Raimo Mäkelä: Kolmiyhteisestä Jumalasta – onniteltavasti

Pasi Turunen: Kolmiyhteinen Jumala: kolminaisuusoppi ymmärrettävästi. Kuva ja Sana 2020. 187 s.

Suomalaista kristikuntaa voi onnitella tästä teoksesta. Nyt on saatu Jumalan kolmiykseydestä käyttökelpoinen kirja julistajille ja opettajille ja sanankuulijoille.

On käsittämätöntä, ettei sellaista ole aikaisemmin ollut. Onhan asia keskeinen ekumeenisessa Athanasioksen uskontunnustuksessa – jota kylläkään tuskin pidetään esillä. Kolminaisuutta käsitellään eriasteisissa dogmatiikan oppikirjoissa, mutta se jää helposti vain niiden sisään eikä ehkä muodoltaankaan aina istu muualle. Allekirjoitan iloisena kirjan sanoman.

Onnitella voi myös tekijää, Patmos Lähetyssäätiön toiminnanjohtajaa Pasi Turusta. Ahkerana ja taitavana raamatunopettajana ja monipuolisena hengellisenä kirjailijana hän on korjannut kokemansa puutteen. Hänethän tunnetaan myös rohkeana ja vakuuttavana kristillisen uskon puolustajana. Tämä kirja on apologiaa kenen tahansa silmien eteen mutta erityisesti uskoville selkeyttäjäksi ja rohkaisuksi. Eihän Pyhä Kolmiykseys ole olennaisesti oppia vaan uskon personaalinen sisältö.

Kirjan perusvahvuutena on runsas raamatullinen aineisto. Siinä on paljon sellaistakin, mikä ylittää yleisimmin käytetyt kohdat. Niihin kannattaa perehtyä. Se rikastuttaa Raamatun sanoman omaksumista.

Erityisen hienoa on, että mukana on Sananlaskujen kirjan 8. luvun kuvaus Viisaudesta, joka on Jumala ja Jumalan Poika. Tämä Vanhan testamentin kohta on tärkeä Raamatun kokonaistrinitaarisessa ilmoituksessa. Perustellusti osoitetaan, että harhaopin tueksi vedetty jae 22 Viisauden synnystä pitää kääntää toisin kuin esimerkiksi Kirkkoraamattu 1992 tekee puhuessaan personaalisen Viisauden ”luomisesta”. Jumala ei luonut Viisautta – Poikaansa – vaan ”omisti” tai ”hankki” hänet. Turunen toteaa, että jo areiolaiset kristologisessa harhassaan tukeutuivat muun muassa tähän jakeeseen. Se on vahvasti esillä John Miltonin mahtavassa runoelmassa Kadotettu paratiisi (Paradise Lost, 1667, suom. 1933, 2. p. 1952). Jo Justinos Marttyyri (100/114 – n. 162/168) puhui tämän luvun perusteella Viisaudesta vanhatestamentillisena perusteena Jeesuksen jumaluudelle keskustelussa juutalaisten kanssa.

Toinen vahvuus on jäntevä teologinen ote. Ilman sellaistahan tällaiseen aiheeseen tuskin kukaan tarttuisikaan. Ajattelu on selkeää ja alaotsikon mukaisesti ymmärrettävää. Tähän liittyy vahva teologian tuntemus erityisesti varhaiskirkon ajoilta, jolloin triniteettioppi muotoutui. Useimpia niistä lainauksista moni lukija tuskin entuudestaan tuntee. Jonkun mielestä niitä saattaa olla liikaakin.

Turunen on kirjoittanut teoksen Vartiotorni, valtakunta uudessa valossa (menossa jo 3. painos). Myös tämä kirja ottaa laajasti kantaa jehovantodistajiin. Palautuvathan sen perusharhat varhaiskirkon suuriin kristologisiin ja kolminaisuusopillisin harhoihin. Tämän käsitteleminen on hyödyllistä varsinkin niille, jotka keskustelevat heidän kanssaan.

