Timo R. Stewartin hämmentävä vertaus Israelin ja Venäjän välillä ontuu

Kuitenkin, saadakseen rinnastuksesta Israelin ja Venäjän kesken toimivan ja ”hätkähdyttävän” Stewart joutuu turvautumaan mielikuvitukseensa: ”jos kuvitellaan tilanne … ehkä voisi kuvitella… Mutta se kuvitelmista.” 

Näissä kuvitelmissa Stewart tulee jopa huolestuttavan lähelle palestiinalaisten terrorismin ymmärtämistä ja hyväksymistä, minkä hän tietenkin heti perään torjuu havahtuessaan takaisin tosiasioiden pariin.

Mielikuvituksen liiallinen käyttö tekeek rinnastysyrityksestä epäuskottavan jopa kolumnistin omasta mielestä. Hän itsekin myöntää, että ”tilanteissa on toki eroja.”

Kun käyttää riittävästi mielikuvitusta voi toki saada aikaan monenlaisia rinnastuksia. Esimerkiksi: Hitlerillä oli viikset. Niinpä kaikki, joilla on viikset täytyy olla antisemiittejä.

Mikä hätkähdyttävä rinnastus!

Viiksissä on toki eroja, joten mennään itse asiaan.

Keskeisen eron hämärtyminen

”Keskeistä on, ettei rajoja siirretä sodalla”, Stewart kirjoittaa. Lopussa hän toistaa tämän keskeisenä pitämänsä ajatuksen siitä, ”ettei rajoja siirretä sodalla.” Juuri tässä kohden Stewart näkee isossa kuvassa vahvimman rinnastuskohdan Venäjän ja Israelin toimissa, jotka näin tulevat horjuttaneeksi sääntöpohjaista järjestystä vaarallisella tavalla.

Molemmat kuuluvat Stewartin mukaan ”siihen pieneen joukkoon valtioita, jotka ovat vallanneet asevoimin uusia alueita ja liittäneet niitä laittomasti itseensä. Venäjä on tehnyt näin Ukrainassa 2014 lähtien – Israel on tehnyt samoin 1967 valtaamillaan palestiinalaisalueilla sekä Syyriassa.”

Olen samaa mieltä sääntöpohjaisen järjestyksen säilyttämisen tärkeydestä, niin haastavaa kuin se nykymaailmassa onkin. Suomen kaltaisen pienen maan kannalta kansainvälisten sääntöjen johdonmukainen noudattaminen on eksistentiaalinen turvallisuuskysymys.

Erikoiselta tuntuu kuitenkin kantaa huolta sääntöjen noudattamisesta ja samaan aikaan pitää perusteltuna sitä, että kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) rikkoo räikeästi omia sääntöjään ja ylittää toimivaltansa antaakseen Israelin sodanajan johtajista kansainvälisen pidätysmääräyksen, jonka jokainen rivi sisältää täysin harhaanjohtavia syytöksiä. www.uklfi.com/wp-content/uploads/2024/07/Request-for-leave-to-make-observations-on-accuracy-.pdf

Vaikka Stewart toteaa, että ”tilanteissa on toki eroja”, hän ei kolumnissaan vaikuta tunnistavan lainkaan ratkaisevaa eroa aluelaajennuksiin pyrkivän imperiaalisen hyökkäyssodan ja puolustustaisteluissa saavutettujen aluevaltausten ja mahdollisten -liitosten välillä. Siksi tapaukset eivät ole historiallisesti eivätkä sääntöpohjaisen järjestyksen valossa verrannollisia keskenään.

Taustaksi palanen Lähi-idän konfliktin historiaa

Israel puolustautui arabivaltioiden hyökätessä, jotka yhteistuumin pyrkivät tuhoamaan Israelin 1948 itsenäisyyssodassa, kuuden päivän sodassa 1967 sekä Yom Kippur sodassa 1973 – niin kuin Venäjä Ukrainan 2014 ja varsinkin 2022 eteenpäin.

Ukrainan status suvereenina valtionta 2014 kansainvälisesti tunnustettuine rajoineen on erilainen kuin Gazan ja Länsirannan. Palestiina maantieteellisesti määriteltynä mandaattialueena ei ensimmäisen maailmansodan jälkeen kuulunut millekään suvereenille valtiolle eikä sillä ollut sen enempää de facto kuin de jure kansainvälisesti tunnustettuja valtiorajoja lukuunottamatta Kansainliiton 1922 mandaattialueen rajoja alueelle perustettavaa juutalaisvaltiota varten. Ainoa itsenäinen valtio, joka tuolle alueelle syntyi mandaattiajan päättyessä oli YK:n jakoehdotuksen hyväksynyt Israel.

Egypti hyökkäsi Israelin itsenäistyttyä 1948 ja valloitti Gazan ja Jordania valtasi Juudean ja Samarian, ns. Länsirannan.

