Rakkautta oppimaan

Vietämme vaimoni kanssa 25-vuotishääpäiväämme. Menimme naimisiin 30.10.1999. Kuva: City Studio

Rakkaus – kuin vaaleanpunainen hattaraunelma?

Tuntuu hullulta ajatella, että olemme olleet vaimoni kanssa naimisissa yli puolet elämästämme. Olemme nyt 48-vuotiaita ja naimisiin mennessämme ikää oli molemmilla 23 vuotta. Parikymppisen nuoren aikuisen ajatukset avioliitosta olivat enemmänkin romanttisen elokuvan tasolla. Ainakin minulla. Se tunnettu fraasi ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti kuvasti pitkälti ajatusmaailmaani. Ja vieläpä yhdessä – eivätkä kasvaneet erilleen.

Sellaiseen mielikuvaan on varsin helppoa ihastua ja sitoutua, mutta onko se itse asiassa sitoutumista lainkaan. Sehän ei vaadi minkäänlaista sitoutumista eikä edes tahtoa. Tahtoa, jota niin kovasti vakuutetaan häävalassa. Saa vain nauttia ja ajelehtia hyvien tunteiden meressä loputtomiin. Onko tuo, sinänsä inhimillisesti kyllä ymmärrettävä ajatus, avioliiton määritelmä tai edes realistinen kuva siitä? Pitääkö pettyä ja vaihtaa puolisoa, jos tuo ei omalla kohdalla toteudukaan?

Kun unelma särkyy …

Tuo romanttinen, vaaleanpunainen nautinnollinen unelma sai meidän liitossamme hyvin nopeasti osakseen yllättävän voimakkaita iskuja. Opiskelijapariskunta selvisi tiukan kulubudjettinsa ansiosta kelvollisesti ensimmäisistä avioliittovuosistaan, mutta työ ja opiskelu yhdessä oli varsin rankkaa ja ainakin minua valvottavaa. Perheessä lasta alettiin odottamaan ilman suurempia haasteita ja aivan toivotusti, mutta neuvolasta passitettiin sairaalaan jo yli 4 kuukautta ennen laskettua aikaa. Sekä äiti, että lapsi meinasivat kuolla, mutta onneksi kumpikin jäi henkiin. 5 kuukauden jälkeen myös poikamme lopulta kotiutui.

Ensimmäisten 10 vuoden jälkeen pahin oli ohi, mutta voimat kovasti uupuneet koko perheeltä. Kun poikamme alkoi voida paremmin, iskivät molempien puolisoiden käsittelemättömät taustat pintaan. Ja taas rytisi päin vaaleanpunaisen avioliittounelman kasvoja. Ja kunnolla rytisikin. Puolisoni työn puolesta saimme viettää aikaa ulkomailla, mutta valvomiseni vuoksi, niistä ei ole juurikaan tunnemuistoja tallella. Valokuvia sitäkin enemmän, onneksi. Avioliitossamme olevista hyvistä asioista huolimatta, kaikki tuntui murenevan käsiin. Aivan kuin avioliittopurtemme olisi ammuttu elämän haasteiden loputtomalta tuntuvassa aallokossa seulaksi ja se alkaisi vääjäämättä upota. Painolastia oli liikaa eivätkä hyvät asiat enää jaksaneet kannatella vaaleanpunaista unelmaa.

Oliko kaikki mennyt avioliitossamme pieleen? Ja eiväthän nuo asiat olleet edes meidän syytämme? En minä tai puolisoni voineet valita noita elämämme haasteita, ne vain kohtasivat meitä. Pitäisikö pettyneenä antaa periksi ja vaihtaa kumppania, jotta helpottaisi? Niinhän moni tässä ajassa tekee, uskovatkin. Älä ymmärrä minua väärin. Perheemme kokemusten kautta ymmärrän kyllä mitä on uupua, kyllästyä ja totaalisesti turhautua elämän haasteiden edessä. Ymmärrän, että joskus haasteet voivat kasvaa niin suuriksi, että liitto ei ole pelastettavissa eikä se ole aina edes itsestä kiinni, jos toinen pettää ja jättää.

Särkynyt unelma muuttaa muotoaan

Haluan kuitenkin rohkaista sinua. Vaikka unelma menisikin palasiksi, siitä ei kannata luopua. Unelmamme – tai ainakin minun naiivi unelmani – särkyi ja meni palasiksi, mutta se ei tuhoutunut. Se vain alkoi muuttamaan muotoaan. Avioliitto-onnen määritelmä alkoi saamaan osakseen vaalean ruusunpunaisen värin lisäksi myös elämän harmaasävyjä. Kovissa tuskissa ymmärrys puolison kärsimystä kohtaan lisääntyi. Yhteiset perheen haasteet hitsasivat toimimaan samojen päämäärien eteen. Vaikka molemmat joutuivat läpikäymään todella tuskallisia vaiheita, tuntui tosi hyvältä halata puolisoa, kun kumpikin ymmärsimme ja tiesimme, miten rankkaa on ja miten muut eivät tunnu haasteitamme samalla tavoin käsittävän. Lohdutus ihmiseltä, joka tietää ja ymmärtää, mitä käyn läpi, tuntuu parhaalta. Kun kumpikin otti vastuuta oman elämänsä käsittelemättömistä taustoista, alkoi kasvuprosessi, jossa kumpikin alkoi eheytymään ja sitä myöten myös avioliittomme. Samalla kiinnostus avioliittotyötä kohtaan vain entisestään vahvistui.