Yksi luku pohtii, ”kuinka kuvailla Jumalan kolmiyhteyttä”. Tuloksena on: ”Omasta kokemuspiiristämme meidän on vaikea löytää täydellisiä rinnastuksia Jumalan kolmiyhteyttä kuvaamaan.” Yhdyn tähän. Tiettyjä kolminaisuuksia ja kolmeuksia tietysti on, mutta kolmiykseys rikkoo kaiken ajattelun ja havainnoinnin. Se on ylijärjellinen ja yliaistillinen, yliempiirinen, ylimatemaattinen, ylilooginen. Ratkaisevaa on ontologia. Jos omaksutaan Raamatun ja kristillisen uskon ontologia, ”normaali” logiikka toimii täysin, ja empiriakin tulee sen kanssa sopusointuun. Pyhää Kolminaisuuttakin koskee dekalogin kielto: ”Älä tee itsellesi – – jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä.” (2 Moos 20:4-5.) Kielto saa uutta ajankohtaisuutta luonnon jumalallistamisen ja palvonnan levitessä yhä laajemmalle. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen kristinoppi, piispa Gustaf Johanssonin laatima vuodelta 1893, sanoo (§ 40): ”Ensimmäinen käsky rikotaan, kun – – teemme itsellemme raamatusta eroovan käsityksen Jumalasta.”

Ilmaisu Pyhä Kolminaisuus on virsikirjan yhden osaston otsikkona ja kirkkovuoden yhden keskeisen sunnuntain otsikkona. Se on muutenkin vakiintunut. Turunen käyttää sitä ja sen rinnalla sanoja kolmiyhteys ja kolmiyhteinen. Kolminaisuus tarkoittaa varsinaisesti (mitä tahansa) ’kolmenlaista’. Ytimekkäin ja suositeltavin ilmaus on Pyhä Kolmiykseys. Ainutlaatuista on se, että yksi on kolme ja kolme on yksi, ei vain se, että yksi on kolmen-lainen. Vielä iskevämpää olisi kolmenykseys. Tämän rinnalla on perusteltua puhua Jeesuksen kaksiykseydestä tai kahdenykseydestä: hänhän on Jumala ja ihminen eli Jumalihminen.

Turusen esitys olisi voinut vielä laajeta ja syvetä erittelemällä persoonan käsitettä ja Jumalan nimeä Minä olen se joka minä olen (2 Moos 3:14). Kumpikaan ei voi olla ”autistinen” vaan edellyttää toista ja toisia. Suomessahan on merkillisesti sanakaksikko minä – sinä ja sanakolmikko me – te – he. Näiden osapuolet heijastuvat toisistaan ja toisiinsa jo äänteellisesti.

Samoin Turunen olisi voinut viitata kristillisen sanoman varhaishistoriassa Uuden testamentin jälkeen syntyneeseen kreikkalaispohjaiseen käsitteeseen perikoreesi, latinalaispohjaisena interpenetraatio ’toinen toisensa läpäiseminen’. Pyhässä Kolmiykseydessä persoonat läpäisevät toisensa, Jumalihmisessä hänen molemmat luontonsa. Siitä avautuu koko todellisuus. Kaikki perustuu siihen. Kristillinen todellisuudenkäsitys on distinktiivistä ykseyttä, jossa asioiden ja henkilöiden välillä tehdään ero irrottamatta näitä toisistaan.

Pikku huomautuksina voi todeta, että Turusen tekstissä enkelistä käytetään kahdesti demonstratiivipronomia ne, kun pitäisi käyttää persoonapronominia he – ovathan enkelit henkilöitä. ”Korkea kristologia” englannista omaksuttu ilmaus, joka edellyttäisi selittämistä. ”Jumalallinen olemus” on hiukan kömpelöä suomea.

Turunen päättelee: ”Mikäli palauttaisimme kristillisen julistuksen ja hengellisen elämän keskiöön kolminaisuusopin Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä, se tasapainottaisi myös monia lieve- ja ääri-ilmiöitä seurakunnissa. Usein sellaiset johtuvat jonkun triniteetin persoonan nostamisesta hengellisen kokemusmaailman keskiöön muiden persoonien kustannuksella. – – Hengellinen elämä ei ole pakoa aineellisesta todellisuudesta. Kolminaisuusopin tulisi heijastua tapaamme lukea ja ymmärtää Raamattua, rukoilla, palvella Jumalaa, elää kristillisenä yhteisönä, puhua ja laulaa Jumalasta.”

RAIMO MÄKELLÄ

——————
Kirjoittaja on teologian tohtori ja Suomen Raamattuopiston emeritustoiminnanjohtaja. Kirja-arvio on ilmestynyt Perusta-lehdessä 4/2021.