Touko-kesäkuussa 1967 Egypti valmistautui hyökkäämään Israeliin, mutta Israel tuhosi Egyptin ilmavoimat puolustuksellisessa ennakoivassa yllätysiskussa. Egypti oli sulkenut Tiranan salmen Israelin aluksilta, mikä katsottiin oikeutetuksi sodan syyksi (causus belli). Egypti sai kuitenkin Jordanian ja Syyrian – vastoin Israelin näille välittämää varoitusta –  aloittamaan omat sotatoimet Israelia vastaan.

Muutama päivä myöhemmin sota oli ohi ja Egypti, Jordania sekä Syyria olivat menettäneet alueita (Gaza, Länsiranta ja Golan) Israelille.

Israel oli valmis neuvottelemaan niiden takaisin luovutuksesta – ainakin osaksi – rauhansopimusta vastaan, mutta hyökkääjät kieltäytyivät rauhanneuvotteluista vaatien, Abba Ebanin sanoja lainatakseni, voittajan ehdotonta antautumista. ”Ei Rauhaa. Ei Israelin tunnustamista. Ei neuvotteluita”, julistettiin uhmakkaasti Khartoumissa arabimaiden kokouksessa.

Alueet jäivät Israelin käsiin rauhansopimusta odotellessa. Tarkoista rajoista ja alueen omistussuhteista ei vieläkään ole täyttä neuvoteltua yksimielisyyttä, mikä on ilmeistä jos muistaa Oslon sopimukset (1993; 1995).

Historian valossa Israel ei ole hyökkäyssodilla alueitaan laajentamaan pyrkinyt imperiaalinen valtio, vaikka Stewart tällaista yhtälöä Venäjän kanssa kolumnissaan koittaakin rakennella. Israel on käynyt sotia puolustaakseen itseään ja alueitaan.

YK:n peruskirjaan on kirjattu jokaisen valtion kiistämätön oikeus puolustaa itseään agressiota vastaan. Tätä itsestäänselvyyttä Stewart ei tietenkään kiistä sinänsä tai edes käsittele kolumnissaan. Mutta aluemuutoksista kirjoittaessaan hän ei huomioi eroa hyökkääjän ja puolustajan välillä. Tällä seikalla on myös merkitystä arvioitaessa aluemuutoksien legitimiteettiä kansainvälisen oikeuden näkökulmasta.

Kansainvälisen oikeuden asiantuntija professori Eugene Kontorovich (Northwestern University School of Law) on kirjoittanut:

”YK:n peruskirja ei tee kaikista sodista laittomia. Itse asiassa siinä nimenomaisesti vahvistetaan puolustussodan laillisuus. Koska puolustussota ei ole laiton, siitä seuraa, että puolustajan tällaisesta sodasta saamat aluevoitot eivät olisi laittomia … YK:n yleiskokouksen perustama kansainvälisen oikeuden komissio [ILC] on vahvistanut puolustuksellisen valloituksen laillisuuden. Se koostui joistakin aikansa merkittävimmistä juristeista, ja sen sodan jälkeisenä aikana tekemää työtä pidetään erittäin arvovaltaisena YK:n peruskirjan selityksenä … ILC tunnusti toistuvasti, etteivät kaikki sodassa tapahtuvat aluemuutokset ole laittomia. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että sodan jälkeiset rajojen mukautukset olivat oikeutettuja, jotta hyökkäyksen uhria voitaisiin suojella. Laaja yksimielisyys vallitsi siitä, että aluemuutokset ovat kiellettyjä ainoastaan ”hyökkäyssodassa”.https://docs.house.gov/meetings/GO/GO06/20180717/108563/HHRG-115-GO06-Wstate-KontorovichE-20180717.pdf

Kaksoisstandarin käyttö

Ajatellaan asiaa vielä tätä kautta: Kun elokuussa 2024 Ukraina teki salamoffensiivin Venäjän puolelle rajaa Kurskin alueella ja valtasi viikossa Ukrainan oman arvion mukaan noin 1000 km2 Venäjän puolelta, Stewart tai kukaan muukaan asiantuntijoista ei rientänyt arvostelemaan Ukrainaa ”kansainvälisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen horjuttamisesta”. Miksi?

Jokainen ymmärsi eron puolustajan ja agressorin toimien välillä kansainvälisen oikeuden valossa, samoin vallatun alueen sotilastrategisen merkityksen mahdollisille rauhanneuvotteluille (”land for peace”).

Stewartin yksinkertaistus ”rajojen siirtämisestä sodalla” ilman Israelin käymien sotien olosuhteiden huolellisempaa huomioimista kutistuu siksi lähinnä Israel-vastaiseksi retoriikaksi, joka on kohteliaasti verhottu hämäävään puheeseen kansainvälisestä oikeudesta ja sääntöpohjaisesta järjestyksestä.

