Pohdintoja Suomen helluntailiikkeen raamattunäkemyksen äärellä, osa 1

Suomen helluntaikirkon, IK-opiston ja Aikamedian yhteistyönä toteutetun kirjasarjan vuonna 2021 julkaistu ensimmäinen osa käsittelee Raamattua. Kirjan artikkelien eri kirjoittajia yhdistää teologinen oppineisuus, helluntailainen tausta sekä luottamus Raamattuun Jumalan inspiroimana arvovaltaisena ilmoituksena. Kirja on tarkoitettu tukemaan lukijoidensa henkilökohtaista raamatunkäyttöä ja samalla antamaan eväitä puolustaa uskoa Raamattuun ja sen arvovaltaan.

Kysymys Raamatun arvovallasta ja sen tekstin vastuullisesta tulkinnasta on kristityille yhteinen ja aina ajankohtainen. Siksi teos on tervetullut lisä aiheesta käytävään suomalaiseen herätyskristilliseen keskusteluun yleisemminkin. Kirjan lähtökohtaisesti helluntailaisesta teologiasta nouseva näkökulma ei tule häiritsevästi ei-helluntailaista lukijaa vastaan. Lukijaa ei yritetä ”käännyttää” helluntailaiseksi, vaikka teksti selvästi on kirjoitettu palvelemaan erityisesti helluntailiikkeen keskuudessa tapahtuvaa työskentelyä.

Onnistuneesti kirja valaisee myös helluntailaiselle raamattutyöskentelylle merkityksellisen Pyhän Hengen elävöittämän kokemuksellisuuden merkitystä ja roolia sekä siihen sisältyviä haasteita. Helluntailainen näkemys on ollut tasapainottelua raamattukeskeisyyden, subjektiivisen kokemuksellisuuden ja sellaisten käytännön elämän kokemusten, joiden katsotaan todistavan Raamatun arvovallan oikeellisuudesta, kesken. Tekstin historiallisen luonteen ja kirjallisen asiayhteyden huomioon ottava lukutapa on vuosien saatossa noussut tasapainottamaan liikkeen julistukselle aiemmin ominaista assosiatiivista lukutapaa, jossa yksittäisille jakeille on tekstillisestä ja historiallisesta ympäristöstään irrotettuna annettu innostavia merkityksiä sen mukaan, miten ne ”puhuttelevat” juuri siinä tilanteessa lukijaa tai saarnaa valmistellessa.

Kirja koostuu kahdeksasta eri kirjoittajan artikkelista, joissa on paljon huomionarvoista hyvää ja lukijalleen hyödyllistä. Oma subjektiivinen mielipiteeni on, että Janne Saarelan kirjoittama luku 3 Juuri oikea pyhien kirjojen kokoelma Raamatun kaanonin muodostumisesta, on kaikessa lyhykäisyydessään yksi kirjan todellisista helmistä.

Kuitenkin, kuten lukijani voi kirjoitelmani otsikosta päätellä, olen kirjan äärellä tehnyt joitain kriittisiä huomioita. Kirjoittajien tavoin uskon, että Raamattu on Jumalan Pyhän Hengen ainoalaatuisella tavalla inspiroimaa / henkäyttämää sanaa. Olen osallistunut suomalaiseen raamattukeskusteluun muun muassa kääntämällä 2010 Chicagon julkilausuman Raamatun virheettömyydestä (1978) sekä toimittamalla Petri Mäkilän kanssa kirjan Jumalan sana – Inspiroitu ja erehtymätön (Kuva ja Sana, 2010).

Mainitsen tämän lähinnä siksi, että Suomen helluntailiikkeen opetuksia kirjasarjan ensimmäinen osa käsittelee aihepiiriä, joka on minullekin kristittynä henkilökohtaisesti ja raamatunopettajana sekä teologina (eksegetiikka) tärkeä ja kiinnostava. Olen aiheen äärellä aiemminkin osallistunut keskusteluun. Toivon siis, ettei kirjoitustani tarkasteltaisi ulkopuolisen puuttumisena toisen liikkeen asioihin, koska se ei ole tarkoitukseni. Ei edes silloin, kun kommentoin kirjan ”helluntailaista näkökulmaa” tai peräti sen puuttumista.

