylhäällä!”

Ismail al-Hindi käänsi nopeasti katseensa ylös. Hän näki edessään tavattoman korkean, kauniin ja vahvan palmun. Tuon koko keitaan suurimman ja komeimman palmun leveät ja syvän vihreät lehdet heiluivat majesteetillisina korkeuksissa.

”Kivi, jonka annoit vaikeuttaaksesi elämääni, koituikin minulle siunaukseksi”, palmu sanoi. ”Kiven paino pakotti minut kasvamaan vahvemmaksi kuin yksikään muu keitaamme palmuista. Nyt minä olen keitaan uljain, pisin ja vahvin palmu. Kannan yhä ylpeänä pääni päällä kiveä, joka on tehnyt minusta tällaisen.”

Jokainen meistä taitaa tuntea sanonnan, jonka mukaan kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa. Tästä huolimatta me helposti ajattelemme, että elämämme tulisi olla päivästä toiseen helppoa ja vaivatonta. Me elämme ikään kuin meillä olisi jonkinlainen itsestään selvä ja automaattinen oikeus vaivoista ja vastoinkäymisistä vapaaseen elämään.

Kun ongelmia kuitenkin syntyy, niiden syynä on aina joku muu. Tämä salaperäinen ”joku muu” on sitten saatava mahdollisimman pian vastuuseen meille aiheuttamistaan vaikeuksista. Tällainen ajattelu on mm. Yhdysvalloissa synnyttänyt kokonaisen ihmisten korvausvaatimuksista elävien juristien armeijan.

Elämä paratiisissa oli helppoa ja huoletonta. Syntiin langenneessa maailmassa asiat ovat toisin. Täällä elämä on usein vaikeaa ja jopa vaarallista. Mitkään lait, asetukset, turvamääräykset tai vakuutukset eivät pysty tätä asiaa muuksi muuttamaan. Ihmisen pahuuden, ahneuden ja piittaamattomuuden seurauksia me emme voi paeta. Emme liioin erilaisia maanjäristyksiä, tsunameja tai hirmumyrskyjä.

Ruotsin kirkon arkkipiispana 1700-luvulla toimineen Haqvin Spegelin kirjoittaman virren 382 ensimmäinen säkeistö alkaa: ”Sinuhun turvaan, Jumala, jo vaivan alta päästä.”

Saman virren seitsemännessä ja samalla viimeisessä säkeistöstä löytyy hieman samanlaista iloa kuin mitä tunsi tarinamme palmu, joka oli ihmisen pahuudesta huolimatta ja jopa sen takia kasvanut muita vahvemmaksi.

”Suot suuriakin suruja, oi Herra, minun maistaa. Et silti ole kaukana, suot päivän uuden paistaa. Näin toivoni ja voimani uudistat armollasi. Siis riemuitsen ja kiitoksen tuon pelastuksestasi.”

Ilman Jumalaa ja Jeesusta maailma on kaikkine vaaroineen ja vaikeuksineen synkkä, turvaton ja masentava paikka. Jumalan armoon ja rakkauteen turvautuvalle elämä on kaikkine vaikeuksineenkin kiitoksen aihe.

Uskoa, toivoa ja rakkautta elämääsi, rakas ystäväni!