Minä muistan johtajaa nimeltä William Uotinen (Näitä minä muistelen #20)

TAPAHTUI päivinä, jolloin Hengen uudistusliikehdintä oli alkanut koskettaa Suomen luterilaista kansankirkkoa. Siellä ja täällä järjestettiin Sanan ja rukouksen tilaisuuksia ja rukoiltiin Pyhää Henkeä kaipaavien kanssa ja puolesta.

Olin noihin aikoihin joissakin tekemisissä Kansan Raamattuseuran opiskelijaväen kanssa; heikäläisiä kävi raamattupiirissäni ja minä vastavierailin.

Nyt oli koettu ajatuksia ja kysymyksiä herättänyt tilaisuus jossakin eteläisen Helsingin kirkossa. Tuli kutsu jatkoille itsensä toiminnanjohtaja Mauri Tiilikaisen kotiin. Sovittiin, että keskusteltaisiin aiheesta: Mikä on Henkikaste, ja kuka on kohteena?

Ilta kului ja mielipiteitä lausuttiin. Vaikeata tuntui olevan koota kaikkea lausuttua, kysyttyä ja vastattua yhdeksi paketiksi. Mauri Tiilikainen päätti illan loppusanoilla, joissa ilmensi surua siitä, että KRS:n julistaja William Uotinen ei ollut läsnä.

Uotinen olisi sekä tiennyt vastauksia kysymyksiimme, ja mikä tärkeintä, olisi kyennyt opastamaan sisälle siihen, mitä nyt jäimme kaipaamaan.

Mauri Tiilikaisen nöyrät sanat jäivät soimaan mieleeni. Olihan minulla omakohtaista kokemusta William Uotisen syvällisyydestä nimenomaan Jumalan Kolmannen Persoonan kohdalla.

UOTISELLA oli taustansa helluntailiikkeessä. Helluntailaisten keskuudessa hän oli jo elinpäivinänsä elävä legenda. Kertomushuippuna olivat vastaan sanomattomasti tapahtumat Kuopiossa.

Kuopiolaisen helluntaihistorian katsotaan alkaneen vuonna 1912. Juhani Ahon veljen Pekka Brofeldtin nimi liittyy keskeisesti tähän historiaan.  Veljekset olivat iisalmelaisen rovastin Theodor Brofeldtin poikia. Pekka tunnettiin radikaalina sanomalehtimiehenä, joka poliittisten syitten vuoksi karkotettiin Suomesta 1903. Tukholmassa Pekka koki voimakkaan hengellisen heräämisen.

Pekka Brofeldt palasi Suomeen 1905. Poliittista sanomaa ei enää ollut, sen sijaan oli tullut palava kristillinen julistuskutsumus. Alussa Pekka työskenteli Suomen Lähetysseuran piirissä, sitten hänestä tuli 1905 perustetun kirkollisen Kotimaa-lehden päätoimittaja.  Päätoimittajana hän salli lehtensä kertovan Ruotsin ja Norjan maisemissa puhjenneesta helluntailaisuudesta.

Pekka Brofeldt erosi Kotimaa-lehden palveluksesta viiden työvuoden jälkeen. Hän palasi Kuopioon ja alkoi siellä toimittaa kirkoista ja uskontokunnista riippumatonta Toivon tähti-nimistä hengellistä lehteä. Lehti referoi myös helluntailaista uskon liikehdintää.   Vuosina 1911 ja 1912 Brofeldt järjesti Kuopiossa ”helluntaihenkisiä” kokouksia, joissa vieraili norjalainen helluntaipioneeri T. B. Barratt.

Helluntailaisuus kasvoi Kuopiossa.

Vuonna 1926 pienen seurakunnan paimeneksi kutsuttiin nuorukainen nimeltä William Uotinen. Uotinen oli vasta päässyt asepalveluksesta ja oli jo ennättänyt perustaa helluntaiseurakuntaa kotipaikkakunnalleen Karhulaan.