Mielestäni haasteellisin anti kirjan aihepiiriä ajatellen sisältyy alun kahteen ensimmäiseen lukuun, joihin seuraavilla sivuilla keskitän huomioni. Nämä ovat Tuomas Havukaisen kirjoittama luku 1: Raamatun auktoriteetti perustuu lunastuskertomukseen ja Markku Ojaniemen kirjoittama luku 2: Jumalan virheetön sana? Molemmissa käsitellään kysymystä inspiraatiosta. Siinä missä Havukainen tarkastelee kysymystä Raamatun auktoriteetin kannalta, Ojaniemi koskettelee enemmän kysymystä virheettömyydestä. Avausluvut voi nähdä pyrkimyksenä laskea eräänlainen perustus kirjan myöhempien lukujen sisällölle.

Pyrkimykseni ei ole näiden artikkeleiden kohta kohdalta tapahtuva tyhjentävä kommentointi. Pikemminkin nostan joitakin omasta mielestäni tarkempaa huomiota ansaitsevia seikkoja lähempään tarkasteluun.

Havukainen: Raamatun auktoriteetti perustuu lunastuskertomukseen

Havukainen käsittelee aluksi Jumalan ilmoituksen luonnetta, kuinka siihen kohdistettuun valistuskiritiikkiin on vastattu, sekä yleisen ja erityisen ilmoituksen merkitystä. Havukainen toteaa hyvin, että Jeesuksen inkarnaatio tekee kristillisestä ilmoituskäsityksestä erityisen ja samalla ankkuroi Jumalan ilmoituksen vahvasti historiaan. Siksikin yleisellä tasolla, kuten Havukainen kirjoittaa, voidaan havaita todeksi ja sanoa, että ”kristinuskon monet perususkomukset ovat yhteneväisiä luomakunnasta tieteellisin menetelmin saatavan tiedon kanssa”. Se puolestaan omalta osaltaan ”todistaa erityisilmoituksen eli Raamatun aitoudesta ja vahvistaa sen arvovaltaa. Kristitty tutkii luomakunnan ilmoitusta sanan rinnalla, ei siitä erillään.”

Seuraavassa alaluvussa Havukainen ryhtyy käsittelemään inspiraatiota ja sen luonnetta. Havukainen jakaa Raamatun jumalallista inspiraatiota koskevat näkemykset kahteen ryhmään: protestanttiseen fundamentalismiin ja toisaalta historiallis-kontekstuaaliseen. Havukaisen kahtiajako osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi, kuten kohta tulemme lähemmin huomaamaan. Tekstistä ei ilmene mistä tämä karkea jako kahteen on lähtöisin ja miksi juuri tällainen jako on valittu käsittelytavaksi. Ainoa viite tuntuu olevan, että Havukaisen mukaan ne kumpikin omalla tavallaan pyrkivät ottamaan huomioon kriittisen tutkimuksen haasteen.

Tässä kohtaa tekee mieli kysyä hieman pikkumainen kysymys siitä, miksi suhtautuminen ns. (historiallis-?)kriittiseen tutkimuksen esittämiin haasteisiin tulisi ottaa lähtökohtaisesti huomioon tarkasteltaessa Raamatun jumalallista inspiraatiota koskevia näkemyksiä? Miksi inspiraationäkemyksiä pitäisi problematisoida juuri ”kriittiseen tutkimuksen” ehdollistamana?

Ymmärrän kyllä Havukaisen ajatuksen siitä, että historialliskriittisiä tutkimuksen työkaluja voidaan rakentavalla tavalla käyttää erillään niihin liitetystä ”valistuksen tradition” naturalismista myös konservatiivisemmassa tutkimuksessa. Niihin liitetty naturalismi ei elimellisesti liity tutkimusmenetelmiin itseensä. Tätä Havukainen perustelee artikkelinsa myöhemmillä sivuilla hyvin. Kuitenkaan ajatus Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta ei kumpua kriittisen tutkimuksen johtopäätöksistä eikä siksi suhtautumista sen tuomiin haasteisiin mielestäni tarvitse ottaa erikseen huomioon inspiraationäkemyksien luokittelussa. Tähän en halua takertua tämän enempää. Detalji on kuitenkin eräänlainen hidastetöyssy (speedbump), joka pakottaa lukijan hiukan pudottamaan tilannenopeutta.

Inspiraationäkemysten ryhmittelyä

Havukainen siis ryhmittelee inspiraationäkemykset kahteen joukkoon, joista ensimmäistä hän kutsuu protestanttiseksi fundamentalismiksi ja toista historiallis-kontekstuaaliseksi näkemykseksi.

