Pohdintoja Suomen helluntailiikkeen raamattunäkemyksen äärellä, osa 3

Jumalan virheetön sana?

Siirryn seuraavaksi Markku Ojaniemen artikkeliin, joka muodostaa Suomen helluntailiikkeen opetuksia käsittelevän kirjasarjan ensimmäisen osan toisen artikkelin. Ojaniemen artikkeli on varustettu kysymysmerkillä: Jumalan virheetön sana?

Ojaniemi täyttää artikkelissaan aukon, joka Havukaisen artikkelissa jää avoimeksi. Ojaniemi pyrkii peruskäsitteiden ja näkemysten määrittelyyn ja avaamiseen lukijalleen. Mitä tarkoitetaan käsitteillä inspiraatio, auktoriteetti, virhe, erehtymättömyys ja virheettömyys. Tässä mielessä Ojaniemen artikkeli olisi sopinut paremmin tämän tärkeän kirjan ja aihepiirin avausartikkeliksi. Positiivista Ojaniemen artikkelissa on myös Chicagon julkilausuman huomioiminen, josta löytyviä näkemyksiä Ojaniemi kuvailee ilahduttavan onnistuneesti ja täsmällisesti.

Ojaniemen virheettömyysnäkemysten ryhmittely myös on paikallistettavissa Stanley Grenzin hahmottelemaan kolmeen perusnäkemykseen: täysi virheettömyys, rajoitettu virheettömyys sekä virheettömyyskäsitteestä luopuminen. Näitä Ojaniemi kuvailee tunnistettavasti ja toteaa, että ”helluntaiseurakuntien uskon pääkohdat -dokumentissa lainattu Lausannen julistuksen muotoilu on laadittu siten, että sekä täyden että rajoitetun virheettömyyden edustajat voivat hyväksyä sen.” Näin varmasti on. Lausannen julistuksen syntyhistoriaan liittyvä keskustelu osoittaa kuitenkin, että muotoilu vaikuttaa nousseen täyden virheettömyyden ajatuksesta.

Ojaniemi kiinnittää huomiota siihen, että keskustelu Raamatun virheettömyydestä on saanut suhteellisen vähän huomiota osakseen suomen helluntailiikkeen parissa. Hän arvelee sen johtuvan siitä, että helluntailiikkeessä toimivat julistajat ovat lähtökohtaisesti pitäneet Raamattua luotettavana Jumalan inspiroimana sanana. Mitä tulee täyden ja rajoitetun virheettömyysnäkemyksen yleisyyteen Ojaniemi toteaa Tommi Lenhon (2011) tekemän tutkimukseen viitaten, että ”[n]äillä kahdella päänäkemyksellä on vahva kannatus myös Suomen helluntaiseurakuntien työntekijöiden ja vanhinten keskuudessa.”

Ojaniemi ei kirjoituksessaan ryhdy erotuomariksi kahden päänäkemyksen välillä, eikä näin ollen edes pyri tarjoamaan vastausta siihen, kumpi näkemyksistä olisi suositeltavampi tai ”raamatullisempi”. Ottaen huomioon sen, että molemmilla näkemyksillä on kannatusta liikkeen työntekijöiden parissa ja kummankin näkemyksen kannattajilla ajatukset ”monessa konkreettisessa raamattuteologisessa kysymyksessä [ovat] lähellä toisiaan”, ja koska kysymys ei ole pelastusopillisesti ratkaiseva, tämä lähestymistapa on ymmärrettävä ja kirjan kohderyhmää ajatellen ehkä viisaskin.

Silti paikoin tämä tuntuu johtavan eräänlaiseen keinotekoisen kantaa ottamattomaan ”toisaalta-toisaalta” käsittelyyn, joka häiritsee ainakin minua. Niin sanotun ”täyden virheettömyyden” ja ”rajoitetun virheettömyyden” perusteita tarkemmin kuvaillessaan Ojaniemi irrottaa otteensa aivan liian aikaisin jättäessään lukijansa deduktiivisen ja induktiivisen päättelyn väliselle ”ei-kenenkään maalle”. Näiden perusteluiden välillä vallitsee jännite, joka on jumalaopilliselta merkitykseltään paljon suurempi, kuin mitä Ojaniemen sinänsä asiallinen, mutta näkemyserojen puhtaasti kuvailemiseen tyytyvä teksti antaa ymmärtää.

