Onko kristinuskon muututtava tai kuoltava?

Tällainen teesi ei itsessään tietenkään ole mitenkään uusi eikä siinä mielessä radikaali, mutta se toki sisällöllisesti, jälleen kerran, tarkoittaa historiallisen kristinuskon täysimittaista hylkäämistä ja kieltämistä. Tässä mielessä teesi on edelleen laadullisesti yhtä radikaali ja kumouksellinen kuin aina ennenkin. Sekään ei yllätä, että nimenomaan emerituspiispa Riekkinen nyt haluaa esiintyä tällaisen radikaaliajattelun puolestapuhujana. Mielenkiintoista sen sijaan on se avoin selkeys, jolla Riekkinen näkemyksensä ja vakaumuksensa sanoittaa ja tuo esiin.

Riekkisen ajattelua ja hänen uuden kirjansa linjauksia selostaa Niilo Rauhala 31.1.2025 päivätyssä Kotimaa-artikkelissaan ”Kristinuskon on muututtava tai kuoltava, ajatteli Wille Riekkinen ja laati uuden uskontunnustuksen”. Artikkelissa todetaan muun muassa seuraavasti:

”Näin radikaalia teologiaa on tuskin Suomen kirkkohistoriassa piispan kynästä kirvonnut. Kuopion emerituspiispa Wille Riekkisen vuonna 2003 julkaistu Kirjain vai henki päättyi pohdintaan siitä, että kristinuskon on muututtava tai kuoltava. Uudessa kirjassaan Valo ja pimeys (Teos, 2025) Riekkinen tarjoaa muutosehdotuksia. Nyt Riekkinen ottaa etäisyyttä perinteiseen teistiseen jumalakuvaan, kieltää ruumiin ylösnousemuksen kirjaimellisesti ymmärrettynä. Riekkinen kiistää saatanan. Lopulta hän laati uuteen kirjaansa uuden uskontunnustuksen. Riekkinen painottaa heti haastattelun aluksi, että teesien sijaan pohdinnat ovat enemmänkin keskustelunavauksia. — Toivon, että oppisimme keskustelemaan teologian perimmäisistä kysymyksistä ilman oikeassa olemisen pakkoa.”

Artikkelin mukaan Riekkinen katsoo Jeesuksesta tulleen Jeesus Kristus vasta vuonna 100 jKr. ja että Jeesuksen asema Jumalan Poikana on erityisen ongelmallinen. Riekkisen mukaan dogmit eli perustavat uskonkohdat ovat inhimillisiä rakennelmia, joita pitää koetella ja arvioida jatkuvasti uudelleen. Riekkinen katsoo pelkistäen, että monet kristilliset uskonkappaleet on rakennettu vasta 300-luvulla ja varsinkin platonistisen filosofian opastuksella. Vanhakirkolliset uskontunnustuksetkin ovat emerituspiispan mukaan vahvasti platonismin vaikuttamia.

Riekkinen esittää, että oikeasti uskontunnustuksen tulee olla sellainen, että se ”koskettaa minua” ja vastaa kulloisenkin ajan ihmisen kokemusta ja tietoisuutta. Riekkinen arvostelee ”fundamentalistista” raamatuntulkintaa ja hylkää ”opinkappaleisiin takertumisen”. Oppia Jeesuksen neitseestäsyntymisestäkään ei tarvita ja kyseinen oppi onkin Riekkisen mukaan syntynyt helleenisen maun miellyttämiseksi. Riekkinen esittää, että 300-luvun Jumala-opillinen ja kristologinen opinmuodostus varsinkin niin kutsuttuun areiolaisuuskiistaan liittyen tapahtui mielivaltaisen keisarillisista lähtökohdista ja kirkkopoliittisesti ja että ”oikeaoppisuus” on silkan valtapolitiikan satunnainen tuote.

Näistä mielivaltaisen valtapolitiikan kirkollisista rakennelmista pitäisi Riekkisen mukaan palata takaisin Jeesuksen alkuperäisiin opetuksiin. Tämä tarkoittaa niin sanotun kristittyjen perinteisen teistisen Jumala-kuvan hylkäämistä ja, Riekkisen suosituksen mukaan, siirtymistä panenteistiseen Jumala-käsitykseen, jonka pohjalta Riekkinen näyttää kykenevän kuvailemaan ja määrittelemään Jumalaa ja Jumalan olemusta varsin täsmällisinkin käsittein ja termein. Opinkappaleet ovat kuitenkin ylisummaan Riekkiselle vertauskuvallisia ja kertovat ihmisestä itsestään kuten esimerkiksi opinkappale ylösnousemuksesta, jossa on kyse ”ihmisen uuden itsetietoisuuden synnystä”.