Rinnastus Ukrainan ja Israelin välillä on huomattavasti vahvempi kuin Stewart kolumnissaan antaa ymmärtää.

Kansankieltäjät

”Venäjän ja Israelin perustelut laittomille miehityksille ja alueliitoksille ovat varsin samanlaiset,” Stewart esittää ja jatkaa: ”Molempien johto on yrittänyt väittää, etteivät ukrainalaiset tai palestiinalaiset ole oikea kansa”. 

Kaikki tietävät Israelin todellisten perusteluiden olevan aivan muualla, kuin tällaisissa väitteissä, jollaisia sitä paitsi konfliktin historian saatossa ovat esittäneet myös arabijohtajat perustellakseen omia laittomia ja terroristisen kansanmurhaisia ”joelta merelle” fantasioitaan Israelia vastaan.

Esimerkiksi vielä niinkin myöhään kuin maaliskuussa 1977 hollantilaisen Trouw-sanomalehden haastattelussa PLO:n As-Sa’iqa ryhmittymän johtaja Zuheir Mohsen totesi:

Palestiinalaista kansaa ei ole olemassa … ei ole mitään eroa jordanialaisten, palestiinalaisten, syyrialaisten ja libanonilaisten välillä. Jordanialaisten, palestiinalaisten, syyrialaisten ja libanonilaisten välillä ei ole eroja. Me kaikki olemme osa yhtä kansaa, arabikansaa […] Vain poliittisista syistä korostamme palestiinalaista identiteettiämme varovasti. Koska on arabien kansallisen edun mukaista puolustaa palestiinalaisten olemassaoloa sionismin vastapainoksi. Kyllä, erillisen palestiinalaisen identiteetin olemassaolo on olemassa vain taktisista syistä[…] Kun olemme saaneet kaikki oikeutemme koko Palestiinassa, emme saa viivyttää hetkeäkään Jordanian ja Palestiinan yhdistämistä. (Wikipedia – Zuheir Mohsen)   

Ei, tämä ei ole whataboutismia, vaan osoitus siitä, että Stewartin kansankieltäjä-argumentti on olkiukko. Jokainen alueen historiasta lähemmin perillä oleva tietää Israelin todelliset perustelut, jotka liittyvät kansainvälisen järjestyksen takaamaan oikeuteen puolustaa itseään sen tuhoamiseen pyrkiviä hyökkääjiä vastaan. Niin kuin Ukraina puolustautuu sen alistamiseen pyrkivää Venäjää vastaan.

Ilman arabivaltioiden / palestiinalaisten islamistiryhmien itsepintaista pyrkimystä tuhota Israel sodalla ja terrorismilla, palestiinalaisilla olisi ollut oma kukoistava valtionsa itsenäisen Israelin rinnalla jo vuosikymmeniä sitten. Israel otti 1967 haltuunsa alueita hyökkääjävaltioilta (Jordania ja Syyria), joiden pyrkimys oli vallata ja tuhota Israelin olemassaolo suvereenina valtiona. Niinkuin Venäjän tarkoitus on ollut tuhota Ukraina suvereenina itsenäisenä valtiona.

Kun vielä muistetaan se, että Israelin johto on ainakin neljä viisi kertaa ollut valmis antamaan palestiinalaisille Israelin rinnalla oman valtion ja tarjonnut rauhaa, edellä mainittu Stewartin rinnastus Israelin ja Venäjän perusteluille ohenee entisestään. Israel on jopa ollut valmis luopumaan joistakin alueistaan, mutta nämä eivät ole palestiinalaisille kelvanneet. Miksi?

Presidentti Bill Clinton taannoisen presidentinvaalikampanjan aikana muisteli ääneen Arafatille tehtyä historiallista tarjousta itsenäisestä palestiinalaisvaltiosta, josta tämä kieltäytyi. Toisessa yhteydessä Clinton totesi lisäksi, että on mahdotonta ajatella, että kieltäydyttyään historiallisesta tarjouksesta palestiinalaiset voisivat melkein 30 vuotta myöhemmin nyt 7.10. tapahtumien jälkeen vain palata kerran hylkäämänsä tarjouksen äärelle ja olettaa saavansa kaiken mistä ovat kerran jo kieltäytyneet.

Clinton myös harmitteli, kuinka opiskelijat ovat tästä historiasta nykyään täysin tietämättömiä. Laajassa muistelmateoksessaan My Life Clinton toteaa Arafatin ja Barakin kanssa käydyistä neuvotteluista: ”Se, että Arafat hylkäsi ehdotukseni [Clinton Parameters] sen jälkeen, kun Barak oli hyväksynyt sen, oli historiallisen suuri virhe.” 