Ojaniemen mukaan rajoitetun virheettömyyden induktiivinen lähestymistapa lähtee siitä, että Raamatussa näyttää olevan ristiriitoja ja virheitä, ja siksi Jumalan sanassa voi olla lukijaansa joissakin asioissa harhaanjohtavia epätotuuksia. Olkoonkin, että niitä saattaa olla ”varsin vähän” eivätkä ne kyseenalaista Raamatun ”toimivuutta” ja ”yleistä luotettavuutta”. Lähtökohdaksi siis on otettu se vaikutelma miltä teksti näyttää lukijansa silmissä. Tästä sitten tehdään johtopäätös, että Jumalan sanassa voi olla virheitä, koska siinä näyttää olevan virheitä.

Entä jos nämä vaikutelmat ja näyttämiset johtuvat pikemminkin ihmisen tiedon rajallisuudesta ja siksi vain näyttävät ristiriitaisilta ja virheellisiltä? Sinänsähän tällaiset ristiriitaiselta ”näyttämiset” eivät ole uusi ilmiö ja niistä on oltu tietoisia halki kirkkohistorian. Niitä on pohdittu ja niihin on tarjottu erilaisia ratkaisuyrityksiä.

Induktiivinen lähestymistapa ei voi olla jättämättä kiusallista kysymysmerkkiä sen ylle, että jos tekstin yhtäältä väitetään arkisaarnoissa olevan luotettavaa Jumalan inspiroimaa sanaa, miten lukijaansa mahdollisesti paikoin harhaanjohtavaa tekstiä voidaan pitää luotettavana ja totuutta puhuvan Jumalan arvovaltaisena sanana? Kysymykseen voiko Jumalan sanaan luottaa saamme vastauksen: Yleensä voi. Jos työhaastattelussa kysytään, puhuuko hakija totta ja saa vastukseksi, että ”yleensä puhuu”, se ei välttämättä herätä suurta luottamusta.

Deduktiivinen päättely sen sijaan lähtee Raamatun jumalaopista, kuten Ojaniemi asianmukaisesti sitä kuvailee: Koska Jumala on täydellisesti totuus, eikä voi erehtyä ja koska alkuperäiset Raamatun käsikirjoitukset ovat Jumalan sana, Raamatun täytyy olla kaikissa asioissa virheettömän totuudenmukainen. Ei vain yleensä ja yleisesti, vaan aina ja kaikessa.

Näiden kahden lähestymistavan merkitys Raamatun arvovallan ja luotettavuuden kannalta olisi kaivannut syvällisempää ja kenties kantaaottavampaa paneutumista, kuin mihin Ojaniemen sinänsä hyvä ja asiallisen deskriptiivinen näkemysten vertailu yltää. Voiko Jumalan sana olla täysin Jumalan inspiroima ja silti sisältää virheitä, on tärkeämpi kysymys, kuin mitä artikkeli antaa ymmärtää.

Puheaktiteoria ja inspiraatio

Ojaniemi sivuaa kirjoituksessaan myös puheaktiteoriaa. Se on tuonut merkittävän ja tervetulleen lisän keskusteluun siitä millä tavalla Raamattu on Jumalan sanana totta. Ei vain asiantiloja toteavina totuusväittäminä (propositioina), vaan myöskin siinä mitä väitteillä voidaan tehdä ja aikaansaada, toimituslauseina (luvataan, varoitetaan, saadaan aikaan toimintaa jne.). Lauseilla, oli sitten kyse arkikeskustelusta tai Jumalan sanasta, ei ainoastaan kuvailla tosiasioita, vaan niillä saadaan aikaan toimintaa, puheesta seuraa toimintaa.