Riekkisen näkemyksen mukaan loppuviimeiseksi meille jäävät Jumala ja Jeesuksen opetukset, vaikka perinteiset kristilliset dogmit täytyykin hylätä tai tulkita radikaalisti uudelleen.

Näin siis emerituspiispa Wille Riekkisen uuden kirjan ja siinä esille tuodun uuden uskontunnustuksen mukaan siten kuin näitä selostetaan viitatussa Kotimaa-artikkelissa, joka kannattaa käydä lukemassa ajatuksella.

Artikkelin sisältö herättää runsaasti pohdintaa. Merkille pantavaa on se, että edellä kuvailtuja näkemyksiä ja vakaumuksia esittää ”uutena uskontunnustuksena” emerituspiispa. Tämä tosiaan on jonkinlainen kirkkohistoriallinen tapaus Suomessa.

Riekkinen de facto esittää, että kristinuskon on muututtava siten, että hylätään historiallinen apostolinen kristinusko ja ylipäätään teistinen eli Jumalan persoonallisuudesta kiinni pitävä Jumala-kuva. Tilalle Riekkinen suosittelee prosessifilosofialle ja -teologialle ominaista epäpersoonallista panenteististä Jumalaa. Tämän näkemyksen mukaan kaikki on Jumalassa, kun taas panteismin mukaan kaikki ja Jumala ovat identtiset eli Jumala on kaikki.

Riekkinen kieltää ruumiillisen ylösnousemisen eskatologisen todellisuuden kuten myös taivaan ja helvetin konkreettisen paikallisuuden. Riekkinen väittää dogmien olevan sisällöltään vain inhimillisiä rakennelmia ja tällaisina dogmeja vastaan täytyy jatkuvasti protestoida ja niitä täytyy korjailla. Tämä tarkoittaa toki sitä, että Riekkinen kieltää Jumalan erityisen ilmoituksen mahdollisuuden ja todellisuuden ja katsoo tietävänsä varsin velvoittavasti, että historiallinen Jeesus ei ollut jumalallinen eikä inkarnoitunut Jumalan Poika.

Mutta mistä ja millaisella tiedollisella oikeutuksella tuetusti Riekkinen tietää tämän kaiken? Mistä Riekkinen on saanut varman ja oikean tiedon siitä, että dogmeja vastaan täytyy protestoida ja että oppeja tulee alati korjata? Mistä Riekkinen on tämän velvoitteen saanut ja mistä tietää sen varmuudella sitovaksi?

Todellisuudessa Riekkisen ”uusi tunnustus” on vanhaa harnackilaista dogmeista ja kirkosta vapautumaan pyrkivää liberaaliteologiaa ja radikaalilahkojen kanssa samansuuntaista hurmahenkisyyttä, jossa oma sisäinen subjektiivinen kokemus ja ”sisäinen sana” ratkaisee ja tarjoaa sen perimmäisimmän uskonnollisen ja tiedollisen perusteen, jonka velvoittamana kaikkea muuta arvioidaan.

Huomaa, että radikaaliprotestanttisen liberaaliteologinen hurmahenkinen ohjelmanjulistus on sama kuin kristillistä kirkkoa ja sen historiallista apostolista uskoa vastaan kapinoineilla hurmahenkisillä lahkolaisilla on aina ollut: ”Takaisin alkuperäiseen Jeesukseen”, niin sanottuun ”alkuseurakuntaan”. Tämä kirkasotsaisen hurskaalta kuulostava slogan on useimmiten tosiasiallisesti tarkoittanut peittävää savuverhoa sille, että ajetaan jonkun myöhäsyntyisen ryhmäkunnan historiallisen kristillisyyden kanssa ristiriidassa olevien erikoisoppien ja subjektiivisen uskonnollisuuden asiaa.

