Papin hauta

Sitten amerikkalaiset joukot etenivät yhä pitemmälle sisämaahan. Eräässä rajussa taistelussa amerikkalainen sotilaspastori kaatui.

Kun roomalaiskatolinen pappi kuuli amerikkalaisen pastorin kuolemasta, hän tiedusteli, voisiko hän haudata ystävänsä kirkkonsa kauniille hautausmaalle. Amerikkalaisten joukkojen johtajat antoivat tähän luvan.

Papin omat esimiehet eivät olleet yhtä suopeita. He ilmoittivat, että roomalaiskatoliselle hautausmaalle ei voida haudata kirkkoon kuulumattomia. Niinpä pappi hautasi ystävänsä hautausmaan ulkopuolelle, mahdollisimman lähelle sitä kiertävää aitaa.

Vuosia myöhemmin joukko amerikkalaisia sotaveteraaneja kävi Italiassa katselemassa taistelupaikkoja. He päättivät käydä myös miesten rakastaman sotilaspastorin haudalla. Hämmästyksekseen he eivät löytäneet hautaa. Aikansa etsittyään he huomasivat, että hauta olikin nyt aidan sisäpuolella.

”Te siis saitte sittenkin luvan siirtää pastorimme viimeisen leposijan hautausmaan aidan sisäpuolelle!” he sanoivat katoliselle papille.

”Ei, en minä saanut sellaista lupaa, vaikka sitä monesti kysyin. Mutta kun kukaan ei puhunut mitään aidasta, siirsin hautausmaan aitaa sen verran, että ystäväni hauta jäi sisäpuolelle”, pastori vastasi.

Me ihmiset olemme luonnostamme rajojen vetäjiä, aitojen rakentajia ja reviirien vartioijia. Aitojen takana ja muurien suojassa me tunnemme olomme turvalliseksi. Siksi rajojen ja aitojen kaataminen ja jo pelkkä siirtäminenkin vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin niiden pystyttäminen.

Jeesus oli ihmisiä erottavien aitojen kaataja. Hän ei suostunut pysyttelemään niiden aitojen takana, joita perinnäissäännöt, uskonnollisuus sekä monenlaiset nokkimisjärjestykset olivat vuosisatojen ajan ihmisten välille pystyttäneet. Jeesus meni epäröimättä sinne, minne kunnon juutalaisen ei oletettu ikinä menevän. Jeesus tapasi ja jopa hyväksyi pöytäkumppaneikseen henkilöitä, jotka muut kiersivät kaukaa.

Jeesuksen seuraaminen ei ole sitä, että me pystyttelemme ja vartioimme seurakuntiemme ja kirkkokuntiemme välisiä rajoja. Jos me haluamme tehdä samoja tekoja, joita Vapahtajamme teki, me ryhdymme purkamaan esimerkiksi niitä aitoja, jotka on pystytetty vartioimaan seurakuntiemme ja kirkkokuntiemme ehtoollispöytiä. Me myönnämme nöyrästi, että kyse ei ole meidän ja kansamme samanhenkisten ja samaan seurakuntaan tai kirkkokuntaan kuuluvien pöydästä vaan Herran pöydästä.

Ehtoollisen meille antaessaan Jeesus hyväksyi pöytäänsä monenlaista väkeä. Hän kutsui mukaan katteettomia lupauksia uhoavan Pietarin, epäilevän Tuomaan, kavaltajansa Juudaksen ja taivasten valtakunnan korkeimpia hallituspaikkoja kärkkyneet Sebedeuksen pojat (Matt.20:20-28).

Meitä kutsutaan Herran pöytään sanomalla: ”Tulkaa, sillä kaikki on valmiina!” Jeesus esitti oman kutsunsa sanomalla: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Matt.11:28).

Jeesus kutsuu luokseen kaikkia. Hän ei torjunut luotaan ainuttakaan ihmistä. Hänellä riitti rakkautta ja aikaa hautaluolissa asuvalle kaikkien pelkäämälle saastaisen hengen riivaamalle ja väkivaltaiselle miehelle (Mark.5:1-20). Hän ei torjunut luotaan yöllä pimeyden suojassa luokseen hiipinyttä juutalaisten neuvoston arvostettua jäsentä fariseus Nikodemosta (Joh.1:1-21).

Lähimpänä aitoa Herran pöytää ovat ne seurakunnat, joissa ehtoollinen on avoinna kaikille Jeesukseen Vapahtajanaan turvautuville. Siellä missä yhä kokoonnutaan omien, vain omalle joukolle avoimiin pöytiin, tarvitaan aitojen purkamista.

Rakkaat sisaret ja veljet, kokoonnutaan kaikki yhdessä Herran pöytään, joka on avoinna kaikille Jeesukseen uskoville ja häneen turvautuville!