Rakas reho hiilinielu

Toinen kasvi, jolla on ihan oma israelilainen aikataulunsa, on raamatullinen ”lemmenmarja” eli alruuna eli Mandrake. Kasvatin sitä joskus ruukussa ikkunanlaudallani, ja joka kaunis kevät se ”kuoli”. Ei auttanut kastelut, kylmäkäsittelyt, lannoitukset, valaisut. Se vietti kuolemaa kauneimman Suomen kesän yli ja ”heräsi” kasvamaan vasta päivien pimentyessä syys- lokakuun vaiheilla.

Suomessa lokakuun alku merkitsee kahta suurta muutosta: maallista ja taivaallista. Vanhan kansan Pokrovan päivän, lokakuun ensimmäisen jälkeen maata ei saanut enää kääntää. Erehdyin kerran sen tekemään perunamaalla ja käänsin paljon käpertyneitä kastematoja ja jopa kaksi nukkuvaa rupikonnaa ylös; maa oli asettunut talvilepoon.

Joskus nuorena, kun en ollut vielä uskossa ja pää oli täynnä vihreää hölynpölyä, kävelin sateen jälkeen pyörätietä. Se oli täynnä tulvaa paenneita kastematoja. Rupesin pelastamaan niitä, siirsin sivuun pyörien ja kenkien alta. Pian ymmärsin homman toivottomuuden. Pyörätietä oli satoja metrejä ja matoja kymmenkunta joka neliödesimetrillä. Päätin pienessä tyhmässä päässäni, että ihmisen täytyi olla jollakin mitalla tärkeämpi kuin kastemadot.

Tätä muistellessa: Jos ihminen on niin huono, että hänet pitäisi poistaa luomakunnasta (=linkolalaisuus), niin miksei vihreä aate jätä sitä luonnonvalinnan huoleksi? Eikö luoteta palvottuun luonnonvalintaan, kun pyritään lisäämään abortteja ja eutanasiaa ja lapsettomuutta? Ja mikä on se ”arvo” tai ”henki”, joka määrää, että ihmisiä pitäisi ”apuharventaa”? Onko vihreiden näkemyksissä mitään logiikkaa? Onko luonnonvalinta ja kuolema jokin aito luonnonlaki? Vai pyritäänkö kuolemalle ja perkeleelle antamaan suuremmat ”ihmisoikeudet” kuin ihmisille konsanaan?

Lokakuussa matalapaineet Suomen leveysasteella vaihtavat taivaallisen vaikutuksensa päinvastaiseksi. Kesällä ne viilensivät sateellaan, nyt talven tullessa ne tuovat pakkasen keskelle suojan eli hieman lämpimämmän ilman.

Talvi tulee, kun maa kääntää poskensa pois auringosta. Luoja on kuitenkin perustanut maan niin vakaaksi, ettei maailma silti mene ”poskelleen”, vaikka meno täällä onkin väliin ihan posketonta.

Mihin ilmastonmuutoksen hälytystä tarvitaan? Siihenkö että ihmiset heräisivät auttamaan lähimmäisiään? Olisihan heitä voinut auttaa kaiken aikaa heidän köyhyydessään, saati sitten katastrofeissa. Kalevi Lehtinen jo todisti, että kaikki maailman ihmiset voitaisiin hyvin ruokkia, jos vain olisi riittävästi rakkautta viedä se ruoka rikkaiden maista nälkäisille.

Vai tarvitaanko ilmastonmuutoksella pelottelua siihen, että taloudelliset mahdit pääsisivät sanelemaan ihmisille, mitä ja miten he kuluttavat ja syövät? Ja mitä valtioiden näiden ”mahdien” mielestä kuuluisi tehdä?

Läträän paljon vedellä, suomalainen kun olen. Eräässä etelämaan hotellissa annostettiin kerran hikisimpään päiväsaikaan vettä vain kapeana norona. Kerään korillisen omenoita ja jätän ne pihalle sateen esipestäväksi. Hassaan myös paljon paperia. Kun kaikkia mahdollisia asioita pitää muistiinkirjoitella. Laput kertyvät sitten jonkin kirjan väliin ja ovat puolen vuoden päästä täysin käsittämättömiä jopa itseni lukea. Onkohan tämäkin suomalainen ominaisuus?