Ensin mainitussa Havukaisen mukaan ”Raamatun nähdään käytännössä syntyneen jumalallisen sanelun seurauksena ja olevan kaikilta osin virheetön, niin että kirjoittajien näkemysten ei katsota olevan totta vain teologian ja uskon osalta vaan myös historian ja luonnontieteiden osalta.” Havukainen arvioi tällaista inspiraationäkemystä jäykäksi, koska pyrkiessään täydelliseen ristiriidattomuuteen se ei hänen mielestään riittävästi huomioi Raamatun tekstiin sisältyviä jännitteitä vaikkapa sellaisissa kohdissa, joissa samaa tilannetta kuvataan kahdella hiukan eri tavalla (Esimerkiksi, sanoiko ääni taivaasta Jeesuksen kasteessa ”Sinä olet minun poikani” vai ”Tämä on minun rakas poikani”).

Historiallis-kontekstuaalinen inspiraationäkemys sen sijaan on Havukaisen mukaan vapaa ”jäykästä teologisesta kehikosta”, johon Raamattu yritetään sovittaa. Ihmisellä on kyky saada luotettavaa tietoa todellisuudesta mukaan lukien Raamatun historiaan, aikalaiskulttuuriin ja kieliin liittyen (kriittinen realismi). Niinpä tämän näkemyksen mukaan:

”Raamatun inspiraatio perustetaan edellä kuvattuun inkarnaatiota korostavaan ilmoituskäsitykseen, jossa myös tekstin historiallinen syntyprosessi otetaan vakavasti. Käytännössä tämä tarkoittaa, sitä, että inspiraatiota ei ajatella mekaaniseksi saneluksi vaan jumalallisen ilmoituksen ja ihmisen toiminnan yhteistyöksi. Tällaisessa inspiraatiokäsityksessä Raamatun kirjoittajien inhimillisyyttä ei väheksytä, vaan se nähdään osana sitä tapaa, jolla Jumala on ilmoittanut itsestään. Raamattu ei ole taivaasta pudonnut (laki)kirja vaan yhtä aikaa jumalallinen ja inhimillinen kirjakokoelma, joka sisältää monenlaisia tekstejä.”

Havukainen palaa saneluteoriaan selostaessaan lyhyesti kahta raamatunkohtaa, joissa puhutaan Raamatun inspiraatiosta (2. Tim. 3:16–17; 2. Piet. 1:20–21): ”Jakeissa mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että niissä puhuttaisiin mekaanisesta sanelusta,” hän toteaa.

Historiallis-kontekstuaalinen näkemys ottaa Havukaisen mukaan huomioon Raamatun syntyyn liittyvän historiallisen ja kirjallisen ja teologisen prosessiluonteen ja ilmoituksen kautta saatavan progressiivisesti vaiheittain edistyvän ja lisääntyvän ilmoitustiedon. Näistä syistä johtuen Raamatulta ei tule Havukaisen mukaan edellyttää ”valokuvamuistin kaltaista pilkuntarkkaa kuvausta, mutta niiden katsotaan välittävän sanoman luotettavasti eteenpäin.”

Havukainen tekee hyvin ja oikein torjuessaan mekanistisen saneluteorian, jonka hän myöhemmin kirjoituksessaan myös liittää yhtenä ongelmana Islamilaiseen ilmoituskäsitykseen alaluvussa Islamin sanainspiroitu kaanon.

Mutta Havukaisen ryhmittely vaikuttaa lian yksinkertaistavalta ja pelkistetyltä. Se johtaa ongelmiin, kun hän jostain käsittämättömästä syystä protestanttisen fundamentalismin, jonka hän tekstissään on liittänyt määritelmällisesti juuri mekanistiseen saneluteoriaan, edustajina alaviitteessä esittelee konservatiiviteologit Lindsell, Bahnsen, Geisler, Grudem, Burk ja leipätekstissä näkemyksen suomalaisena edustajana teologian tohtori Juha Ahvion.

Kuitenkin jokainen Havukaisen mainitsemista henkilöistä tosiasiasiallisesti torjuu näkemyksen Raamatun tekstin synnystä jumalallisen sanelun seurauksena!

