”Näitä minä muistelen” (Psalmi 42:5) (1)

”Jumalan valtakunnassa koetaan säännöllisesti murroksen aikoja.  Minä ja työni ovat siinä osasia.”  Huomasit aivan oikein: aloitin lainauksella.  Kellertävälle puotipaperille on kuluneen värinauhan kautta kirjoitettu tekstiä, joka on työmme perustajan Ensio Lehtosen dispositiota puheesta, jonka hän piti ilmeisesti korkean tason helluntailaisessa veljeskokouksessa. Ensio Lehtonen oli juuri  sulkenut – ja häneltä oli suljettukin – ovia: hän oli luopunut Ristin Voiton toimitusjohtajan ja julkaisujen päätoimittajan tehtävistä ja jättänyt Helsingin Saalemin ja yleensä helluntaiherätyksen saarnaajan viran.  Puhe pidettiin aikana, jolloin Suomi käy sotaa.  Ensio Lehtosen hengellisessä ja ajallisessa elämässä oli  muutoksen – Lehtosen oma ilmaisu on: ”murroksen” – aika.  Se merkitsi siirtymistä merkittävän herätysliikkeen ykköspaikoilta uskon varaan, taloudellisesti tyhjän päälle, tosin komennuksella pääesikunnan kirkollisten asioitten viraston palvelukseen tuottamaan päivärahalla sekä rintamalle että kotijoukoille isänmaallisuutta ja hengellistä herätystä nostattavaa painettua materiaalia.  

 

TUOHON aikaan Ensio Lehtosen sisimmässä sai suuren tilan valtakuntakristillisyyden asia.  Hän palveli kristittyjen yhteyden merkeissä suurtapahtumissa, mm. Frank Mangsin rinnalla.  Vapaa- ja helluntaikristillisyyden rintamissa  toimineelle   avautui   luterilaisen sana- ja herätyskristillisyyden maailma. Lainauksia Augsburgin tunnustuksesta, Katekismuksesta ja heränneitten pappien kirjoituksista löytyy useista Lehtosen jälkeen jättämistä teksteistä.  Urho Muroma tuli läheiseksi ystäväksi. Ensio Lehtosesta tuli pidetty puhuja Muroman ajan Hengellisillä syventymispäivillä.

Ensio Lehtonen on yhtenä mukana synnyttämässä Kansan Raamattuseuraa. 

Hän perustaa kustannusliikkeen nimeltä Kuva ja Sana – nimi juontuu kahdesta julkaisusta, Lasten Kuvalehdestä  ja SANA-lehdestä.  Hän on ensin mainitun perustaja ja päätoimittaja, mukana jälkimmäisen lehden  perustamisessa ja sen kirjoittajia. 

Rauhan vuosina jatkuvat Ensio Lehtosen johtamat Lasten Kultaiset Päivät, Nuorten Raamattuleirit ja Ystäväjuhlat.  Profeetallinen Sana ja Israel ovat esillä seurakuntavierailuissa.  Tilaisuuksien kolehtivaroista tehdään merkittäviä lahjoituksia ulkolähetystyölle ylitse kirkkokunta- ja herätysliikerajojen.   

Suomalaiseen maisemaan on noussut tuberkuloosia sairastaville sotaorvoille alun alkaen tarkoitettu lastenkoti Päivölä, joka sittemmin saa toimitilat presidentti Juho Kusti Paasikiven maatilasta Keravan Ahjossa. Rouva Alli Paasikivi on monessa merkityksessä toiminnan suojelija ja suurlahjoittaja.   Päivölä on edelleen olemassa ja Paasikiven tilan päärakennus on museona, josta kävijä löytää myös piirtoja Ensio Lehtosen ja Elma Lehtosen elämäntyöstä. Eikä kukaan paitsi Kaikkivaltias tiedä, mitä kaikkea Ensio Lehtosen kautta syntyi Suomen Siioniin. 

Ensio Lehtosen tekojen perustukselle rakennettiin nykyinen Patmos Lähetyssäätiö.  Kuolinkuukautenaan alkukesässä 1971 sain Ensio Lehtosen kätten päällepanossa ottaa vastaan hänen työnsä jatkamisen perinnön.

