Osta totuutta, älä myy (San. 23:23) (Näitä minä muistelen #26)

KUN totean, että yllä oleva teksti on lainausta, niin blogejani seurannut saattaa heti arvella kirjoittajan nimeä ja todeta: Olisiko teksti jälleen kerran blogistin hengellisen isän ja johtajan, Ensio Lehtosen tekstiä? Johon blogisti saa todeta, että oikein osui arvaus.

Elettiin Suomen sotien vuosia.

Ensio Lehtonen oli omassa hengellisessä elämässään merkittävän menneisyyden ja kutsuvan mutta tuntemattoman tulevaisuuden välimaastossa. Rakas helluntaiherätys ja sen kenties merkittävin vaikuttamisen paikka – kustannusliike Ristin Voiton toimitusjohtajan ja julkaisujen päätoimittajan työ – oli pelkästään taivaallisen näyn vaikuttamana jäänyt tuoreesti taakse; edessä oli uusi tie koko Suomen Siionin herättäjä- ja paimenääneksi.

Lehtoselta kysyttiin jokaiselta taholta, miksi hän vaihtaa leirejä? Monet äänet tuomitsivat lähtöä helluntaista – kuten sanottiin – porttokirkkolaitokseen eli Suomen ev.lut. kirkkoon. Kun Ensio Lehtonen ja Yrjö Karilas tosiasiallisesti laskivat peruskiven Kansan Raamattuseuran syntymiselle, leirissä kuin leirissä oltiin hyvin monenlaisten tunteitten tuulissa: jotkut pelkäsivätkin, mitä hengellistä uutta ja outoa ja vierasta on syntymässä. Pelon ajamina nämä yrittivät heti alkuunsa tehdä tyhjiksi Ensio Lehtosen taivaallisiksi kutsumat visiot kristillisen yhteyden uudesta tulemisesta rinnan sotien jälkeisen rauhan.

Näin Ensio Lehtonen monistetussa Kultaviestissä muistelee:

Sekä vanhan hengellisen kotini että minulle uusien kotien yhteinen ääni vaati minua rehellisesti tunnustamaan, mihin olen pyrkimässä: olenko tuhoamassa olemassa olevan herätyksen – tässä tapauksessa helluntailaisen – linnoitukset. Olenko kenties pyrkimässä joksikin hengelliseksi yksinvaltiaaksi Suomen Siionissa.

Oi niitä iltoja ja öitä, kun kamppailin Jumalan kasvojen alla ja huusin ja itkin Jumalalta malleja, joilla voisin selviytyä hengelliseen voittoon sekä takanapäin olevien veljien kuin vielä edessä päin olevien veljien suhteen.

Ja sitten Jumala puhui. Olin kerjännyt ja anonut ja joskus kai hieman kiristänytkin Jumalaa antamaan Pyhässä Hengessään minulle kaavan, mallin, jolla selviytyä takana ja edessä olevan puristavasta tuskastani. Ja nyt Jumala puhui.

Jumala puhui yhden ainoan sanan. Hän puhui tuon yhden ainoan sanan kymmeniä – satoja – kait tuhansia – kertoja eri tilanteissa polvillani, istuessani, seistessäni, valvoen ja nukkuen. Jumala puhui yhden sanan.

TOTUUS!

Totuus oli Jumalan sana minulle puserrettuun tilaani. Ja sitten, kun tuo sana oli lausuttu minussa varmasti tuhansia kertoja, Jumala määräsi minut puhumaan totuutta – pelkkää totuutta – niin taakseni kuin eteeni ja sivuillekin – aina vain pelkkää totuutta. Totuutta mistä? Totuutta siitä, mitä olen ja aion ja teen ja miksi pyrin siihen. Mitä ympärilläni olevat todistavat minusta. Totuus tekee vapaaksi – tuttu sana, mutta koskaan aiemmin en ollut kokenut tuon sanan merkitystä niin vallankumouksellisena kuin koin sen nyt.

TOTUUS!

Ihmeellinen oli tuon sanan voima. Kun sanani olivat pelkkää totuutta, niin koin joka suunnalla erikoista vaikutusta. Ja sitten kun tätä jaoin hengellisen auttajani professori ja piispa Eliksen kanssa, niin minulle avautui käsitys siitä voimasta, joka ilmeni, kun puhuin alastonta, pelkistettyä totuutta hengellisestä vaelluksestani.  Kerroin totuuden siitä, miksi jätin jotakin ja miksi etsin tietä johonkin.