Esimerkiksi Harold Lindsell, Havukaisenkin lähdeluettelossa mainitussa teoksessa Battle For The Bible kirjoittaa: ”Todettakoon lyhyesti, että en tunne yhtään Raamatun virheettömyyteen uskovaa tutkijaa, joka olisi sitä mieltä, että Raamattu on saatu sanelemalla.” (s.32–33)

Samoin Wayne Grudem Systematic Theology teoksessaan, sekin mainittu lähdeluettelossa, varoittaa: ”Tässä kohtaa on syytä lausua varoituksen sana. Se tosiasia, että kaikki Raamatun sanat ovat Jumalan sanoja, ei saisi johtaa meitä ajattelemaan, että Jumala saneli jokaisen Raamatun sanan ihmiskirjoittajille.” (s. 80–81)

Viimeisenä esimerkkinä mainitsen viittauksen teologian tohtori Juha Ahvioon, jonka vuonna 2015 julkaistu Johdatus Raamatun syntyhistoriaan (osa 1) Havukaisella myös on alaviitteiden ja lähdeluettelon mukaan ollut käytössään, ja jossa Ahvio yksikantaan torjuu Havukaisen kuvaileman saneluteorian:

Vain Raamatun ilmoituksen ja kristinuskon mukainen kolmiyhteinen ja suvereenin kaikkivaltias Jumala kykenee vaikuttamaan tällaisen aidon inhimillisen, mutta samalla täysin jumalallisesti henkeytetyn sanainspiraatioprosessin ilman mekaanista ja ihmisen persoonallisuuden ohittavaa sanelua. Jumala vaikuttaa kaiken, mukaan lukien inhimillisluonnolliset syy- ja seuraussuhteet. Jumala on sisällyttänyt myös aidosti vapaan ja vastuullisen eli ulkoisesti pakottamattoman inhimillisen toiminnan ennalta määrättyyn suunnitelmaansa, Ef. 1:3, 11 ja Apt. 4:27–28. (Ahvio, 31, lihavointi minun)

Havukainen esittää lisäksi alaviitteessä 10, että tällainen protestanttisen fundamentalismin saneluinspiraatioon perustuva virheettömyysnäkemys, jossa Raamatun katsotaan puhuvan totta niin historiaa kuin luonnontieteitä koskevissa asioissa on ”syvästi juurtunut niin sanottuun virheettömyysoppiin (doctrine of biblical inerrancy)”. Tekstistä ei ilmene missä tällainen syvästi juurtunut virheettömyysoppi on määritelty ja löydettävissä. Ainakaan ei hänen mainitsemansa vaikutusvaltaiset konservatiiviteologit sellaista edusta. Ehkä Havukainen tarkoittaa, tai sitten ei, evankelikaalista virheettömyysoppia melko laajalti edustavaa Chicagon julkilausumaa (Chicago Statement of Biblical Inerrancy, 1978). Se mainitaan myöhemmin kirjassa Markku Ojaniemen artikkelissa konservatiivisimman virheettömyysnäkemyksen edustavana dokumenttina. Kuitenkin myös Chicagon julkilausuma nimenomaan torjuu mekanistisen saneluteorian artikloissaan.

Epäonnistunut ryhmittely

Kyseiset esimerkit osoittavat Havukaisen ryhmittelyn olevan aivan liian karkea ja epäonnistunut. Suorastaan harhaanjohtava, kun hän tulee virheellisesti yhdistäneeksi saneluteoriaan henkilöitä, jotka eivät kyseistä näkemystä tunnista omakseen. Herää kysymys, kuinka hyvin Havukainen oikeasti on perillä tyyppiesimerkkinä mainitsemiensa henkilöiden näkemyksistä?

Havukainen ei näytä huomioivan sitä mahdollisuutta, että Raamattu voi olla Jumalan yliluonnollisesti inspiroimana kaikessa erehtymättömän virheetön ilmoitus muutenkin, kuin yhdistettynä mekanistiseen saneluteoriaan. Siksi hän tulee pelkistävällä ryhmittelyllään luoneeksi olkiukon viheettömyysnäkemyksestä ja sen edustajista.