Tammikuussa 1927 järjestyi seurakunnaksi kuopiolainen helluntaisiunauksessa elävä uskovien joukko. Jäseniä oli 17. Paimeneksi kutsuttiin ja nimettiin William Uotinen.

Uotinen palveli Kuopiossa helluntaiseurakunnan johtajana kymmenen vuotta.  Seurakuntakasvua oli hurjasti. Kun Uotinen jätti Kuopion helluntaiseurakunnan jäsenmäärä oli ylitse 700 ihmistä.

Mutta vielä takaisin aikaisempiin vuosiin.

Kuopiossa koettiin merkittävää nuorisoherätystä. Uotinen pisti merkille nuorten joukosta alle kaksikymppisen todistajan nimeltä Vilho Soininen ja tiedosti hänessä olevan erityisen armoituksen. Uotinen lähetti Soinisen ympäristöevankelistan tehtäviin. Soinisen tie kulki eteenpäin aina Kotkan helluntaiseurakunnan johtajaksi. Soininen palasi nuoruutensa kotikaupunkiin Kuopioon 1938 ja nousi Kuopion helluntaiseurakunnan johtajan paikalle, kun William Uotinen koki Jumalan kutsuvan häntä perheineen lähetystyöhön Burmaan.

ISTUIN William Uotisen kanssa kahvilla Esplanadin kappelissa.

Edellisissä kappaleissa kuvatusta oli kulunut pitkän, pitkän aikaa.

Uotinen oli mietteissään. Olimme keskusteluissa joutuneet pohdiskelemaan Jumalan johdatuksen kummallisuuksia.  Kuten sitä, miten raskas kokemus oli Uotisille palata Suomeen kuvitellen, että Kuopion seurakunta olisi edelleen työpaikka, mutta nuoresta Vilho Soinisesta olikin kasvanut voimakastahtoinen itsevaltias johtaja, joka oli päättänyt, ettei Uotisella enää olisi mitään osaa eikä arpaa synnyttämässään seurakunnassa.

Mutta veljeni Leo: ellei tuota kaikkea olisi tapahtunut, emme nyt olisi tässä, enkä minä kuulisi, miten sinä olet auttamassa minua edelleen sillä uudella tiellä, jolla koen Jumalan johdattaneen minut luterilaisen kristillisyyden piiriin palvelemaan Jumalan kirkkoa.

William Uotinen todellakin oli kokenut syviä käymistiloja hengen maailmassa ja päätynyt siihen, että joskin hän lämmöllä ja rakkaudella muisteli helluntailaista  menneisyyttään, nyt hänestä oli kuitenkin suhteellisen pitkällisen etsimisen ja löytämisen prosessissa kehittynyt luterilainen julistaja. Hän oli käymässä nykyisestä kotimaastaan Yhdysvalloista Suomessa pohdiskelemassa, miten astua luterilaisen pappeuden tehtäviin. Niissä merkeissä istuimme nyt kappelin tuoleilla.

William Uotinen etsi saarnalupaa Suomen ev.lut. kirkon piiriin. Hänen oli tarkoitus valmistaa Helsingin piispan käsiin annettava kirjallinen työ, jossa hän toisi keskitetysti esille teologisen käsityksensä siitä, miten Jumala vanhurskauttaa syntisen. Uotisella oli salkullinen puheenrunkoja ja muuta kirjallista tavaraa. Asunnossa olisi lukuisia teologisia kirjoja hänen alleviivauksineen ja huomioineen. Hän ojensi salkun minulle ja pyysi minua arvioimaan, mitä hänen hengellisestä tuotannostaan voisi tiivistää kirjalliseen muotoon edelleen piispalle – ja kenties joillekin toisillekin – luettavaksi.

