Pelastus armosta, palkka palveluksesta – Kristuksen palkkaistuimen yllätykset 2/5

KRISTITYN maanpäällinen elämänvaellus jakautuu yleisesti todeten kahteen jaksoon:

Ensiksi hengelliseen lapsuuteen, johon kuuluu aivan alussa ns. maitoruokaisuus eli vahvojen hengellisten ruokien välttäminen.

Toiseksi koetaan aikuistumisen ja saavutetun hengellisen täysi-ikäisyyden aikaa.

Jälkimmäiseen jaksoon kuuluu Jumalan sanan ja kristillisen elämänvaelluksen todellisuuksien täydessä mitassa laki kylvämisestä ja niittämisestä.   

Jumalan lapseus perustuu uudestisyntymiseen, jonka toimittaa Pyhä Henki vaikuttaen ihmisessä annetun etsikkoajan rajoissa tapahtuvan tahtomisen ja tekemisen kääntymyksessä ja hengellisessä uudestisyntymisessä.

Uudestisyntyminen Jumalan lapseksi ei vaadi – eikä salli! – mitään ihmisen tekemistä tai ansiota osana uudestisyntymisen prosessia.

Ihminen saa vain olla vastaanottavana osapuolena Jumalan lahjoittamalle iankaikkiselle pelastukselle.

Jumala itse vaikuttaa teissä tahtomisen ja tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.  (Fil. 2:13).

Suuri on niitten vilpittömien opissa ja totuudessa harhailevien kristittyjen määrä, jotka eivät ole juurtuneita armon evankeliumiin ja siksi ovat hukkumaisillaan lakihenkisyyden ja ansiosidonnaisen pelastuskuvitelman hyrskyissä.

Ihminen syntyy uudestaan Jumalan lapseksi – siirtyy hengellisestä kuoleman tilasta iankaikkiseen elämään – yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen verisen sovitustyön ja Jumalan Pojan ansion perusteella.

Saavuttaakseen Kristuksen palkkiotuomioistuimella palkkaseppeleensä, hän työskentelee ”ensimmäisiä tekoja” ihmisten maailmassa – Jumalan alamaisena kuningaskunnan kansalaisena.

NÄMÄ teot eivät kuitenkaan missään muodossa – esimerkiksi onnistuneen vaelluksen tuloksena – merkitse ihmiselle pelastusosan ansaitsemista. Niistä ei myöskään muodostu väline sulasta armosta vastaan otetussa pelastuksessa pysymiselle ja säilymiselle.

Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, hänen, joka asuu teissä ja jonka olette saaneet Jumalalta?

Te ette ole itsenne omat, teidät on kalliilla hinnalla ostettu.

Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.  (1 Kor. 6:19-20)

Uudestisyntymisessä ihmiselle määrätään uusi kutsumus ja elämisen tarkoitus.

Kristitty on Jumalan palvelija.

Suomenkielinen ilmaisu on hienosteleva.

Alkukielessä on käytössä Pyhän Hengen innoittama sana doulos, joka tarkoittaa yksiselitteisesti – orjaa.

Tahdomme tai emme, uudestisyntymisen kautta meidät määrätään olemaan Kristuksen lähettilästehtävissä maailmassamme.

Suurlähettiläs on valtakuntansa ja sen hallitsijan valtuutettu edustaja vieraassa valtiossa. Hengellistäen –

Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläitä, ja Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.  (2 Kor. 5:20).

Paavalin kuvaama tehtävä on suoranainen velvollisuus, komentomuodossa uudestisyntyneelle kristitylle perille saatettu ja jaettu.

Velvollisuuden ytimessä on evankeliumin ilosanoman levittäminen niin sanoin kuin elämänvaellukseen kuuluvien tekojen muodossa.

Kaikki tämä on Jumalasta, joka Kristuksen kautta on sovittanut meidät itsensä kanssa ja antanut meille sovituksen viran.

Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut ihmisille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.  (2 Kor. 5:18-19)

Osaatko sinä oikein jakaa totuuden Sanaa?

Pyri osoittautumaan Jumalan edessä koetuksen kestäväksi työntekijäksi, jonka ei tarvitse hävetä työtään ja joka jakaa totuuden sanaa oikein.  (2 Tim. 2:15)

NUORUUTENI vuosina tutustuin Teemuun.

Teemu oli jäsen eräässä ei-luterilaisessa seurakunnassa Helsingissä. Hän oli ahkera tilaisuuksissa kävijä, rakasti Vapahtajaa Herraa Jeesusta kaikesta sydämestänsä, ja pyrki kykyjensä mukaisesti palvelemaan Herraansa.