 

NELJÄNTOISTA ikäisenä Helsingin kaupungin Kallion sivukirjaston kellaritason sanomalehtilukusalissa luin ensimmäistä kertaa Ensio Lehtosen toimittamaa ja Kuvan ja Sanan julkaisemaa KIPINÄ-lehteä.  Lehdellä oli paikka aikakauslehtihyllyssä helluntailaisen Hyvä Sanoma-lehden vieressä.  Tuohon aikaan Hyvässä Sanomassa oli paljon kirjoituksia ns. ihme-evankelistojen palvelutyöstä maailmalla.   Hyllystä sai ottaa luettavaksi vain yhden  lehden kerralla.   Kipinästä tuli minulle ykkösvaihtoehto.  Kipinässä kirjoitettiin aikain merkeistä, Israelista, ja kerrottiin mahdollisen herätyksen ehdoista.  Nämä aiheet vetivät. 

Siirryn kolme vuotta eteenpäin.  Herra Jeesus Kristus on ottanut nuorukaisen matkaansa.  Hengelliseksi kodiksi on tullut – ruotsinkielinen kun olen kotioloissani – Tähtitorninkadun Lähetyskirkon ruotsinkielinen työ.  Per Wallendorff ja Mikael Sandell ovat paimeniani. 

Noihin aikoihin alkavat  Luthersk Inremissionin lauantaikokoontumiset Töölön kirkon seurakuntasalissa; Inremission on ruotsinkielinen versio Kansanlähetystä. Saan elämääni ”vanhemmaksi veljeksi” ja sielunhoitajaksi insinööri Per-Bengt Anderssonin; toinen elämääni vaikuttava veli tuohon aikaan on Församlingsförbundetin kustannusliikkeessä teologian opintojensa rinnalla työskentelevä Ole Holmberg,  nykyisin eläkkeellä oleva Närpiön seurakunnan pappi.  Ole ottaa minut mukaan siivoamaan ja järjestelemään kristillisen kustannusliikkeen kirjavarastoja – mikä autuus minulle, joka kuitenkin mieluummin lukisin kirjoja kuin pistäisin niitä yksi toisensa jälkeen hyllykköön.  Kasvatan unelmaa, että kerran saisin olla työssä kristillisessä kustannusliikkeessä vaikka varastomiehenä.  

Rippipappejani oli kaksi: Holger Andersson ja Kaj Leander.  Ensin mainittu oli vahva evankeliumiyhdistyksen opissa elävä pappi, joka innostuksella pyrki istuttamaan rippipoikansa sisimpään Hedbergin ja muitten liikkeen oppi-isien perintöä. Anderssonit muuttivat Sörnäisten ruotsalaisen seurakunnan työstä Närpiöön, jossa puolison Anitan isä oli kirkkoherrana.   Mieleeni jäi, miten viimeisenä muuttopäivänä Anderssonien kuormatessa viimeisiä huonekaluja muuttoautoon isä Holger oli kutsunut minut, rippipoikansa, luokseen juttelemaan sovituksesta ja kasteesta. Holger Andersson kuoli 2016  98 vuotiaana. Kaj Leanderista tuli Ihannematkojen mies.  Hän kulki Suomea ristiin rastiin tehden työtä Israelin ja matkailun puolesta elämänsä loppuun.

Ensio Lehtosella oli ainoalaatuinen asema ja armoitus vaikuttaa elämääni tässä kuvatuista vuosista alkaen.  Alussa julistustyönsä kanavien kautta; edempänä henkilökohtaisena johtajana ja elämäni paimenena.