Kun blogisarjani edellisessä osassa viittasin  Roger N. Overtoniin kritiikkiin N. T. Wrightin näkemystä kohtaan, haluaisin tässä yhteydessä tehdä hänen ajatuksistaan yhden soveltavan kriittisen huomion juuri puheaktiteorian suuntaan. Ei siksi, että olisin eri mieltä puheaktiteoriasta tai sen merkityksestä inspiraatiokeskustelussa. Kuitenkin puheaktiteoriakin tarkastelee Jumalan puheen funktionaalista / performatiivista puolta Raamatussa ja sen kautta. Tällöin on hyvä pysähtyä kysymään Overtonia mukaillen: Onko Raamatun sana arvovaltainen tekstinä itsessään (ontologisesti), koska se on Jumalan inspiroimaa sanaa vai ainoastaan silloin, kun sillä tehdään ja muutetaan asioita? Sijaitseeko inspiraatio / virheettömyys lokuutiossa vai vasta perlokuutiossa? Jätän nämä kysymykset mietittäväksi menemättä tämän syvemmälle puheaktiteorian synnyttämiin ajatuksiin.

Kirkkoisät ja virheettömyys

Historian teologeista kirjoittaessaan Ojaniemi viittaa varhaisten vuosisatojen kirkkoisien vahvaan luottamukseen Raamatun sanan totuudellisuutta kohtaan. Kirkkoisät pitivät Raamattua täysin virheettömänä. Kuitenkin käsitys virheettömyydestä on Ojaniemen mukaan saattanut olla nykyistä joustavampi käsite ja koskea ensi sijassa ”Raamatun tarkoitusta kuin kirjaimellista merkitystä”. Tässä Ojaniemi viittaa patristisen ja historiallisen teologian professori Daniel Williamsiin, joka on esittänyt Raamatun erehtymättömyyden isillä olleen pikemminkin ”tekstin takana olevan jumalallisen tarkoituksen erehtymättömyyttä” eikä niinkään tekstin erehtymättömyyttä.

En itse tunne Williamsin tuotantoa, joten esitän seuraavat kriittisen huomioni lyijykynällä. Kirkkoisien näkemys inspiraatiosta vastasi sangen yleisesti saneluteoriaa (vaikka tästäkin on oltu erimieltä), minkä vuoksi erehtymättömyyden sitominen vain Raamatun ”jumalalliseen tarkoitukseen” ei heidän kohdallaan välttämättä vakuuta. Yleistävä viittaus ”isiin” vaikuttaa liian yksinkertaistavalta. Se ei huomioi platonismista ammentavan ja siksi allegorisiin tulkintoihin taipuvan alexandrialaisen ja kirjaimelliseen tulkintaan pyrkivän antiokialaisen koulukunnan eroja isien kohdalla.

Erityisen ongelmallinen on alaviitteessä ainoana ”jumalallisen tarkoituksen erehtymättömyyden” edustajana mainittu Origenes ja hänen kommentaarinsa Johanneksen evankeliumista (X, 2).  Ojaniemi toteaa, että Origenes ”luettelee Johanneksen evankeliumin kommentaarissaan useita tekstikohtia, jotka hänen mielestään eivät voineet pitää historiallisesti paikkaansa. Lopuksi [Origenes] toteaa, että tekstin totuutta ei pidä etsiä ’ulkoisesta kirjaimesta’, jolla hän viittaa tekstin kirjaimelliseen merkitykseen.”