Olin ohimennen todennut Teemun liikkuvan eräissä kristillisen elämän kuvioissa, joissa itsekin kuljin. Teemu jäi mielikuvana ajatuksiini, joskus koin kehotusta kantaa häntä rukouksissa Jumalan syliin. Koin omalla tavallani Teemun tarvitsevan rinnallensa elämän kumppania ja ajoittain rukoilin näissä merkeissä Teemun puolesta.

Teemulla oli vahva kutsu evankelioida läheisiä, tuttuja ja tuntemattomia.

Kaikkialla, missä oli ruuhkaa ja paljon ihmisiä, hän asettui keskelle ihmisvirtoja, piti kädessään julistetta, jossa useimmiten oli raamatunjae –  joskus taas vahvoja fraaseja kuten esimerkiksi: ”Pakene helvetin tulta!”

Erityisen huomionarvoisia olivat Teemun laukut, niitä oli kummallakin olkapäällä ja joskus vielä yksi laukku riippui rinnan ylitse vedetyssä nahkaremmissä.

Laukut olivat täynnä erikokoisia Raamattuja ja Uusia testamentteja, eikä pelkästään suomenkielisiä kirjoja. Teemu piti käsissään kirjoja ja tarjosi niitä ohikulkijoille.  Rinnalla ja selässä oli eri kielillä hyvin tekstattu kangaskappale, jossa luvattiin ilmainen Jumalan sana sille, joka sellaista haluaa.

Luonnollista oli, että Teemun ja minun välille syntyi keskusteluyhteys.  Rukoilimmekin toistemme puolesta.

Kerran koin oikeuden kysellä Teemulta, mistä ja miten hän oli omaksunut lievästi todettuna ainoalaatuisen rohkean ja kuormitetun kutsumuksensa pitää esillä ja jakaa Jumalan Sanaa.

Teemu vastasi viitaten Paavalin toiseen kirjeeseen Timoteukselle – sieltä hän löysi käskyn ”oikein jakaa” Jumalan Sanaa, Raamattuja.

Kuullessani Teemun sanat jouduin ahtaalle.

Teemu oli ymmärtänyt Raamatun tekstin väärin. Miten sanoa se hänelle – vai vaietako ja jättää Teemu edelleen suorittamaan Sanan jakamistyötänsä, vaikka tekonsa perustui paavalilaisen kehotuksen väärin ymmärtämiseen?

Rukoilin – ja olin selkeästi sisäistäväni kehotuksen kutsua Teemu kylään luokseni ja siellä hetki jutella veljen kanssa Paavalin sanojen merkityksestä.

Teemu tuli.

Juttelimme.

En liene koskaan kokenut ja nähnyt niin yllättynyttä lähimmäistä kuin mitä Teemu oli istuessansa keittiöpöydän toisella puolella avatun Raamattunsa äärellä.

Paavalin kehotus ei tarkoita Raamattujen jakamista sattumanvaraisesti ihmiselle   ja toisellekin … sana tarkoittaa sitä, että kun lukee Raamattua, tulee oikein jakaa ajatuksissa ja hengessä esimerkiksi kirjoituksen sisältö tarkoitettujen kohteitten kesken ja syvätiedostaa, kenelle apostoli kulloinkin on osoittanut sanansa.

Teemu yllättyi.

Aluksi hänen oli vaikeata uskoa mitä sanoin.  Avasin joitakin kommentaareja ja katsoimme yhdessä maailman tunnetuimpien opettajien selityksiä Paavalin sanoille – ja sitten Teemu käsitti.

Miten veljeni reagoi?

Puhkeamalla raikuvaan nauruun – sellaiseen, jossa kyynelvirrat putosivat poskille ja keho hytkyi.

Kun Teemu rauhoittui, hän katsoi minuun ja hiljaisella äänellä alkoi toistaa vapaamuotoisesti eräitä apostolisia sanontoja kuten: ”Näitä tietämättömyyden aikoja on Jumala sallinut…” – ”Nyt hän tekee kaikille tiettäväksi…” – ja niin edelleen.

Mitä Teemussa tapahtui?

Lakkasiko Teemu evankelioimasta ja levittämästä Raamattuja?

Yhdellä virkkeellä lausuttuna: Teemu samaistui erään seurakunnan nuorisotiimiin, joka folkkaribussilla matkasi tanssipaanoille ja muualle missä oli Jeesukselle vieraita nuoria. Evankelioitiin todistuksen sanalla ja jakamalla traktaatteja.