”Ensio veli. Etkö käsitä, mistä on kysymys? Kun puhut totuutta, silloin henkilökohtainen persoona – Totuus – Herra Jeesus Kristus itse – on aina sinussa vahvistamassa sanasi. Hän avaa eikä kukaan voi sulkea kuulijoittesi korvia. Mutta jos väistyt rihmankaan verran totuudesta, Herra Jeesus Kristus itse sulkee kuulijoittesi korvat.

Näin Elis Gulin opetti minua. Monessa pulassa ja vaivassa olen ollut. Mutta aina olen pitäytynyt pelkkään totuuteen. Aina on Totuus persoonana ollut apunani ja vahvistanut kutsumukseni ja sanomani ja työni.  

Näin todisti Ensio Lehtonen. Todisti totuudesta.

JOS Herra Jeesus Kristus suo, että saan elää ja kirjoittaa näitä muisteluitani johonkin mielessäni häilyvään loppupisteeseen saakka, niin kerran toisensa jälkeen kuvailen tilanteita, joissa pelastus tuli kohdalle vain sen kautta, että pelkojenikin vavistuksessa uskalsin sittenkin luottaa ja puhua ainoastaan totuutta.

Olen eräässä muistelossani maininnut ne elämäni eräät vaikeimmat ajat, kun 1971 Ensio Lehtonen oli kesäkuun ensimmäisellä viikolla saanut taivaskutsun ja sitä seuraavan syys-marraskuun jakson aikana olin inhimillisesti kokonaan yksin kantamassa vastuuta Lehtosen jälkeen jättämän työn jatkumosta. Vaikeimpia koetuksia olivat taloudelliset ahdistukset. Pankit etsivät Kuvaa ja Sanaa konkurssiin ja hiipuvasti alkanut hengellinen julistus- ja opetustyö oli sekin kuin giljotiinin terän alla. Jumalan mies oli opettanut minua kunnioittamaan totuutta ja elämään totuudessa – siinä olisi selviytymisen voiman salaisuus. Rukoilin satoja kertoja vuorokaudessa, että Totuus todellakin olisi lippuna siinä mitä minulta odotettiin. Tuskin koskaan olin sitä ennen kokenut sellaista arkuutta sanojeni suhteen: kaiken piti olla kyllä tai ei. Turhista sanoista viedään tuomiolle – näin Sana sanoi, ja tuo teksti kaikui mielessäni satoja kertoja erilaisissa tilanteissa, joissa aina pohjimmiltaan oli kysymys siitä, voinko Jumalan avulla pelastaa tuhon alla elävän Lehtoselta perimäni työn, tai meneekö se käsistäni, ja petän minuun asetetun luottamuksen.

Tiedätkö, mikä oli hengellinen suosikkilauluni? Mitä laulua Kuvan ja Sanan Alasalin illoissa poikkeuksetta ehdotin laulettavaksi – ei vain alussa, vaan joskus kesken ja aina lopussa? Arvasitko – Totuuden Henki, johda Sinä meitä. Niilo Saarinen oli avustavia veljiä Alasalin illoissa. Jossakin vaiheessa hän lakkasi kysymästä minulta mitä lauletaan. Hän vain ilmoitti: Nyt lauletaan! ja paikalla olevat tiesivät, että Niilo johdattaisi Totuuden Henkeen.

RAJAUTUMINEN totuuteen on asettumista väkevään linnoitukseen, johon pahan palavat nuolet eivät yllä. Tunnen kristittyjä – jopa Jumalan valtakunnan työssä – jotka ovat välinpitämättömiä totuuden suhteen. Voi, miksi he eivät käsitä, että välinpitämättömyys totuudesta on aina välinpitämättömyyttä persoonallisen Totuuden suhteen!

Muistan erään tapahtuman lukuisten vastaavien joukosta syksystä 1971 vuoden 1972 loppuun ulottuvalla elämäni matkalla.

Johtamani työn hallinnassa oli suhteellisen iäkäs pakettiauto, varmaankin 150 000 kilometriä ajettu. Auto oli kuuden hengen istuintilat käsittävä kokouskuljetusväline, jolla tiimimme matkasi Suomea ristiin rastiin. Kokoukset olivat elämän ehtona, sillä niissä rakennettiin ystäväyhteyttä, jonka varassa pyrittiin selviytymään yhdestä velkalaskusta seuraavan laskun maksamiseen. Sitten pakettiauto teki stopin. Ammattimies laskelmoi, ettei autoa kannata korjata, vaan se kannattaa hävittää varaosiksi – niistä voisi saada jonkun markan seuraavan hankittavan auton hyväksi. Olin tuskassa. Alasalissa rukoiltiin.

