Pyhäinpäivän todellinen merkitys

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon evl.fi -sivuston artikkelissa ”Pyhäinpäivänä muistetaan aiempia sukupolvia” todetaan pyhäinpäivästä seuraavasti:

”Pyhäinpäivä on hiljainen ja harras kirkkopyhä, jolloin muistellaan aiempia kristittyjä sukupolvia ja kiitetään kuoleman jälkeisestä elämästä. Marraskuussa, vuoden pimeimpään aikaan vietettävä pyhäinpäivä (aiemmin pyhäinmiestenpäivä) on Suomessa hiljainen ja harras päivä, jolloin omaiset vievät edesmenneiden läheistensä haudoille kynttilöitä, seppeleitä ja kukkia. Kuolleiden muistelemisen lisäksi pyhäinpäivä muistuttaa jälleennäkemisen toivosta. Jumalanpalveluksissa muistetaan viime pyhäinpäivän jälkeen kuolleita seurakuntalaisia. Monissa seurakunnissa luetaan heidän nimensä ja heidän muistokseen sytytetään kynttilöitä. Kirkoissa pyhäinpäivä on ollut viime vuosina neljänneksi tai viidenneksi suosituin kirkkovuoden pyhistä. Haudoilla käynti pyhäinpäivänä yleistyi Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Suomessa pyhäinpäivää vietetään 31.10. ja 6.11. välisenä lauantaina…”

”Pyhäinpäivän juuret ulottuvat ensimmäisille kristillisille vuosisadoille. Uskonsa tähden kuolleiden kristittyjen muistopäiviä vietettiin heidän kuolinpäivinään. 300-luvulla ryhdyttiin viettämään erillisten muistopäivien lisäksi yhteistä kaikkien pyhien päivää. Nykyään pyhäinpäivässä yhdistyvät kaikkien pyhien päivä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivä.”

Artikkeli toteaa, että pyhäinpäivän aika on ”Monien kulttuurien juhla-aikaa” ja jatkaa seuraavasti:

”Myöhäissyksystä on eri kulttuureissa vietetty juhlia, joissa liikutaan elämän ja kuoleman rajalla. Luontokin on kuihtumassa ja kuolemassa talven lähestyessä. Pohjoisen pallonpuoliskon pimeys muistuttaa sekin kuolemasta. Kekri tai köyri on Suomessa vietetty myöhäissyksyn juhla. Elämän ja kuoleman juhlia maailmalla ovat myös amerikkalainen pyhäinpäivän aatto halloween, joka pohjautuu kelttiläiseen samhain-juhlaan, sekä meksikolaisen kulttuurin kuolleiden päivä, Dia de los Muertos.”

Tiiviin ja havainnollisen katsauksen edellä mainittuihin juhliin tarjoaa tämä 2.2.2017 päivitetty Ylen artikkeli.

Mikä on pyhäinpäivän oikea evankelinen teologinen merkitys? Se selviää palautettaessa mieleen, mitä kirkkomme päätunnustus eli Augsburgin tunnustus toteaa pyhien palvontaa käsittelevässä artiklassa XXI:

”Pyhien palvonnasta seurakuntamme opettavat, että me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan. Niinpä keisari voi ottaa Daavidin esikuvakseen, kun hän käy sotaa karkottaakseen turkkilaiset pois isänmaasta, sillä molemmat ovat kuninkaita. Mutta Raamattu ei neuvo kääntymään pyhien puoleen ja pyytämään heiltä apua, (1 Tim. 2:5) sillä se asettaa yksin Kristuksen meidän eteemme välittäjäksi, sovituksen välineeksi, ylimmäiseksi papiksi ja esirukoilijaksi. Häntä tulee huutaa avuksi, ja hän on luvannut kuulla meidän rukouksemme. Tämä palvonta on hänelle mieleen erityisesti silloin, kun hänen puoleensa käännytään kaikissa ahdistuksissa: ’Jos joku syntiä tekee, niin meillä on puolustaja Isän tykönä jne.’ (1 Joh. 2:1).”

Keskeiset laajemmat asiayhteydet tiivistää osuvasti Martti Lutherin Vähää katekismusta selittävä Olaus Svebiliuksen katekismus, ensimmäistä ja toista käskyä selittäessään sekä Isä meidän – rukousta selittäessään.

Ensimmäinen käsky kuuluu: Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia minun rinnallani. Mitä se merkitsee? Tähän esittämäänsä kysymykseen Luther vastaa: Meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua häneen. Svebilius puolestaan kysyy, Mitä Jumala kieltää ensimmäisessä käskyssä? Ja vastaa: Kaiken epäjumalanpalveluksen. Meillä ei saa olla muita jumalia hänen tilallaan eikä hänen rinnallaan. Hän kieltää sen sanomalla: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, toisin sanoen: Minä, joka näin puhumalla käsken, olen itsessäni kaikkein korkein Herra. Kaikki on olemassa minun kauttani. Minä olen sinun Jumalasi, joka olen luonut sinut, suojellut sinua ja antanut sinulle lakini. Siksi sinun on oltava minulle, Ainoalle, kaikessa kuuliainen. Mt. 4:10, ”Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella”; Mt. 22:37, ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi”; 2. Ms. 20:3, ”Sinulla ei saa olla muita jumalia.”