Origenes on mielestäni epäedustava ja erityisen huono samaistumiskohde rajattua virheettömyyskäsitystä ajatellen. Mainitussa Johanneksen kommentaarissaan (kirja X) Origenes esittelee omasta mielestään historiallisesti paikkansapitämättömiä väitteitä eräässä Johanneksen evankeliumin jaksossa. Hänen tekstillisestä analyysista ja johtopäätöksistä voidaan perustellusti olla toistakin mieltä. Mutta samassa yhteydessä Orgeines pohdiskelee, että Jumala voi sanassaan jopa valehdella meille ajallisissa historiallisissa asioissa kätkeäkseen tällaisen petoksen sisään korkeampia jumalallisia totuuksia, niin kuin Jaakob petti isäänsä Iisakia esiintymällä valheellisesti Eesauna.

On muistettava, että Origenes oli uus-platonisti, jonka ajattelussa aineellinen näkyvä maailma oli epätodellisempi (valheellisempi) kuin ei-materiaalinen ideamaailma. Siksi Jumalan totuus ei välttämättä löydy tekstin kirjaimellisella tasolla olevista viittauksista tähän aineelliseen maailmaan.  Origenes todellakin puhuu tässä yhteydessä kommentaarissaan siitä, että Jumala voi sanassaan turvautua petokseen saadakseen meidät niiden kautta etsimään korkeampia totuuksia tekstin takaa, sitä mikä oikeasti on totta, hengellisesti. Origeneen näkemys kumpuaa platonismista ja on jumalaopillisesti aivan perverssi, mennen äärimmäisyydessään pidemmälle kuin mihin varmasti edes yksikään rajatun virheettömyysnäkemyksen edustaja on valmis menemään. Tämän vuoksi Origenes ei välttämättä ole kovin onnistunut esikuva ja esimerkki.

Liian pitkälle vietyä redaktiokriittistä spekulointia

Ojaniemi tähdentää tekstissään aivan oikein kuinka eri kirjallisuudenlajeissa kieli ja todellisuus voivat vastata toisiaan eri tavalla. Runous, vertaukset ja apokalyptiikka viittaavat todellisuuteen eri tavalla kuin vaikkapa historialliset tekstit ja Jeesuksen elämästä kertovat evankeliumit. Samoin totuus tai virhe riippuu kirjallisesta ympäristöstä. Siksi ”jonkin Raamatun sanan, lauseen tai kappaleen luonnetta ja siitä seuraavaa totuusarvoa ei voi tarkastella irrallaan sen kirjallisesta tai historiallisesta kontekstista.” Tämä vastaa hyvin vaikkapa täyttä virheettömyyttä edustavan Chicagon julkilausuman kantaa, joka ottaa huomioon kirjallisten tyylilajien ja historiallisen kontekstin merkityksen.

Tämä kaikki on totta ja huomionarvoista, mutta tästä voidaan tehdä myös liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä eritoten, jos evankeliumeita pyritään liian yksinkertaistavasti rinnastamaan antiikin elämäkertoihin (bios), joiden Ojaniemi toteaa olleen ”historiallisen tarkkuuden suhteen hyvin joustavia.”

Tässä näkemyksessään Ojaniemi tukeutuu evankelikaalisissa konservatiivipiireissä tunnettuun UT:n historioitsija Mike Liconaan, jonka näkemykset ovat viime vuosina saaneet voimakasta kritiikkiä osakseen. Licona on esittänyt, että antiikin kirjoittajilla oli tapana joustavasti jopa keksiä historiaa ja puheita käyttäen antiikissa opetettuja kirjallis-tyylillisiä menetelmiä (literary devices), joiden läsnäolosta lukija ei kuitenkaan voinut olla tietoinen tekstiä lukiessaan. Lukijahan ei voinut tietää missä kohtaa kirjoittaja oli ”venyttänyt” historiallista totuutta tai suorastaan keksinyt jotain tyhjästä.