TULEN henkilökohtaisesti tekemisiin Lehtosen kanssa siinä vaiheessa kotimaan hengellistä historiaa, kun yhdestä ja samasta Rauhankatu 15 ovesta astuu eteiskäytävään, josta sitten haarautuvat ovet vasemmalle Kuvan ja Sanan ja oikealle Kansan Raamattuseuran valtakuntiin.  Huomaa, että jotakin myöhäisempää tekemistä on tapahtunut tässä kohtaa sisääntuloa. Alussa kerran olivat tilat yhteiset; pian ei riitä jakautumista todistamaan edes kahteen suuntaan avautuvat ovet yhden käytävän päässä.  Kansan Raamattuseura kirkollistuu siinä määrin, ettei Lehtosen edustama yhteiskristillisyys enää sovi sille edes käytävänaapuriksi.  Lehtosen jälkeen jääneistä papereista löydän muistion, jossa kerrotaan Osmo Tiililän vaativan Kansan Raamattuseuraa selkeästi erkautumaan yhteiskristillisyyteen ja lahkolaisuuteen suuntautuvasta yhteistyöstä Lehtosen kanssa.

Päivänä muutamana olen Helsingin keskustassa asioidessani tapani mukaan kysellyt uutta Kipinän numeroa rautatieaseman lehtikioskista ja ostanut sen.  Kaupunkivaellusten jälkeen olen ykkösen raitiovaunussa matkalla Kallion Torkkelinkadulle, jossa on kotini.   Säätytalon pysäkillä, Suomen Pankkia vastapäätä, katselen enemmän tai vähemmän ajatuksissani ikkunasta – ja säpsähdän.  Viistosti etuvasemmalla näen liikerakennuksen ensimmäisen kerroksen ikkunoitten päällä  vihreän kaunokirjoitusfonteilla tehdyn logon: Kuva ja Sana.  Tuossako tehdään Kipinää! Tuossako on Ensio Lehtosen toimisto, miehen, jota olen käynyt kuuntelemassa erilaisissa tiloissa Kauppakorkeakoulun auditoriosta Vanhaan kirkkoon.  Miehen, jota monista syistä ihailen ja kunnioitan profeetallisen Jumalan seurakunnan edustajana.

Raitiovaunu nytkähtää liikkeelle.

Rauhankadun-Snellmaninkadun kulmatalo jää taakse – mutta vihreä logo on istutettu syvälle sieluuni. 

Sitten olen kuulevinani äänen sanovan: Tuossa on sinun työpaikkasi – elämäsi loppuun saakka.

 En pääse irti äänestä. Se nousee kuuluville sisimmässäni erilaisissa tilanteissa.  Lopulta teen sen mitä olen pohdiskellut jo jonkin aikaa.  Kirjoitan Ensio Lehtoselle.  Kerron itsestäni – ja äänestä.  Lehtonen vastaa minulle postikortilla.  Hän ilmoittaa haluavansa kohdata minut ja ehdottaa muutamia ajankohtia, jolloin on Helsingissä – hän asuu Keravan Päivölässä ja tekee suurimman osan kirjoitus- ja muusta työstänsä siellä.  Vastaan, ja Lehtosen sisar, Kuvan ja Sanan prokuristi Ester Taskinen, ottaa yhteyttä ja vahvistaa tapaamisajankohdan.

Olen ihmistyypiltäni jännittäjä.  Ihmettelen omaa sisintäni aamuna, jolloin valmistaudun kohtaamaan Lehtosen.  Ei mitään jännitystä.  Mutta rukousta on. Paljon. 

Minut ohjataan Lehtosen huoneeseen.  Tervehdin.  Mietin itsekseni, miten tästä eteenpäin, mutta Lehtonen viittaa minut heti ulos työhuoneestaan ja lähtee esittelemään minulle sekä Kuvan ja Sanan tiloja että ennen kaikkea toimistossa työskenteleviä henkilöitä.

– Tässä on nuori veli Leo Meller.  Herra on puhunut hänelle, että hän tulisi työhön  meille.

Puolen tusinaa kertaa kuulen nämä sanat.  Pistän merkille, että jokaisessa kohtaamisessa minulle hymyillään, ja minulle tuntemattomat henkilöt kukin tavalla tai toisella lausuvat ääneen tervetulon.

– Mennään nyt sitten tänne minun huoneeseeni, pistetään ovi kiinni ja puhutaan kirjeestäsi.

Kun on puhuttu, Ensio Lehtonen ottaa pöydältä uusimman kirjansa – hartauskirjan Elävä tie – ja kirjoittaa siihen omistuskirjoituksensa. Tätä kirjoittaessani kirja on vieressäni. Katson tekstiä. Näin Lehtonen kirjoitti:

Työtoverilleni Leo Mellerille.  Jumalan jatkuvaa johdatusta odottaen.