Svebilius kysyy ja vastaa: Mitä merkitsee, että meillä on vieraita jumalia? Sitä, että me kumarramme ja rukoilemme muita kuin ainoaa Herraa tai luotamme ja turvaudumme maailmassa johonkin muuhun kuin yksinomaan ainoaan tosi Jumalaan. Kuinka tällaista epäjumalanpalvelusta harjoitetaan? Monella tavoin, palvomalla aurinkoa, kuuta ja taivaan tähtiä, samoin enkeleitä, edesmenneitä pyhiä, pyhäinkuvia ja pyhäinjäännöksiä tai etsimällä apua Perkeleeltä ja häneen yhteyttä harjoittavilta, kuten noidilta, tietäjiltä, metsänhaltijoilta, vedenhaltijoilta, tontuilta ja muilta sellaisilta. 5. Ms. 4:19, ”Kun kohotatte katseenne taivasta kohden ja näette auringon, kuun ja tähdet, taivaan kaikki joukot, älkää langetko niiden lumoihin, älkää kumartako älkääkä palvoko niitä.”

Toista käskyä, jossa kielletään Herran Jumalan suuren ja pelättävän nimen turhaan lausuminen ja häpäiseminen, Svebilius selittää muun muassa seuraavasti: Mitä on noituminen? Ei vain lähimmäisensä vahingoittamista Perkeleen avulla, vaan myös, kun Jumalan sanaa käytetään väärin taikakeinona muka lievitettäessä tai poistettaessa ihmisistä ja eläimistä tauteja. Edelleen noituminen on itsensä hurmostilaan saattamista sekä kun pyritään saamaan selville salaisia asioita ja muuta sellaista. 5. Ms. 18:10–11, ”Keskuudessanne ei saa olla ketään, joka panee poikansa tai tyttärensä kulkemaan tulen läpi, ei myöskään ketään taikojen tekijää, enteiden tai ennusmerkkien selittäjää, noitaa, loitsujen lukijaa, henkien manaajaa, tietäjää eikä ketään, joka kysyy neuvoa kuolleilta.”

Isä meidän -rukousta selittäessään Svebilius kysyy ja vastaa: Ketä on rukoiltava? Vain korkeinta taivaan tosi Jumalaa. Näin kielletään kaikkien pyhimysten ja myös Neitsyt Marian kumartaminen.

Näin siis Olaus Svebilius selittää puhdasoppisen luterilaisessa katekismuksessaan vuodelta 1689.

Merkille pantavaa on, että suomalainenkin populaarikulttuuri on viime vuosina pyrkinyt kulttuurisesti omimaan kelttiläisestä samhain-taustasta kumpuavan amerikkalaisen halloween-juhlinnan ja siihen liittyen vaikutteita meksikolaistaustaisen kuolleiden päivän juhlinnasta.

Tällaista juhlintaa on useinkin sekoitettu kristillisen pyhäinpäivän viettoon, vaikka sisällöllisesti onkin kyse päinvastaisista juhlista. Halloween– ja kuolleiden päivä -juhlinnan eetoksen mukaan kuolleet ja muutkin henkiolennot tulevat levottomasti esiin ja ovat yhteydessä eläviin ihmisiin. Tällaisen uskonnollisen eetoksen – joka on Jumalan käskyjen vastainen ja joka käytännössä kieltää Kristuksen herruuden ja voiton – omaksuminen ja sen mukaisesti toimiminen on pahaa epäjumalanpalvelusta. Se, että tällaista harjoitetaan leikin, huumorin, viihteen tai populaarikulttuurin varjolla, ei tee asiasta sinänsä yhtään kevyempää.

Toisaalta tällainen kuolema- ja kuolleet ja heidän esiin tulonsa -juhlinta kuitenkin osoittaa, että kuoleman merkitys, joka edelleen on ahdistava, pelottava ja hirvittäväkin, ei ole hävinnyt minnekään, nykyteknologiasta ja kaikenlaisesta transhumanistisesta haaveilusta huolimatta. Kuolemanvaltojen todellisuus sinänsä tunnustetaan. Tämä osoittaa, että kuoleman todellisuutta ei niin vain päästäkään pakoon. Se uhkaa ihmistä kuin haamu.

Mutta tämä kaikki osoittaa juuri sen, että Pyhä Raamattu on oikeassa kuoleman kauhistuttavuudesta puhuessaan. Raamattu on oikeassa siinäkin, kun se ilmoittaa, että tällainen kauhistuttavuus on peräisin ihmisen syntiinlankeemuksesta, Jumalan-vastaisesta kapinasta, epäjumalanpalveluksesta, epäuskosta ja näistä koituneesta oikeudenmukaisesta rangaistuksesta. Synti aiheuttaa kuoleman, iankaikkisen eron Jumalasta. Tällaisen kuoleman juhlinta on pelkkää epätoivoista pimeyttä ja kumpuaa syvyyden kuiluista.