Näin syntyi kirja Sen Jumala teki. Evankeliumia kirkkaimmillaan. Sitä samaa, jota Uotinen julisti sittemmin työnantajakseen tulleen Kansan Raamattuseuran juhlilla ja leireillä – sitä evankeliumia, jonka kautta tuhansille on loistanut Kristuksen ristin täytetyn työn tuoma rauha ja anteeksiannon varmuus.

Lähdimme kävelemään Espalta kohti Kuvan ja Sanan toimitusta Säätytaloa vastapäätä.  Kävellessämme Uotinen hyräili ja lauloi sanoja Siionin kanteleen laulusta, josta hänet kuulemma tunnettiin jo Kuopion vuosilta: Paula on rikki ja lintu on vapaa. 

LOPPUUN vielä kaksi muisteloa.

Istuin Kuvan ja Sanan toimituksessa iltatöitten parissa. Oli lauantaiehtoo. Työhuoneeni ikkunat olivat askelkorkeudella. Istuin laskettujen sälekaihtimien takana toimittaen Kipinä-lehteämme. Ikkunaan koputettiin. Raotin kaihtimia. Hyvänen aika: William Uotinen kadulla! Emme olleet tavanneet pariin kuukauteen. Raotin ikkunaa. Uotinen tiesi aikaisemmalta ajalta, että jos ikkunaa avaa riittävästi, siitä pääsee astumaan ikkunan tuntumassa olevan penkin päälle ja siitä edelleen lattialle. Uotinen antoi ymmärtää olevansa tulossa sisälle.

Huoneessa William Uotinen otti minut rutistukseen – ja sitten murtuneella äänellä hän lausui:

Taivas on tänä iltana niin lähellä, niin lähellä. Katsohan Leo, Vappu on nyt taivaassa. Tulen sairaalasta vaimoni kuolinvuoteen luota.

Ja sitten William Uotinen alkoi laulaa.

Oi, kädet Jeesuksen auki on aivan. Myös sinut helmaansa sulkeakseen. Onkohan syytä nyt vaipua vaivaan? Vaipua saat ikirakkauteen! Jeesushan morsiamellensa huutaa: Suo sydän syntinen Yljällesi! Annathan? Kuinka voit tehdä sä muuta, Kun Hän on kuollut sun puolestasi.

Vanhurskas maailma ristillä luotiin, Kaikkien tähden kun kuollut Hän on. Silloinpa sillekin autuus jo tuotiin; Golgatan uhri se on rajaton. Pois veri velkamme pyyhkäisi aivan, Sen yli risti jo tehtynä on. Tuomari itse on kärsinyt vaivan, Tuomitut saanehet on sovinnon.

Tulkaa siis tuomitut! Tässä on teille, Syy ikiriittävä autuutehen. Aadami toi tosin turmion meille, Vaan hyväks Jeesus jo korjasi sen. Päästetyt orjat, nyt oikeinko teette, Kun yhä orjina raadatte vaan? Ei toki! Oikein on, kun iloitsette. Vanki kun pääsi jo vankilastaan.

Armahin ylkäni, nyt omaks aivan, Uskallan uskoa ansios sun. Kiitos nyt sulle, kun kirjahan taivaan, Myös nimen piirsit, mun armoitetun. Varmasti koskaan et töitäsi kiellä, Siis kuka sieltä sen pyyhkiä vois? Siksipä laulan mä riemulla vielä: ”Paula on rikki ja lintu on pois!”

KUOPION helluntaiseurakunta juhli vuoden 2017 helatorstaina 90 vuotispäiväänsä. Kunniavieraana oli läsnä William Uotisen poika Veikko Uotinen. Kuulin tästä vasta sen jälkeen kun Veikko oli palannut Yhdysvaltoihin. Kyselin asiasta perillä olevilta Veikon osoitetta voidakseni kirjoittaa hänelle ja kysellä yhtä ja toista hänen isäänsä liittyvää. Sain kuulla Veikon siirtyneen taivaaseen pian Suomen vierailunsa jälkeen.

Paula on rikki ja lintu on vapaa!

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.