Omistuskirjoituksen tähden kirja muodostui minulle aarteeksi.  Sellainen se on vieläkin.  Koskaan hän ei kirjoittanut minulle uutta omistuskirjoitusta uusiin kirjoihinsa. 

TAKAISIN ensimmäiseen kohtaamiseen Kuvan   ja Sanan tiloissa.

Tutustumishetken jälkeen Lehtonen siis pyysi minut huoneeseensa.  Hän istuutui suuren kirjoituspöytänsä taakse ja pyysi minua istumaan vastapäätä olevassa puutuolissa.  Lempeällä äänellä, lämmöllä, jonka sittemmin opin tuntemaan Lehtoselle yhtä luonnolliseksi kuin hengittäminen, hän alkaa jutella.

– Sinä siis olet kokenut, että Herra haluaa sinut työhön tänne Kuvaan ja Sanaan.  Ennen  sotia ja heti rauhan ajan alussa monet kokivat samanlaista johdatusta. Kristittyjen yhteyden ilmapiiri oli vahva. Helluntailaiset ja muromalaiset ja heränneetkin, kaikki antoivat eikä kukaan ollut ensimmäisenä ottamassa. Oltiin pelastuttu sodasta.   Annettiin elämä ja työ Kristukselle ja isänmaalle ja Kristuksen omille.  Nyt ei ole enää  samanlainen hengellinen ilmapiiri.  Nyt kaikkialla etsitään omaansa.   Tässä työssä tahtoisimme olla kaikkien keskellä, antaa kaikille eikä ottaa keneltäkään – paitsi paholaiselta ja maailmalta.  Sitä ei pidetä luonnollisena, sitä että emme etsi omaamme vaan tahtoisimme jakaa kaikkien kanssa.  Tässä työssä on paljon iloa osanamme, mutta on myös paljon kyyneliä ja surua, kun ei ymmärretä, että tahtoisimme tehdä työtä koko Kristuksen ruumiin parhaaksi, etsiä vain koko Kristuksen ruumiin parasta ja antaa kaikkemme koko Kristuksen ruumiille.  Joskus on hyvin raskasta tehdä tätä työtä.  Olla usein epäilty tarkoitusperien suhteen.  Jos Herra johdattaa sinut, Leo, tähän työhön, niin tämä on ankaraa työtä, vaikeinta se, että ei tule ymmärretyksi eikä uskotuksi Kristuksen ruumiissa.  Jaksaisitko sinä sellaisessa työssä? 

Mitä tahansa olin kuvitellut saavani kuulla Ensio Lehtosen suusta, tätä en ollut odottanut.    Olin siis nähnyt ja kuullut Lehtosta erilaisissa puhetilanteissa Helsingissä.  Missä tahansa Lehtonen puhui, siellä hän poikkeuksetta puhui pitkään ja kauniisti niitten asiasta, joiden hyväksi hän esiintyi.  Muistan hänen uhripuheitansa vaikkapa Karmelin tai Gideonien hyväksi.  Varani olivat nuoruusvuosina vähäiset, kuitenkin niistä ilolla annoin kaikkein runsaammin aina niiden parhaaksi, joiden puolesta Lehtonen puhui.  Muistan tilaisuuden, jossa kannettiin erityisuhri Toimi Yrjölän lähetyslaivan mission avuksi; laiva oli joutunut vaikeuksiin jossakin kaukaisen Idän merillä.  Lehtonen murtui itkuun, kun koki joutuvansa rukoilemaan anteeksiantoa itselleen siitä, ettei ollut jossakin aiemmassa tilaisuudessa antanut niin runsaasti omastansa Ebeneser-laivan työhön kuin oli kuullut pyydettävän.  

Muistan myös erityisen Herran tulemiseen liittyneen kokoussarjan Lähetyskirkossa, jossa kaikki tuon hetken tunnetuimmat puhujat ylitse rajojen olivat profeetallisten aiheitten äärellä.  Ensio Lehtonen oli mukana muutoinkin kuin sinä iltana, jolloin oli hänen puheensa vuoro.  Hän palveli rukouksessa ja keräsi uhreja edustettuina oleville järjestöille, mutta ei kertaakaan yhtään mitään niille työmuodoille, joista hänellä oli vastuu. 