Totta kai Jumala on tarkoittanut avioliiton onnen paikaksi. Paikaksi, jossa puolisot aidosti ja syvästi rakastavat toisiaan. Tuo rakkaus ei kuitenkaan voi olla sidottu vain oikeanlaisiin elämänolosuhteisiin ja kohtaloon, muuten suurin osa liitoista olisi automaattisesti tuhoon tuomittuja. Siksi rakkaus onkin ennen kaikkea oppimisprosessi. Harva osaa sitä toteuttaa mestarillisesti entuudestaan. Tunnettu pariterapeutti John Gottman jakaakin avioliitossa olevat ihmiset kahteen kategoriaan: Mestareihin ja Katastrofeihin. Katastrofi-ihmiset ajattelevat, että rakkaus tulee ja menee, kuten haluaa, ja mitään ei ole tehtävissä. Mestarit taas ymmärtävät rakkauden tekojen ja oman kasvun merkityksen avioliittoa rakentavana ja vahvistavana voimavarana. Katastrofi-ihmiset siis kutistavat avioliitto-onnen pelkiksi tunteiksi, mestarit lisäävät siihen tahdon ja sitoutumisen. Toimivat siis vihkivalan mukaisesti.

Elämänmakuinen ja -näköinen parempi unelma

Raamatun mukaan avioliitto on nimenomaan liitto! Siihen sitoudutaan. Siihen panostetaan. Siinä siedetään myös niitä – joskus erittäinkin vaikeita – aikoja. Sitoutumisen ja oikeiden tekojen myötä, myös rakkauden tunteet vahvistuvat, ja turvallisuus, mikä on välttämätöntä hyvinvoivalle avioliitolle. Joskus avioliitto tuntuu kuitenkin ottavan enemmän kuin antaa. Vuosikausia toiselle omaishoitajana toimineet aviopuolisot tämän tietävät varsinkin kivuliaasti omana kokemuksenaan. Raamattu kuitenkin kannustaa meitä uskollisuuteen vaikeinakin aikoina. Silloinkin, kun tuntuu siltä, että haluaisi luovuttaa.

Paavalin sanat puhuttelevat: Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton. Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niinkuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niinkuin Kristuskin seurakuntaa. (Ef. 5:25-29)

Meille miehille ei ole annettu ihan pientä tavoitetasoa aviomiehinä. Samoin kuin Kristus, niin meidänkin tulee olla valmiita uhrautumaan vaimojemme puolesta. Tuollaista sitoutumista on mahdotonta sitoa vain hyviin aikoihin ja meren tyveneen. Tuollainen sitoumus koetellaan nimenomaan elämän myrskyissä. Toisilla pareilla haasteita tuntuu olevan enemmän kuin toisilla, mutta kaikilla meillä niitä aina on. Kukaan ei selviä täysin ilman.

Rakkautta oppimaan ja uudenlaista unelmaa rakentamaan

Suomessa vaikutti pääasiassa 1990-luvulla kristillinen yhtye nimeltä Terapia. Heidän laulunsa Rakkautta oppimaan muistuttaa osuvasti siitä, että teini-iän epärealistisia ja usein naiivejakin käsityksiä rakkaudesta varsin usein koetellaan ja romutetaan elämän haasteiden myrskyaallokossa. Ja hyvä niin. Kestävyys ja aito sitoutuminen toiseen syntyvät tilanteissa, jotka eivät vaikuta kovin mukavilta. Lopputulos on kuitenkin kauniimpi ja kestävämpi kuin vaaleanpunainen saippuakupla, joka poksahtaa pirstaleiksi ensimmäisen voimakkaamman tuulenvireen osuessa.

Kristuksen viitoittama palvelevan rakkauden malli vaatii paljon eikä se onnistu keneltäkään meistä luonnostaan. Toteutuessaan se antaa kuitenkin kaikkein eniten. Turvallisen, rakastavan, kestävän ja vakaan liiton, jossa myös lapsilla on hyvä kasvaa. Se sitoutuu viimeiseen asti taistelemaan lupauksensa mukaisesti Tahdon teoin. Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä (1.Kor.13:7,8).

Kiitos Rakas vaimoni, kun olet ollut rinnallani nämä 25 vuotta. Hetkinä, jolloin on ollut helppoa ja hetkinä, jolloin olisi ollut helpompaa luovuttaa. Kristuksen kaltainen uhrautuva rakkaus loistaa sinusta. Sen parempaa mallia ei voi aviopuoliso toiselle osoittaa. Rakastan sinua – nyt ja aina. Rakkautta oppimaan!