Mosaiikkipalasia Jumalan teoista ihmistensä elämässä (Näitä minä muistelen #4)

Aili oli syntynyt Siuntiossa ruotsinkielisessä Länsi-Uusimaassa. Hänen isänsä Carl Gustaf Meller työskenteli Merenkulkuhallituksessa. Sodan alkaessa äidin elinympäristö oli ruotsinkielinen pääkaupunkimaailma, jossa vallitsi – eräillä tahoilla – vahva verkostunut saksalaismielisyys ja sisäänkääntynyt sosiaalinen elämä.

Tässä ympäristössä hän kohtasi ja ystävystyi ja rakastui Torsteniin. Kihlautui. Ja sitten syttyi sota.

Sodan viimassa äiti alkoi odottaa minua. Tarkoituksena oli avioitua Torstenin kanssa kunhan tulisi rauha. Vaan sitten suunnitelmat muuttuivat rajusti.

Isä alkoholisoitui sotavuosina.

Siviilissä isällä oli tuontia harjoittava liikeyritys. Erityisesti Saksan ja Suomen välinen kauppa oli keskeistä ja tuottavaa. Isä toi Suomeen mm. kalliita alkoholijuomia. Itse hän ei koskettanut juomia vaan oli absolutisti. Sodassa tapahtui muutos Torstenin niin kuin niin monien muittenkin elämässä.

Minua odottava äitini oli todistanut viinan kauhujen aikaansaannoksia eräitten läheistensä piirissä. Hän teki päätöksensä: parempi olla viinavapaassa kodissa yksinhuoltajana kuin kasvattaa lasta päinvastaisessa tilassa.

Heinäkuun 12. päivä 1942 oli syntymäpäiväni. Äitini jäämistössä oli nippu punakantisia almanakkoja sotavuosilta. Vuoden 1941 sivuilla on merkintöjä Torstenin ja äidin kohtaamisista rintamalomien päivinä. Elämä jatkuu vuoteen 1942. Syntymäni ympärillä on merkintöjä, jotka jätän vain perhepiirin silmille.

Olin tervetullut lapsi. Minua rakastettiin. Minusta huolehdittiin. Minun edestäni uhrauduttiin. Minut opetettiin rukoilemaan – äidin vieressä polvilla vuoteen reunaa vasten – ja minuun kylvettiin pyhimmän uskon siemen. Alle kouluikäisenä olin jo säännöllinen jumalanpalveluksissa kävijä. Keräsin mukaani naapurilasten ryhmän ja joukon johtajana marssimme Johanneksen kirkon messuihin. Itse sain mahtumaan sunnuntaipäivään jopa neljä jumalanpalvelusta, olihan Eiran alueella kirkkoja. Ja kävinhän sekä ruotsin- että suomenkielisissä jumalanpalveluksissa. Pyhäkouluun en kotiutunut kait siksi, että isättömän pojan ystäviksi eivät kaupunginosan vanhemmat tahtoneet päästää omia lapsiaan. Ne kerrat kun kävin pyhäkoulussa minut pistettiin istumaan jotenkin aina erilleen toisista lapsista.

KOSKA tiedostin Ensio Lehtosen olemassa olon?

Eräitä vuosia kului edellä skissaamastani lapsuudestani. Lapsesta tuli nuorukainen. Sosiaaliset olosuhteet kovettuivat. Kapteeninkadun asunto sai osakekaupan kautta uuden omistajan, herra Lappalaisen, joka eräänä kertana tapansa mukaisesti noutaessa kuukausivuokraa äidiltäni samalla kertoi, että meidän on lähdettävä asunnosta, koska hänen lapsensa on solmimassa avioliittoa ja tarvitsee oman kodin.

Meidät häädettiin. Jouduimme kadulle tai oikeammin sisäpihalle. Arvokkaammat kotiesineemme pääsivät turvaan kahden ystäväperheen kellareihin. Huonekalumme pinottiin pihalle mattovuoren alle ja siinä elelimme rukoillen ja odottaen ihmettä – uutta kotia. Äiti ja tätini vuorottelivat öitä pihalla, minä sain yökortteerin Sibergien perheessä Albertinkadun alapäässä. Sain tulla asuntoon vain lähellä keskiyötä, jotta en sekottaisi perheen omaa iltaohjelmaa. Oli alkutalvi. Tein koululäksyni pihalla. Hufvudstadsbladet kävi paikalla ja julkaisi kuvia ja tekstin otsikolla Koululainen tekee läksynsä lumisateessa paljaan taivaan alla.