Riekkisen mukaan opinkappaleet ovat vertauskuvia ja kertovat ihmisestä itsestään. Riekkisen ”uusi” on varsin vanhaa schleiermacherilaista ohjelmanjulistusta siitä, että teologia on antropologiaa, oppia ihmisestä, ihmisen puhetta itse itsestään. Tämä ei ole kovin uusi eikä tuore linjaus.

Riekkisen linjauksissa on erikoinen sisäinen ristiriita. Riekkinen esittää oikeana pitämänsä preskription, velvoitteen eli sen, että ei pidä olla oikeassa olemisen pakkoa. Kuitenkin Riekkinen itse esittää varsin dogmaattisia teologisia ja uskonnonfilosofisia tiedollisia ja ilmeisen varmoiksi ja oikeassa oleviksi tarkoitettuja tosiasiaväittämiä Jumalasta ja perimmäisimmästä todellisuudesta: panenteismi on oikea käsitys ja tämän mukaista ”uutta” Jumalaa voidaan kuvata varsin tarkoin määrein.

Millä perusteella Riekkinen itse voi esittää olevansa oikeassa? Ja miksi Riekkinen katsoo oman subjektiivisesti olettamansa oikeassa olemisensa olevan meille kaikille muillekin niin perustavaa ja velvoittavaa, että haluaa laatia jopa uuden ja ilmeisen julkisen uskontunnustuksen?    

Joltisenkin mautonta on, että teologisesti oppinut Riekkinen esittää dogmihistoriallisesti täysin kestämättömiä väitteitä. Riekkisen antama kuva siitä, että Jeesus Nasaretilaisesta eli historian Jeesuksesta olisi tehty Jeesus Kristus eli niin sanottu uskon Jeesus vasta vuonna 100 jKr. ja siitä, että nikealainen kolminaisuusoppi ja sittemmin khalkedonilainen kaksiluontokristologia sekä vanhakirkolliset uskontunnustukset olisivat muodostuneet platonistisen filosofian ohjaamana, on täysin virheellinen ja epähistoriallinen. Platonismi ei ollut mitenkään määräävässä asemassa nikealaisilla oikeauskoisilla, toisin kuin Jeesuksen jumaluuden kieltäneillä areiolaisilla harhaoppisilla.

Toisin kuin Riekkinen esittää, 300-luvun syventävä dogminmäärittely perustui vahvasti 200–100 lukujen pohjalle ja uusitestamentilliseen aineistoon ja viime kädessä jumalallisen arvovaltaiseen ja ihmiseksi inkarnoituneeseen Jeesukseen Kristukseen itseensä ja Hänen apostoliensa todistukseen. Neitseestäsyntymisusko ei ollut helleenien miellyttämistä eikä ensimmäisen vuosisadan ”lähiodotus ja pettymys” -oletus pidä paikkaansa. Ei myöskään pidä paikkaansa, että oikeauskoisuus ratkaistiin poliittisella tai kirkkopoliittisella valta-asemalla Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Päin vastoin, valta ja järkeisfilosofia olivat tuolloin, kuten pitkälti 300-luvun aikana muutenkin, enimmäkseen harhaoppisten eli erilaisten areiolaisten suuntausten puolella.

Siitä, miten ja millä perusteilla kristillinen uskonoppi ja vanhakirkolliset uskontunnustukset historiallisesti kehkeytyivät ja miksi juuri ne orgaanisesti kumpuavat historiallisen Jeesuksen Kristuksen ja Hänen apostoliensa arvovaltaisesta opetuksesta ja siten edustavat todellisen alkuseurakunnan uskonopin muuttumatonta jatkumoa, teen selkoa dogmihistorian peruskurssin tarjoavassa teoksessani Johdatus klassisen kristillisen uskonopin syntyhistoriaan: Kolminaisuusopin ja kaksiluontokristologian muotoutuminen (Kuva ja Sana, 2024).

Lue myös 24.1.2020 päivätty Patmos-blogini Apostolinen uskontunnustus määrittelee klassisen kristinuskon.

Riekkistä ei viehätä ”opinkappaleisiin takertuminen”. Silti hän itse asettaa uusia dogmeja. Miksi niihin pitäisi ”takertua”? Riekkinen arvostelee klassista kristinuskoa kestämättömäksi, koska se hänen mukaansa on 300-luvun inhimillinen konstruktio, mutta suosittelee tilalle omaa subjektiivista inhimillistä konstruktiotaan. Miksi Riekkisen konstruktio olisi parempi tai oikeampi tai pätevämpi tai uskottavampi kuin hylkäämänsä inhimillinen konstruktio?