Tällaisten tyylillisten vapauksien ottamista historiallisissa tosiasioissa ei Liconan mukaan pidetty antiikissa historian vääristelynä tai harhaanjohtamisena. Ei siinäkään tapauksessa, että sellainen olisikin merkinnyt jopa tosiasioina esitettyjen tapahtumien tai puheiden keksimistä kirjoittajan omasta päästä, jotta tekstistä saatiin vaikuttavampaa. Tämän vuoksi evankeliumitkaan, joiden kirjoittajat Liconan mukaan käyttivät näitä oman aikansa kirjallisia keinoja, eivät välttämättä välitä meille sen tarkempaa kuvaa Jeesuksen sanoista ja teoista, kuin vaikkapa nykyaikaiset tosipohjaiset draamaelokuvat (inspired by true events), joissa tosiasioita on väritetty ja dramaturgisista syistä paikoin jopa keksitty tai muutettu. Mikäli sellaisen elokuvan katsoja ei tiedä miten asiat oikeasti tapahtuivat hän ei elokuvaa katsoessa voi tietää missä kohden tositapahtumia on muuteltu. Kuinka moni vaikkapa Schindlerin lista  -elokuvan nähneistä tietää, että Schindlerin listan, joka pelasti 1100 juutalaista kaasukammioilta, kirjoittaja olikin Schindleriä palvellut nainen eikä mies, ja että hänen nimensä oli Mimi Reinhard eikä Itzhak Stern, kuten elokuvassa?

Lydia McGrew, joka itse ei edusta virheettömyysnäkemystä, kritisoi tätä ”joustavaa” lähestymistapaa teoksessaan The Mirror or the Mask (DeWard Publishing ,2019) ja herättää Liconan käyttämiin alkuperäisiin antiikin lähteisiin huolellisesti tutustuttuaan vakavan kysymyksen siitä, että Licona on tulkinnut kreikkalais-roomalaisia lähteitään väärin. McGrew kyseenalaistaa väitteen siitä, että Liconan mainitsemia historiaa ja puheita keksiviä kirjaillisia keinoja (fictionalizing literary devices) olisi yleisesti opetettu keinona kirjoittaa historiaa, tai että totuuden ”venyttämistä” ei olisi pidetty lukijan harhaanjohtamisena.

McGrew kyseenalaistaa huolella perustellen myös oletuksen siitä, että evankeliumien kirjoittajat olisivat edes omanneet antiikin tarjoamaa koulutusta tällaisten kirjallisten keinojen käytössä, jos ylipäätään edes tiesivät sellaisista. Puhumattakaan, että olisivat itse turvautuneet niihin kirjoittaessaan Jeesuksen elämästä.

Licona ja McGrew ovat jatkaneet vilkasta debatointia tästä kaikesta omilla YouTube kanavillaan McGrewn kirjan ilmestymisen jälkeenkin.

Ojaniemi mielestäni seuraa tässä kohden Liconaa liian kritiikittömästi ja liian pitkälle spekuloidessaan kirjallisten tyylilajien suomia mahdollisuuksia ja esittäessään varovasti, että Jumalan inspiraatio voisi sulkea sisäänsä sellaisen tyylillisen vapauden, jossa kirjoittajat olisivat olleet vapaita muokkaamaan tekstiä kiinnittämättä suurempaa huomiota historialliseen tarkkuuteen tai totuudellisuuteen. Tämä kaikki sopisi tietenkin ajatukseen rajatusta virheettömyydestä, mutta johtaa melkoisiin ongelmiin. Lukijahan ei voi tekstistä päätellä missä kohtaa ja miten pitkälle evankelista on ”inspiraatiossa” venyttänyt totuutta siihen pisteeseen, että emme enää olekaan tekemisissä Jeesuksen todellisen elämän ja opetuksen, vaan lähinnä evankelistan dramaturgisen luomuksen,  kanssa. Kuitenkin Raamatussa toisessa Pietarin kirjeessä (1:16) kirkastusvuorikokemusta kommentoidessaan kirjoittaja toteaa: ”Emmehän me seuranneet viekkaasti sepitettyjä taruja…” Johanneksen evankeliumissa Jeesus lupaa Pyhän Hengen, joka muistuttaa opetuslapsia hänen opetuksestaan ja johtaa ”kaikkeen totuuteen.” Ei venyttämään sitä.