Helsingin kaupungin puuttuminen tilanteeseemme vaikutti sen, että saimme uuden vuokrakodin Helsingin Kalliosta Torkkelin- ja Pengerkatujen kulmasta. Torkkelinkadun asunnossa eläessämme koin Jumalan ihmeen kohdallani – sain kohdata Herran Jeesuksen Kristuksen henkilökohtaisena Vapahtajanani. – Tästä joskus tulevissa kirjoituksissani.

Kallion kirjasto oli vajaan kymmenen minuutin kävelyn päässä kodistamme. Kirjaimellisesti kotiuduin sinne. Käytin kaikkia kirjaston osastoja hyödykseni. Kävin kellarikerroksen sanomalehtilukusalissa ja luin siellä esillä olevia hengellisiä lehtiä – Hyvää Sanomaa ja Ensio Lehtosen toimittamaa Kipinää. Helluntailaisten Hyvä Sanoma kertoi lähes joka numerossaan Jumalan ihmeistä Jumalan suurien saarnaajien kokouksissa, ja Kipinä kertoi Jumalan ihmeistä juutalaisen kansan, Israelin nuoren valtion, ja maailman tapahtumien rintamilla. Nämä kaksi lehteä olivat tärkeintä hengellistä lukemistoa minulle.

Kipinän lukeminen johdatti elämääni miehen nimeltä Ensio Lehtonen.

Toki minua kiinnostivat ja kiehtoivat Ensio Lehtosen artikkelit Raamatun profetioista ja Israelista. Mutta varsinainen herääminen Lehtosen kirjalliseen antiin tapahtui lukiessani hänen lehtensä sivuilta kirjasta nimeltä Äidin rukous. Tämä kirja on edelleen eniten painettu ja levitetty suomalaisen kirjailijan uskonnollinen teos.

Miksi kiinnostukseni alkoi elää tätä kirjaa kohtaan?

TUOSSA nuorukaisiässäni kykenin kertaamaan elettyä elämää ja huomioimaan ilmeisen Jumalan hyvyyden ja huolenpidon vaiheissani. Äitini rukoili – hänen rukouksiinsa oli vastattu niin useita kertoja, että jouduin tunnistamaan ja tunnustamaan Jumalan kuulevan äitini rukouksia. Miksi ja miten kaikki tapahtuu kun tulee rukousvastauksia, sitä en osannut selittää. Tiesin vain, että kannattaa rukoilla. Köyhässä kodissamme oli luonnollista, että useammin kuin pyysin äidiltäni tarpeitani, pyysin äitiä rukoilemaan, että Jumala antaisi sitä ja tätä.

Ja nyt Kipinässä mainostetaan kirjaa, jonka otsikkona ovat sanat Äidin rukous!

Muistan kiirehtineeni sanomalehtilukusalista yläkerroksiin kysymään kirjaa nimeltä Äidin rukous.

Kirja ei kuulunut Kallion sivukirjaston kokoelmiin mutta minulle luvattiin, että saisin sen luettavakseni aikuisten lukusalissa viiden päivän kuluttua. Tilasin kirjan. Laskin vuorokausia. Ja sitten istuin lukusalin keltaisessa tuolissa kirja käsissäni. Luin – ei: ahmin – sen parissa tunnissa.

Olin löytänyt kootut vastaukset oman elämäni joihinkin suurimpiin kysymysmerkkeihin.

Minä omistin äidin, joka rukoili! Äidin, joka piti minusta kiinni ja sitoi meidät toisiimme rukoustensa ja uskonsa kautta! Miten useita esimerkkejä minulla olikaan tästä.