Havukaisen tekstissään mainitsemista henkilöistä jokainen katsoo, että inspiraatioon sisältyy Raamatun tekstin historiallisen syntyprosessin vakavasti ottaminen, koska Raamattu on aidosti jumalallinen sekä aidosti inhimillinen ja siten historiaan ankkuroituva ilmoitus. He eivät myöskään ajattele, että inspiraatio ja virheettömyys edellyttäisivät ”valokuvamuistin kaltaista pikkutarkkuutta” ollakseen kaikessa luotettava ja totuuden mukainen jumalallisen arvovaltainen ilmoitus. Jumalallisen inspiraation seurauksena Raamattu on riittävän tarkka ollakseen kaikessa totta ja luotettava.

Ahviokin ilmaisee johdanto-opissaan Havukaisen tapaan arvostavansa Raamatun historiallista ja kriittistä (juuriin menevän perusteellista) tutkimusta sekä menetelmiä, kunhan niitä ei, mitä seikkaa Havukainenkin tekstissään painottaa, keinotekoisesti sidota valistuksen projektin ohjelmallisesti naturalistisiin esiymmärryksiin:

”Myös konservatiivis-tunnustuksellinen tutkimus haluaa päästä mahdollisimman kriittisesti eli juuriin menevän perusteellisesti perille Raamatun ja sen kirjojen syntyprosessin historiallisista eli ihmisen toimintaan ajassa ja paikassa liittyvistä ulottuvuuksista … Konservatiivinen, klassisen kristillinen ja tunnustuksellinen raamatuntutkimus … kykenee sekä edellyttämään mielekkään historianfilosofian että soveltamaan keinotekoisen pelkistämättä hyviä historiallisia ja kriittisiä tutkimusmenetelmiä, kuten Raamatun kirjojen kirjallista esitystapaa tarkastelevaa kirjallisuuskritiikkiä, kirjojen lähdepohjaa pohtivaa lähdekritiikkiä, kirjojen kirjallista muotoa mahdollisesti edeltänyttä suullista aineistoa ja sen yhteisöllistä syntytaustaa tarkastelevaa muotokritiikkiä ja kirjojen tekstin toimittamista analysoivaa redaktiokritiikkiä sekä tekstin lopullisen muodon kirjallista kokonaisrakennetta tarkastelevaa struktuurianalyysiä.” (Ahvio, 11, 115)

Kun siis Ahvion näkemys pikemminkin vaikuttaisi pääpiirteissään vastaavan Havukaisen pelkistävän kaksijakoisen ryhmittelyn mukaista historiallis-kontekstuaalista inspiraatio näkemystä, tuntuu kummalliselta, että Ahvio mainitaan suomalaisena tyyppiesimerkkinä jumalalliseen saneluun perustuvan protestanttisen fundamentalismin edustajana. Ahvion yhdistäminen saneluteoriaan on kuitenkin asiavirhe.

Ahvio katsoo, että kirjoitettu Jumalan sana, koska se, vaikkakaan ei mekaanisesti saneltu, on kauttaaltaan totuudellisen Jumalan sanallinen ilmoitus, on erehtymättömän virheettömästi totta kaikessa. Havukainen sen sijaan toteaa esimerkinomaisesti evankeliumeista, että ne ovat totta ja luotettavia (vain) pääpiirteittäin tarjoten silti sellaisina ”vahvan älyllisen perustan koko kristinuskolle.” Hänen mukaansa inspiraatio tulee ymmärtää kaikki Raamatun tekstien syntyyn vaikuttaneet inhimillisetkin tekijät kokonaisprosessissa huomioiden siten, että lopputuloksena ovat Raamatun tekstit, ”joiden katsotaan välittävän sanoman luotettavasti eteenpäin.” Havukainen ei siis suoraan myönnä eikä kiellä, että Jumalan sana voisi sisältää myös epätotuuksia ja virheitä. Lukijalle kuitenkin jää vaikutelma, että Havukaisen mielestä totuudellisen Jumalan inspiroidussa sanassa voi yksityiskohdissaan olla paikoin sellaista, mikä ei ole totta. Vaikkakaan nämä virheet eivät Havukaisen mielestä vaikuta sanoman yleiseen luotettavuuteen pääpiirteittäin.

Augustinolainen traditio?

Havukainen pitää Raamatun inspiraation ja arvovallan kieltävälle valistuksen perinteelle parempana vaihtoehtona ”augustinolaista traditiota.” Mikä on augustinolainen traditio, johon hän viittaa? Havukainen ei lähemmin kerro tai paikallista mistä on kyse, muuten kuin luonnehtimalla sitä sellaiseksi, jossa valistuksen perinteen naturalistisesta esiymmärryksestä vapautettu historialliskriittinen lähestymistapa tunnustetaan tarpeellisena Raamatun selittämisessä, mutta vain palvelijana eikä isäntänä. Yhteys Augustinuksen näkemyksiin jää silti tarkemmin selvittämättä.