”Kaikkiallinen huippuviritys!” – Löysin vihdoin sen sanaparin, joka mielestäni kuvaa luonnon moninaisuutta, erilaisuutta, vaihtelevuutta ja silti tarkoituksenmukaisuutta. Jos olisin fysionomi ja tutkisin ihmisen organismin rakennetta, ehkä sanat ”innovaatioiden apoteoosi” luonnehtisivat sitä kokonaisuutta, joka koostuu ihmisen ihmeellisistä rakenneratkaisuista kuten silmästä, polvinivelestä, aivoista. Hän on sommitellut meidät ”viimeisen päälle”. Pitää paikkansa, että minä olen ihme. Mutta niin on moni muukin eliö täällä maan päällä.

Punaviinimarjojen kypsymisen aikoihin kaikki linnut lähtivät talitiaisia ja varpusia myöten. Epäilin, että haukka oli muuttanut maisemiin. Olipa hiljaista. Pihallani oli pesinyt lukuisia räkättejä. Nyt lokakuussa niitä taas liikkuu muuttoparvina, ja ne ahmivat kymmeniä tienvarsipihlajia puhtaiksi. – Kantaako pihlaja ”kahta taakkaa”? Ei kanna ensimäistäkään. Siinä vaiheessa kun tykkylumet tulevat, pihlaja on kaluttu putipuhtaaksi. Noinkohan jää tilhille mitään?

”Tint – ti! Kaikuu joka puskasta. Missähän ne ovat tällä välillä kierrelleet? Jokin isompi taiteilija päästää heleän lurituksen. Se tuo mieleen Yma Sumacin äänenavauksen skaaloilla. Koksinmusta lintu lentää pajuun: mustarastas, nähtävästi päättänyt tulevankin talven viettää hiilinielussani.

Sana Jerusalemista -lehdestä luin: ”Toukokuussa 2007 Eugene Koonin bioteknologian kansallisesta keskuksesta sanoi, että meidän DNA-pohjaista maailmaamme ei voida selittää nykyisillä todennäköisyyskaavoilla.” … ”että koska meidän oma universumimme ei voi selittää kaikkia elämän epätodennäköisyyksiä, täytyy olla olemassa loputon määrä rinnakkaisia universumeja, jotka selittävät ne äärettömän pienet elämän sattumanvaraisuudet täällä maapallolla.”

– Sielläkös ne kaikki maanantaikappaleet luuraavat – rinnakkaisissa universumeissa! Mutta jos ne sieltä voivat tulla madonreikiä pitkin tänne – vaaleanpunaiset elefantit, pitkäkorvaiset käärmeet, älykkäät torakat ym. – sehän on pahempi uhka kuin ilmastonmuutos konsanaan!
Kas noin. Evoluutioteoriaa täytyy tölväistä mennen tullen. =-)

Villipuutarha, talontakaisviidakko, luonnontilaan jätetty Paratiisin surkea korvike – sellainen on yksityinen hiilinieluni. ”Paju”? Itse asiassa puolitusinaa isoa raitaa kasvavat 3×3 metrin alueella yhdessä sumpussa. Kukaan puutarhuri ei ikinä tekisi moista istutusta, mutta se näyttää hyvältä. Puissa roikkuu pieniä (Calystegian) kellanvihreitä sydämiä; yllättävän sitkeitä liaaneja, joihin kompastuu aikuinenkin. Monet sapattivuodet ovat tehneet sen, että humusta on maassa jossain jopa puoli metriä.

Kummallista miten sitä kiintyy johonkin pieneen maaplänttiin. Tuntee joka puun ja pensaan, kasvin. Muistaa mitä missä on joskus kaivellut. Onko se ja se säilynyt? Gracchus? Acorus calamnus? virmajuuri? mäkikuisma? …

Antaa talven tulla. Ruokitaan lintuja. Katsellaan taas ketunjälkiä.