Palestiinalaisten valtiottomuus on kipeä, mutta suurelta osin palestiinalaisten omien johtajien itse aiheuttama ”historiallisen suuri” haava, jonka juurisyy ei ole Stewartin esittämissä väitteissä Israelin Venäjään rinnastettavissa laittomissa laajentumishaluissa tai siinä kuka pitää palestiinalaisia kansana tai ei pidä.

Parempi rinnastus: Venäjä=Hamas / Israel=Ukraina

Tarkastelemalla reaalimaailman tosiasioita Venäjän Ukrainaan kohdistaman toiminnan ja Hamasin Israelia vastaan kohdistaman toiminnan välillä, löytyy sen sijaan vahvoja yhtäläisyyksiä Venäjän ja Hamasin sekä toisaalta Israelin ja Ukrainan välillä, joissa ei tarvita mielikuvitusta avuksi:

• Venäjä ja Hamas tekevät tiivistä yhteistyötä Iranin kanssa.
• Venäjä rikkoi jokaisen Ukrainan kanssa tekemänsä tulitauon; Hamas on rikkonut jokaisen Israelin kanssa tekemänsä tuliatuon. Venäjä kiistää tämän. Samoin Hamas.
• Venäjä aloitti laittomasti invaasion Ukrainaa vastaan; Hamas aloitti laittomasti hyökkäyksen Israeliin 7.10. (Putinin syntymäpäivä!).
• Venäjä pommittaa tieten tahtoen ohjuksin ja lennokein Ukrainan siviilikohteita; Hamas on ampunut kymmeniä tuhansia raketteja tieten tahtoen israelin siviilikohteisiin.
• Iran on aseistanut Venäjää lennokein; Iran on aseistanut Hamasia raketeilla.
• Venäjä on saanut sotilaallista apua Pohjois-Korealta (sotilaita, aseita); Hamas on saanut sotilaallista apua Iranin tukemalta Hizbollahilta (raketteja, taistelijoita).
• Putin ei tunnusta Ukrainaa legitiiminä valtionta; Hamas ei tunnusta Israelia legitiiminä valtiona.
• Putinin Venäjän käy mielestään sotaa Kiovan ”natsihallintoa” vastaan; Hamas käy mielestään sotaa ”natsistista sotaa” käyvää Israelia vastaan.
• Putin väittää sodan syyksi Naton laajentumista; Hamas väittää sodan syyksi Israelin sionistista laajentumishalua vallata arabi-islamilaisen maailman.
• Putinin mielestä Ukraina kuuluu erottamattomasti venäläiseen maailmaan (russkij mir); Hamasin mielestä Israel kuuluu erottamattomasti arabi-islamilaiseen maailmaan (kalifaatti).
• Sotilaallinen hyökkäys on vain yksi osa Venäjän / Hamasin hybridisodankäyntiä. Muita elementtejä ovat mm: (1) valheisiin ja vääristelyyn perustuva propaganda; (2) kauppa- ja talouspaineistus (esim. BDS); (3) Ukrainan / Israelin kansalaisten  terrorisointi ja pelottelu; (4)  Venäjä-mielisten / Hamas-mielisten islamisti joukkojen ja satelliittivaltioiden käyttäminen omien etujensa ajamiseen; (5) toisen osapuolen syyttäminen omista rikoksistaan.
• Putinin Venäjä on kaapannut lapsia Venäjälle; Hamas kaappasi 7.10. lapsia ja jopa pieniä vauvoja Gazaan.
• Putinin Venäjä militarisoi nuorisoa vihaamaan länttä; Hamas militarisoi Gazan lapsia ja nuoria vihaamaan Israelia.

Ainakin nämä näin aluksi tulevat mieleen.

Lopuksi vielä

Kaiken kaikkiaan Stewartin yritys rinnastaa Israelin ja Venäjän toimet keskenään on hauraampi, ja rinnastus itseään puolustavien Israelin ja Ukrainan välllä huomattavasti vahvempi, kuin Stewart kolumnissaan antaa ymmärtää.

Stewartin tapa rinnastaa Israelin puolustukselliset toimet ja Venäjän imperiaalinen valloitusretki toisiinsa ei tee oikeutta tosiasioille. Kyseessä on pelkkä olkiukko.

Lopuksi, Stewartin kolumnissa on jotain samaa kuin Donald Trumpin suhteessa Ukrainaan: Trump syyllisti Ukrainaa sodasta ja moitti Zelenskyiä diktaattoriksi. Samoin Stewart syyttää itseään puolustavaa Israelia ja vihjailee Netanjahun olevan jollain tasolla Putinin kaltainen diktaattori.

Stewart ja Trump. Mikä hätkähdyttävä rinnastus! Varsinkin, jos käyttää mielikuvitusta apuna.

Am Israel Chai!

Slava Ukraini!