Augustinuksella oli hyvin jämäkkä luottamus koko Raamatun virheettömyyteen, kuten seuraavasta lainauksesta käy ilmi:

”Olen oppinut osoittamaan sellaista kunnioitusta vain kanonisille Raamatun kirjoille. Näistä kirjoista uskon mitä varmimmin, että niiden kirjoittajat kirjoittivat tekstinsä täysin virheettömästi. Mikäli minua hämmentää näissä kirjoissa mikä tahansa sellainen, mikä näyttää olevan totuuden vastaista, en epäröi olettaa, että joko kyseinen käsikirjoitus on virheellinen tai että kääntäjä ei ole tavoittanut sanotun merkitystä. Tai että en itse ole ymmärtänyt asiaa.” (Kirje 82 Hieronymokselle, 3)

Augustinus myös ajatteli, että mikäli Raamattu ja sekulaarit kirjoittajat ovat ristiriidassa keskenään, sekulaarien kirjoittajien voidaan ainakin perustellusti uskoa olevan väärässä. Kristuksen, jossa kaikki tiedon ja viisauden aarteet ovat kätkettynä (Kol. 2:3), arvovalta takaa Augustinuksen mukaan sekä hengellisen tiedon, että tieteellisen tiedon totuudellisuuden Raamatussa.

Havukaisen teksti ei ilmennä yhtä syvää vakuuttuneisuutta Raamatun kanonisen tekstin luonteesta ja ihmisen tiedollisten kykyjen rajallisuudesta. Siksi yhteys Augustinukseen tässä kohtaa, jos ei olekaan aivan keinotekoinen, olisi kaivannut lähempää perustelemista.

Sanaispiraatio vai saneluinspiraatio?

Lukijaa ajatellen on ilmeistä, että Havukaisen olisi ehkä kannattanut jossain kohtaa määritellä, mitä hän virheellä ja luotettavuudella ja ristiriidattomuudella tarkoittaa. Vaikka Havukaisen mukaan Raamatun totuudellisuus ei edellytä valokuvamuistin kaltaista pikkutarkkuutta, hän vaikuttaa ymmärtävän nämä jossain määrin toisin kuin virheettömyysnäkemyksen nykykannattajat yleensä, koska yleisesti ottaen virheettömyysnäkemyksen edustajat eivät ole saneluteorian kannalla.

Olisiko edellisillä sivuilla esittämissäni ongelmakohdissa kyse siis siitä, että Havukainen ei täysin ole ymmärtänyt, mitä yleensä inspiraatiosta keskusteltaessa tarkoitetaan Raamatun ”sanainspiraatiolla” (verbal inspiration) ja erehdyksessä tulkinnut sen tarkoittavan mekaanisjumalallista sanelua? Hän nimittäin otsikoi islamilaista mekanistista ilmoituskäsitystä kritisoivan alalukunsa sanoilla ”Islamilaisen sanainspiraation kaanon”. Sanainspiraatiolla ei kuitenkaan kristillisessä inspiraatiokeskustelussa tarkoiteta saneluinspiraatiota. Kyse on käsitteellisesti eri asioista. Tämä ilmenee myös Ahvion teoksesta hänen selvittäessään orgaanisen ja toisaalta mekanistisen inspiraationäkemyksen ratkaisevan laatuisia eroavaisuuksia.

Oli niin tai näin, Havukaisen pelkistävä ryhmittely ja niihin liitetty luonnehdinta eivät tee oikeutta hänen mainitsemiensa henkilöiden edustamalle inspiraationäkemykselle. Tämä ei tarkoita, etteikö jostain löytyisi teologeja, joiden virheettömyysnäkemys voi vastata Havukaisen ryhmittelyn mukaista fundamentalistis-protestanttista saneluteoriaa. Saneluteoriaa on esiintynyt varhaisten kirkkoisienkin parissa. Mutta tällainen näkemys tuskin on myöhempien konservatiiviteologien parissa yleinen saatikka syvään juurtunut. Yksi Chicagon julkilausuman (1978) arkkitehdeista, J. I. Packer on todennut kirjassaan ”Fundamentalism” and the Word of God: ”Tämä saneluteoria on olkiukko. On turvallista sanoa, että yksikään protestanttinen teologi ei ole uskonpuhdistuksesta lähtien tähän päivään asti koskaan kannattanut sitä, eivätkä ainakaan nykyajan evankelikaaliset ole sitä kannattaneet.” (s. 79).