Eräänä iltana Alasalissa oli vieras, joka tilaisuuden lopussa tuli luokseni ja sanoi, että jos mainitsemani auto oli jossakin kunnossa, hänen pajansa pystyisi tekemään siitä jotakin kulkukelpoista. Hän ei korjaisi autoa meille, mutta hän ostaisi sen – jos autossa on edes joitain elon merkkejä. Olin jo avannut suuni sanoakseni, että kyllä on merkkejä, ja hyvä korjaajamies ja hänen pajansa saavat merkit muuttumaan kestoelämäksi – kun Totuuden Henki puhui hengessäni ja sanoi:

Nyt tai ei koskaan on totuuden paikka! Kerro miehelle, ettei autosta ole mihinkään, se on romu ja kelpaa vain varaosiksi. Sano se nyt – nyt – nyt!

Minä sanoin niin kuin Henki kehotti. Mies kiitti rehellisyydestä ja käänsi selkänsä. Ilta päättyi. Yksi toisensa jälkeen lähti. Jäin hämärään Alasaliin itkemään. Itkussa palasin kotiinikin kertomaan tuskaani.

Vajaa viikko tämän jälkeen ystäväni liikemies Tapio Lohikari kutsui minut myymäläänsä Helsingin keskustaan. Tapio ajoi mersuilla. Ennen kuin vaihdettiin kuulumisia, hän kirjaimellisesti löi kouraani auton avainnipun ja sanoi:

Ota avaimet ja lähde täältä ulos saman tien. Minulla on tunne, että Herra on käskenyt antamaan teille käyttöönne mersun. Ei omaksi, vaan kun te saatte raha-asiat kuntoon ja hankitte oman auton, niin palautatte mersun minulle. Mutta Leo, nyt ulos, ennen kuin kuuntelen pirun ääntä ja ehkä tulen katumapäälle.

Henkilömersu palveli muistini mukaan kaksi vuotta. Sitten Jumala teki uuden taloudellisen ihmeen, ja antoi käyttöön isomman auton, jossa oli sekä istuma- että tavaratilaa reippaasti kokousmatkojen tarpeisiin. Jos muistan oikein, tuo auto ostettiin välikäden kautta Amerikan suurlähetystöltä.

Tottahan käsität, mistä tässä kaikessa kerrotussa on ollut kysymys?

Osta totuutta, älä myy, osta viisautta, kuria ja ymmärrystä.  (Snl. 23:23)

JOS Herra suo, vuoden 2021 lopulla olen luovuttamassa ainakin merkittävän osan nykyistä vastuualuettani perustamassani Patmos Lähetyssäätiössä.

Olen vuodesta 1964 jossakin muodossa jatkuvasti kirjoittanut ja puhunutkin varojen hankinnan asiassa. Ehkä saan jatkaa vielä jossakin vähäisessä merkityksessä tässä kutsumuksessa, mutta vuoden 2022 alussa Jumala on asettava uudet henkilöt vastaamaan Patmos Lähetyssäätiön varainhankinnasta. Kiitos jos jaksat rukoilla sekä perustamani Patmoksen että minun ja läheisteni puolesta.

Nykyisenä aikana jos koskaan on tärkeätä, että mammonan käsittelyssä eletään Totuudessa. Huomasit ison alkukirjaimen – Totuudessa. Eli Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa. Kerätyt varat ovat siirtyessään lahjoittajan kädestä kerääjän käsiin muuttuneet osaksi Jumalan lihaksi tulevaa Totuutta – niillä on voitettava sieluja ja rakennettava Kristuksen ruumista – unohtamatta Jumalan Israelin rakentamista. Rahat on käytettävä – ankaria ovat Raamatun sanat niille varainhaltijoille, jotka keräävät mammonaa eivätkä käytä sitä sielujen pelastukseksi. Moody saarnasi ajoittain siitä hirmuisesta tulen tuomiosta, joka tulee niitten kristittyjen rahan vartijoiden osaksi, jotka pidättävät Jumalan rahoja, ja sillä hinnalla ihmisiä kulkee kadotukseen. Kadotettujen veri vaaditaan niitten kristittyjen vaikuttajien käsistä, jotka estävät rahan pelastavan kadotettuja! (D. L. Moody: Ten sermons.) 

Rukoilethan Patmos Lähetyssäätiön ja kaikkien hengellisten toimijoitten puolesta, että Totuus saisi hallita työnäkyjä aina mammonaan saakka. Rukoilisitko myös minun puolestani, että Jumalan Totuus – Herra Jeesus Kristus – saa hallita elämääni ja myös kukkaroani Hänen päiväänsä saakka.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.