Kuolleet tai sellaisina esiintyvä langennut henkimaailma eivät ihmistä auta eivätkä pelasta, täysin päinvastoin.

Raamattu sen sijaan on siinäkin oikeassa, kun ilmoittaa evankeliumin Kristuksesta, joka on kärsinyt synnin rangaistuksen puolestamme ja on voittanut kuoleman.

Herra Jeesus Kristus, yhden kolmiyhteisen jumaluuden toinen persoona, Jumalan Poika ja Sana, joka inkarnaatiossa omaksui aidon jumalallisen luontonsa yhteyteen aidon inhimillisen luonnon ja ollen siten yksi jumalinhimillinen persoona, Jh. 1:14; Fil. 2:5–11, on Välimies-persoonassaan ja syntisen ihmisen puolesta ja hyväksi suorittamassaan lunastustyössään Voittaja, 1. Jh. 3:8: ”Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että Hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot”.

Kristus on voittanut ja murskannut ristillä kuolemanvallat, Kol. 2:15, ”Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun”. Kristus, ”vaimon siemen”, on polkenut rikki käärmeen pään, 1. Ms. 3:15.

Kristus on ylösnousemuksellaan ja taivaaseenastumisellaan voittanut kuoleman, Apt. 2:24–28, 30–35:

”Hänet Jumala herätti ja päästi kuoleman kivuista, niinkuin ei ollutkaan mahdollista, että kuolema olisi voinut hänet pitää. Sillä Daavid sanoo hänestä: ’Minä näen alati edessäni Herran, sillä hän on minun oikealla puolellani, etten horjahtaisi. Sentähden minun sydämeni iloitsee ja kieleni riemuitsee, ja myös minun ruumiini on lepäävä toivossa; sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä salli Pyhäsi nähdä katoavaisuutta. Sinä teet minulle tiettäviksi elämän tiet, sinä täytät minut ilolla kasvojesi edessä’…”

” Koska hän nyt oli profeetta ja tiesi, että Jumala oli valalla vannoen hänelle luvannut asettavansa hänen kupeittensa hedelmän hänen valtaistuimelleen, niin hän edeltä nähden puhui Kristuksen ylösnousemuksesta, sanoen, ettei Kristus ollut jäävä hyljätyksi tuonelaan eikä hänen ruumiinsa näkevä katoavaisuutta. Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme. Koska hän siis on Jumalan oikean käden voimalla korotettu ja on Isältä saanut Pyhän Hengen lupauksen, on hän vuodattanut sen, minkä te nyt näette ja kuulette. Sillä ei Daavid ole astunut ylös taivaisiin, vaan hän sanoo itse: ’Herra sanoi minun Herralleni: Istu minun oikealle puolelleni, kunnes minä panen sinun vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi.’”

Koska Kristus on, inkarnoituneessa Välimies-persoonassaan, ylösnoussut ja taivaaseen astunut Voittaja, on myös jokaisella Herraan Jeesukseen Kristukseen uskovalla jo nyt osallisuus iankaikkiseen elämään ja lopullinen ylösnousemustoivo, kuten on jo edesmenneillä ja nyt Kristuksen yhteydessä kirkkaudessa olevilla pyhillä, jotka hekin odottavat lopullista ruumiillisen ylösnousemuksen päivää ja Herran Kristuksen kuninkaallisen kirkkauden kaikkein lopullisinta ilmestymistä Hänen toisen tulemuksensa yhteydessä, 2. Tess. 1:3–10.

Tähän, jo voittaneeseen kirkkoon, ecclesia triumphans, eli Kristuksen kanssa jo taivaallisiin edesmenneisiin pyhiin eli todistajiin Paavali viittaa Heprealaiskirjeen luvun 12 jakeissa 1–2:

”Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne.”

Kristuksen voiton ansiosta meillä, jotka lukeudumme vielä ajassa ja historiassa vaeltavaan taistelevaan kirkkoon, ecclesia militans, on myös jälleennäkemisen toivo. Kuten Jeesus itse ilmoittaa, Johanneksen evankeliumin luvun 11 jakeessa 25:

”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.”

Kristillinen pyhäinpäivän vietto, toisin kuin halloween ja vastaavat, tunnustaa Herran Jeesuksen Kristuksen voittoa ja sitä iankaikkista elämää Jumalan yhteydessä, jonka osallisuuteen pääsemme uskon kautta luottaessamme evankeliumin armonlupauksiin, jotka nojaavat Kristuksen täydelliseen vanhurskauteen ja pyhyyteen.

Tässä uskossa vaeltaneita ja nyt jo edesmenneitä pyhiä on hyvä muistaa ja pitää esikuvinakin, Heb. 11.