Miksi Riekkinen ottaa polemiikin kohteeksi ”helpon” vastustajan, naivin fundamentalismin? Miksei hän ota kantaa historiallisen kristillisyyden ja kirkon raskaan sarjan teologien täsmällisesti ja syvällisesti määriteltyihin ja perusteltuihin linjauksiin? Riekkisen puhe Jeesuksen ristinkuoleman ja parannuksenteon suhteen ongelmallisuudesta on kummallisen naivia oppineen teologian tohtorin puheeksi.

Riekkinen esittää, että dogmeista irrottaudutaan, mutta ”Jumala jää”, eli Jumala rakkauden dynaamisena voimana. Tämäkin on kuitenkin jälleen hyvin dogmaattinen määritelmä ja tiedollinen väite, ja edustaa, de facto, varsin masonistista aatetta, kuten protestanttinen liberaaliteologia yleensäkin. ”Jeesuksen opetuksetkin” Riekkisen mukaan jäävät, mutta jos ja kun Jeesus ei Riekkisen mukaan ole jumalallinen vaan pelkkä ihminen, mitä velvoittavuutta hänen opetuksillaan on?

Mistä Riekkisen linjauksissa on kyse? Riekkisen ”uusi tunnustus” ja ”uusi kristillisyys” on masonistisliberaalia vastakristillisyyttä, jolla on pitkä ja surullinen antikristillinen historiansa ja gnostilaisesoteeriset juurensa. On valitettavaa ja harmillista, että emerituspiispa Riekkinen on vanhoilla päivillään päätynyt tähän vanhaan kehnoon vedätykseen.

Miten siis on, onko kristinuskon muututtava tai kuoltava? Ovatko nämä ne ainoat vaihtoehdot?

Eivät ole. On kolmaskin vaihtoehto.

Meidän on, kuten Juuda 3 velvoittaa, pysyttävä siinä muuttumattomassa kristillisessä uskossa ja kilvoiteltava sen kristinuskon puolesta, ”joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu”, ja meidän tulee, kuten Toisen Timoteus-kirjeen luvun 3 jakeet 14–15 velvoittavat, pysyä siinä apostolisen uskonsäännön määrittelemän tulkintaperinteen mukaisessa uskossa, ”minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.”

Meidän tulee tänäänkin seistä historiallisen Herran Jeesuksen Kristuksen eli ihmiseksi Neitsyt Mariasta inkarnoituneen Jumalan Pojan ja Hänen yhtä historiallisten apostoliensa kertakaikkisen muuttumattomasti ilmoittamalla ja asettamalla perustuksella, joka on horjumaton ja joka on luotettavasti eteenpäin välitetty, ja joka kestää murtumatta. Tähän velvoitti apostoli Paavali Toisen Tessalonikalaiskirjeensä luvun 2 jakeessa 15 näin todetessaan: ”Niin seisokaa siis, veljet, lujina ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olette oppineet joko meidän puheestamme tai kirjeestämme”, ja apostoli Pietari toisen kirjeensä luvun 1 jakeissa 15–18:

”Mutta minä olen huolehtiva siitä, että te minun lähtöni jälkeenkin aina voisitte tämän muistaa. Sillä me emme seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja tehdessämme teille tiettäväksi Herramme Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta, vaan me olimme omin silmin nähneet hänen valtasuuruutensa. Sillä hän sai Isältä Jumalalta kunnian ja kirkkauden, kun tältä ylhäisimmältä kirkkaudelta tuli hänelle tämä ääni: ’Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt’. Ja tämän äänen me kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella.”

Tämä kristinusko kestää ja pätee edelleen, muuttumatta, kuten pätee apostoli Johanneksen ensimmäisen kirjeensä luvun 4 jakeissa 1–4 ilmoittama uskontotuus:

”Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta; ja yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta; se on antikristuksen henki, jonka olette kuulleet olevan tulossa, ja se on jo nyt maailmassa. Lapsukaiset, te olette Jumalasta ja olette voittaneet heidät; sillä hän, joka teissä on, on suurempi kuin se, joka on maailmassa.”