Ojaniemi itse ei niin sano eikä väitä, mutta Licona kyllä esittää Ojaniemen artikkelin lähdeluettelossa mainitsemassa teoksessa sekä videoiduissa luennoissaan, että evankelistat olisivat näiden kirjallisten keinojen puitteissa paikoin jopa keksineet sanoja ja tekoja, joita Jeesus ei oikeasti sanonut tai tehnyt.

Niin positiivinen kuin Liconan panos evankelikaalisen liikkeen parissa muuten onkin ollut, voidaan hänen näkemystään tässä kohtaa pitää pitkälle vietynä redaktiokriittisenä tarkastelutapana Uuden testamentin teksteihin (redaction criticism with steroids). Sellaisena se ei mahdu minkään asianmukaisesti ymmärretyn inspiraatio- ja virheettömyysnäkemyksen piiriin enää. Sen suhteen kannattaa olla tarkkana. Liberaaliteologeilla on sen sijaan kauan ollut näkemys siitä, että alkuseurakunta saattoi profetian hengessä ”keksiä” uusia Jeesuksen sanoja evankeliumeihinkin.

Myös ajatus, jonka mukaan historiaa keksiviä tyylikeinoja ei olisi pidetty lukijoiden huijaamisena koska sellainen oli väitetysti yleistä ja jopa hyväksyttyä antiikin kirjoittajilla, muistuttaa kovin läheisesti liberaaliteologien hellimää käsitystä siitä, että alkuseurakunta ei olisi ollut kiinnostunut ”historian Jeesuksesta” tai pitänyt Paavalin nimissä kirjeiden kirjoittamista petoksena ja huijaamisena, koska kuulemma sellainen kirjeiden kirjoittelu toisten nimissä oli muka hyväksytty yleinen tapa antiikissa. Kumpaakin oletusta voidaan hyvin perustein pitää erittäin kyseenalaisena, olkoonkin, että ne ovat olleet liberaaliteologiassa hyvin suosittuja.

Liconan esittämät näkemykset voivat siis vaikuttaa houkuttelevilta perusteluilta rajatun virheettömyysnäkemyksen kannalta. Semminkin, kun hän nauttii suurta akateemista arvonantoa evankelikaalisissakin piireissä. Mutta tässä kohtaa on syytä mielestäni olla tarkkana.

Lopuksi

Kuitenkin Ojaniemi toteaa artikkelinsa loppupuolella hyvin, että tekstin virheettömyyttä ei pidä tarkastella irrallaan kirjoittajien tarkoituksesta, eikä tekstille tule asettaa vieraita vaatimuksia. ”Länsimaisen tieteellisen ajattelun yksityiskohtainen tarkkuus lienee enemmän nykyaikaisen kulttuurin päähänpinttymä kuin Raamatun kirjoittajille luonnollinen kulttuurinen ilmaisutapa, eikä sellaisen tarkkuuden vaatiminen siksi välttämättä tee oikeutta vuosituhansien ikäisille teksteille.”

Useat virheettömyysnäkemykseen liitetyt ongelmat kiteytyvätkin kysymykseen Raamatun ilmaisutarkkuudesta. Jos lukijan odotukset tekstin äärellä ja Raamatun ilmaisutarkkuus eivät kohtaa, se ei tietenkään tarkoita, että Raamatussa olisi virhe tai että Raamattu ei ole totta. Lukijalla voi olla virheellinen odotus. Jumalan Pyhä Henki on inspiroinut sanansa ja siksi Jumalan sana on kaikessa totta. Se on myös kaikessa riittävän tarkka ollakseen totta kaikessa mistä se todistaa, koska Jumala on totuus. Jeesus sanoi: ”Pyhitä heidät sanallasi, sinun sanasi on totuus,” (Joh. 17:17). Hän ei sanonut: ”Pyhitä heidät sanallasi, sinun sanomasi on pääpiirteittäin yleensä totta.”

Lue myös sarjan aiemmat osat:

Osa 1. 
Osa 2.