Muistiini nousi matka Tammisaareen. Olin viisivuotias. Ehkä kävin kuudetta. Koulussa en vielä ollut. Äidin kaukainen sukulaisperhe – Nordenswanit – omistivat maatilan, ratsuhevosia, jäätelötehtaan, ties mitä kaikkea. En käsittänyt, mikä oli vierailumme tarkoitus. Kotimatkalla se paljastui minulle. Nordenswanit olivat kiinnostuneita adoptoimaan minut. Äiti mietti, olisiko se minulle parhain osa elämässä. Mutta vierailun aikana olin vain riippunut ja roikkunut hänessä ja kertonut ties miten monta sataa kertaa rakastavani äitiä ylitse kaikkien ja kaiken. Vain yksi esine oli kiehtonut minua Nordenswanien kartanossa – keisarillisen ratsuväen sotilaan iso sapeli. Minä sain sen. Se säilyi minulla varmaankin johonkin 25 vuoden ikään ja sitten se mystisesti katosi – liekö tullut varastetuksi ullakkotilasta, jossa sitä säilytin muun varastotavaran joukossa.

MIES nimeltä Ensio Lehtonen ja kustantaja nimeltä Kuva ja Sana olivat mahdollistaneet minulle tuonastisen elämäni suurimman hengellisen löydön: rukoileva äiti on suurin ajallinen lahja ihmiselle.

Toki näen Jumalan ohjauksen siinä prosessissa, jossa minusta tuli Ensio Lehtosen kunnioittava opetuslapsi. Luin hänen kirjojansa. Kävin jos mahdollista kaikissa hänen puhetilaisuuksissansa Helsingissä. Lehtonen puhui kirkoissa ja erityisen useasti eri järjestöjen tilaisuuksissa. Hänen nimensä veti suuria kuulijajoukkoja. Karmel, Gideonit, muut vastaavat järjestöt saivat hänen palveluksiansa eikä niistä koskaan liene laskutettu. Ensio Lehtonen oli antaja sanan joka merkityksessä.

Näen Jumalan ehdottoman ohjauksen myös siinä, että otin yhteyttä Lehtoseen innoittaakseni häntä aloittamaan radiolähetykset ulkomailta Suomeen jolloin riippumaton Raamatun profetian julistaminen tavoittaisi ihmisiä ylitse kaikkien kirkkokunnallisten ja muitten rajojen. Joskaan tämä ei toteutunut niin iloni oli suuri kun nuori Kansanlähetys aloitti suomalaiset ohjelmat Noreakanavalla Pohjois-Afrikasta. Olinhan itse saanut siirtyä lapsenuskostani ratkaisukristillisyyteen juuri lähetysradion vaikutuksessa.

Omat lukunsa muodostavat muistelot ensimmäisistä vuosistani Ensio Lehtosen apupoikana. Varovaisesti sanon: Ensio Lehtonen kirkasti käsitystäni äidin rukouksen voimasta ja tuloksista. Ensio Lehtonen myös kanavoi nuorukaisen elämään jotakin sellaista, jossa yhdistyi sekä hengellisen isän että maallisen isän rakkautta, ohjausta, voimaa. Ei siinä sinänsä ihmeellistä, olihan Ensio Lehtonen koko Suomen lasten Ensio-setä – orpojen ja hyljättyjen sotalastenkin isähahmo. Seuraavassa kirjeessäni tästä enemmän.

Kuitenkin vielä yksi kokemus, arvokas ja kallis helmi muistojeni helminauhassa. Olin jo työssä Kuvan ja Sanan toimituksessa, Lasten Kuvalehden toimittajana. Osallistuin Ensio Lehtosen puhetilaisuuksiin, mainostin tuotteita ja keräsin kolehteja. Kauppakorkeakoulun juhlasalissa oli Israel-tilaisuus, muistaakseni Karmelin lipun alla. Äitini ja hänen Martta-sisarensa olivat tilaisuudessa. Lehtonen oli kohdannut äitini muutaman kerran. Miten sattui, Lehtonen huomasi äitini kuulijajoukossa ja ehdoin tahdoin laskeutui korokkeelta ja suuntasi askelensa äitini luokse. Hän tervehti ja sanoi sitten nämä sanat: ”Leo puhuu tänään täällä. Olen kiitollinen siitä, että Jumala ja te, hänen äitinsä, olette suoneet minulle Leon. Hän on minun oikea käteni.” Äitini toisti ihaillen näitä sanoja niin useasti, että ne jäivät alkuperäisinä mieleeni ja ovat siellä edelleen tätä kirjoittaessani. – Sellainen oli Ensio Lehtonen, Jumalan mies.

Jumala suokoon, että hänen perintöänsä kuljettava työ saisi olla hänen kaltaisensa matkallamme suureen kirkastumisen päivään.

Sinua siunaten, jälleen seuraavaan viikkoon.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.