UNELMANI toteutui.  Jumala johdatti niin, että pääsin Ensio Lehtosen jalkojen  juurelle oppimaan ja tekemään työtä.

Olin jo tätä ennen oppinut Raamatun totuuden kymmenyksistä ja rahallisista uhreista ja anneista.  Pidin pientä vihkoa Raamattuni välissä, jonka kannessa luki The Lord’s account book – Herran tilikirja.  Aukeaman vasemmalle lehdelle kirjoitin asianomaisille riveille mitä olin ansainnut tai muulla tavalla saanut, oikealle puolelle aukeamaa kirjoitin koska ja mihin olin maksanut kymmenykset.

Ensio Lehtosen opissa minulle avautui, että kymmenysten maksaminen ei ole vain yksilökristityn asia, se on myös laki, jota ei vähiten kristillisen liikeyrityksen tai vastaavan tulee seurata.  

Ensio Lehtonen kuoli 1971.  Tuolloin työmme oli koetuksissa.  Siihen johtaneista syistä  enemmän seuraavassa osassa.  Lehtonen oli yrittänyt myydä Kuvaa ja Sanaa ties kenelle alkaen Ylioppilaslähetyksestä.  Kukaan ei ollut valmis ostamaan, ei edes yhden markan hinnasta, niin raskaat olivat velat yhtiön päällä.  Arvokas toimitilaosake ei vastannut velkoja.  Pääsimme uuteen alkuun, kun Kuvan ja Sanan tilat myytiin suorastaan ylihintaan.  Lehtosen kuoleman jälkeen hallitus oli valinnut minut toimitusjohtajaksi.  Asemassani sain kannustettua hallitusta päättämään, että millä hinnalla tahansa toimitilat myydään, niistä maksetaan lahjoituksia toisille lähetys- ja muille järjestöille.  Aivan niin kuin 1940-luvulta peräisin olevissa Lehtosen kaavailemissa työn yhtiöjärjestyksissä oli mainittu voiton jakamisen suhteen. 

Edustamalleni työmuodolle –  kaikille  vastaaville –   juuri nykyisessä maailmanajassa  on suunnattoman tärkeätä oppia antamisen merkitys.  Puhumme ja kirjoitamme työn ystäville antamisesta.  Mutta osaammeko erottaa toisistansa sen tuen, jota saaduilla uhrivaroilla suoritamme sinne, missä meillä on kannatusvastuu, ja sen tuen, jota saadusta annamme niille, joista Herran Henki puhuu meille.  Edessä olevien vaikeitten aikojen ottaessa pihtiotetta uskon lähetyksistä meidän on järjestöinä ja liikkeinä opittava antamisen ketjusiunauksesta enemmän.

SEITSEMÄNKYMMENTÄLUVUN alkupuolella olin hallituksemme jäsenen rovasti Jarl Saloniuksen kanssa kutsuttuna puhumaan Gideonien illassa Viiskulman  ravintolassa. Kahvittelun aikaan olin rovastin kanssa poimimassa pöydällä olevia leivonnaisia ja  samalla asettamassa kahvirahaa tarkoitukseen asetettuun maljaan. 

– Hei, älkää!  Ei missään tapauksessa!

Vierestä kuulimme nämä sanat, suorastaan ankarasti lausutut.  Arvovaltainen gideonveli puhui.  Hän kertoi, miten paljon gideonit olivat saaneet hyötyä Ensio Lehtosen vierailuista tilaisuuksissa.  Olisi suorastaan  synti, jos meiltä – Lehtosen työn jatkajilta – olisi otettu maksu kahveista.  Olimmehan muutoinkin ilman palkkiota sopineet olevamme käytettävissä puhujina.

Niinpä. 

Näitä minä muistelen ja vuodatan ulos sieluni murheen, kun kuljen väentungoksessa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta.  Odota Jumalaa.  Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomasta pelastuksesta.  –  Psalmi 42:5-6.