Sola Scriptura -periaate

On pakko huomauttaa myös tästä Havukaisen tekstissä: ”Ahvion inspiraationäkemys rakentuu sola Scriptura – eli yksin Raamattu -periaatteelle sekä kalvinistiselle raamattuteologiselle perinteelle, kuten Westminsterin tunnustukselle.” (lihavointi minun) Liitettyään Ahvion aikaisemmin virheellisesti saneluteorian edustajaksi Havukainen perään esittää Ahvion inspiraatiokäsityksen rakentuvan sola Scriptura -periaatteelle.

Mutta miten inspiraationäkemys rakentuu sola Scriptura -periaatteelle? Eikö asia ole pikemminkin päinvastoin?

Sola Scirputra -periaate tarkoittaa, että korkein asema ja arvovalta jumaluusopillisissa kysymyksissä, teologian ja etiikan normatiivisen sisällön lähteenä, tulee olla Raamatulla. Tämä, kuten Havukainenkin toteaa, ei tarkoita muiden teologisen tiedon lähteiden sivuuttamista (kuten traditio) merkityksettömänä, mutta niillä on Raamattuun nähden alisteinen asema. Huipulla on tilaa vain yhdelle. Raamatulla yksin on ylin normatiivinen arvovalta uskon ja elämän auktoriteettina. Sola Scriptura -periaate siis koskee Raamatun ainoalaatuisen arvovaltaista asemaa. Mutta miten sillä voi olla tällainen asema? Siksi, että sillä on kaikkein Korkeimman, Jumalan itsensä yliluonnollisesti inspiroimana sanana ainoalaatuisen arvovaltainen asema. Raamattu on Jumalan sanaa. Sola Scriptura -periaate viittaa Raamatun arvovaltaan, mikä puolestaan rakentuu inspiraationäkemykselle, eikä päinvastoin, kuten Havukainen esittää.

Jumalan luonne ja inspiraatio

Havukainen myös kirjoittaa: ”Inspiraatio kuuluu ’virheettömyyden’ (engl. inerrancy) viitekehykseen ja sidotaan suoraan Jumalan luonteeseen, jolloin raamattunäkemyksestä tulee myös oikeaoppisuuden mitta. Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että katsovat pelastavan uskon Kristukseen edellyttävän myös uskoa Raamatun (täydelliseen) virheettömyyteen.”

Varoituksen sana on syytä ottaa asiaankuuluvalla vakavuudella. Ne, jotka tekevät Raamatun virheettömyydestä pelastuskysymyksen menevät – kuinka ollakaan – yli sen mitä on kirjoitettu. Havukainen olisi tässä kohtaa kuitenkin voinut avata lisää ontologista kysymystä Jumalan luonnon, inspiraation ja virheettömyyden välillä. Se, millaiseksi ajattelemme Jumalan, siis jumalaoppimme, heijastuu väistämättä siihen, millaiseksi ymmärrämme Jumalan itseilmoituksen luonteen. Jos Jumala on totuus, eikä sen enempää tietämättömyydestä kuin tarkoituksellakaan johda ihmisiä harhaan, on tällä vaikutusta siihen mitä ajattelemme Raamatun tekstistä Jumalan inspiroituna sanana.

Havukainen, joka on eksegeetti, käsittelee lähemmin vain kahta inspiraatiokeskustelun kannalta keskeistä raamatunjaetta (2. Tim. 3:16 ja 2. Piet. 1:20–21) lähinnä problematisoidakseen niiden valossa mekanistisen saneluteorian. Raamatuntekstit olisivat kenties ansainneet enemmän huomiota, vaikka johtopäätös, että niissä ei puhuta mekanistisesta sanelusta, onkin sinänsä oikea. Lisäksi Raamatun arvovallan ja inspiraation kannalta huomionarvoisia tekstejä olisi ollut monia muitakin, kuten vaikkapa Apt. 1:16 tai Tiit. 1:2.
——————-

Lue myös sarjan muut osat:

Osa 1.
Osa 2.
Osa 3.