Ja vielä on mainittava yksi piirre Teemun uudesta vaiheesta: Hän mielellänsä todisti kristittyjen nuorten tilaisuuksissa ja opasti ikäisiänsä raamattupiireihin ja muihin yhteyksiin, joissa totuuden Sanaa opittiin oikein jakamaan – esimerkiksi erottamalla toisistaan Israelille, uuden liiton seurakunnalle ja jumalattomille kadotetuille ihmisille – kullekin ryhmälle – aiotut tekstit toisistaan.

Teemusta tuli vapaa-aikainen työntekijä, ”jonka ei tarvitse hävetä työtään ja joka jakaa totuuden sanaa oikein”.

Ja vielä tämä: ei Teemu lakannut välittämästä Raamattuja niille, joilla ei ollut Jumalan Sanaa. Mutta Raamatusta tuli sillä tavalla kallisarvoinen helmi, ettei sitä jaettu kuin – syötävää sioille. Käyttääkseni raamatullista ilmaisua.

Teemu on nyt taivaassa. Hänen kodistansa löytyi hieno kokoelma erikielisiä Raamattuja. Niitä Teemu jakoi elämänsä loppuun saakka. Mutta ei umpimähkään, vaan tietoisena Jumalan johdatuksista. Johdatusta oli siinäkin, että rahojansa Teemu jakoi niin Pipliaseuran kuin Wurmbrandin lähetyksen tarpeisiin.

TAKAISIN kirjoitussarjani sisimpiin teemoihin.

Pelastus – jossa kadotetun, syntisen, Jumalan lain rikkojan asema muuttuu, ja kadotuksen lapsesta tulee Jumalan ikuinen lapsi ja taivaan perillinen – on siis Jumalan suuri, valtava, armon lahja syntiselle.

Pelastuksen saaminen ei edellytä ihmiseltä mitään tekemistä – ei lahjuksia – ei lupauksia.

Pelastus on Jumalan lahja.

Jumalan Henki vaikuttaa pelastettavassa tahtomisen ja tekemisen.

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.  (Joh. 3:16).

Me näemme Jeesuksen kuolemansa ja kärsimyksensä tähden kirkkaudella ja kunnialla seppelöitynä. Hänet oli tosin vähäksi aikaa tehty enkeleitä halvemmaksi, jotta hän Jumalan armosta maistaisi kuolemaa kaikkien ihmisten puolesta. (Hep. 2:9).

Tämä on totuus pelastuksesta – armosta, uskon kautta, ilman mitään tekemistä.

Pelastuksesta, jonka Jumala vaikuttaa aina tahtomistamme myöten.

Palkka – se on toinen puoli Jumalan lapsen elämää.

Palkka seuraa vain sitä Jumalan tahdon mukaista elämäämme, joka alkaa uudestisyntymisestä. Tätä aiemmat elämämme teot – ja ansiot! –  eivät tuo taivaallista palkkaa.

Uudestisyntymätön ihminen voi ja saa suorittaa jaloja tekoja elämänsä alusta loppuun – eikä siitä tule hänelle mitään palkkaa Kristuksen tuomioistuimella.

Itse asiassa: uudestisyntymätön ihminen ei edes ole koskaan Kristuksen palkkio(tuomio)istuimen edessä!

Jumalattoman tuomio kuulutetaan Valkean valtaistuimen tuomiolla. Ilm. 20:11-15.

Kansat ovat vihoissaan, mutta sinun vihasi hetki on tullut. On tullut aika tuomita kuolleet ja maksaa palkka palvelijoillesi profeetoille ja pyhille ja sinun nimeäsi pelkääville, pienille ja suurille, ja tuhota ne, jotka tuhoavat maata.  (Ilm. 11:18).

Seuraavassa blogiosassa perehdymme yksityiskohtaisesti Uuden testamentin oppiin pyhien palkasta. Sarjan viimeisimmissä osissa analysoimme kristityille tarjolla olevia viittä erityistä kruunua. Niin tehdessämme toteutamme Kalevi Lehtisen Lontoossa minulle lausuttuja kehotuksen sanoja: ”Mitä tahansa opetatkin kristityille suomalaisille luterilaisille, opeta heille säännöllisesti uudestaan ja uudestaan totuutta viidestä kruunusta…”. Siunaan Kalevi Lehtisen muistoa näillä kirjoitelmillakin.