Miksi me huudamme

Kysymys sai oppilaat mietteliäiksi. Kukaan ei tohtinut nostaa kättään vastatakseen. Opettajakin oli pitkään hiljaa. Hän halusi antaa kysymyksensä upota syvälle oppilaittensa mieliin. Viimein hän jatkoi:

”Kun kaksi ihmistä on vihaisia toisilleen, heidän sydämensä ovat kaukana toisistaan. Mitä vihaisempia he ovat, sitä kauemmaksi sydämet loittonevat. Ja mitä kauemmaksi sydämet ajautuvat toisistaan, sitä kovempaa he huutavat tullakseen kuulluksi”, opettaa selitti.

Oppilaat olivat aivan hiljaa. He eivät olleet koskaan aiemmin miettineet asiaa tuolta kannalta. Opettajalla oli kuitenkin vielä lisää kysymyksiä:

”Mitä tapahtuu, kun kaksi ihmistä rakastuu?” Ennen kuin kukaan ennätti edes tapailla vastausta, opettaja jatkoi: ”He eivät huuda toisilleen, vaan he puhuvat hiljaa ja pehmeästi.”

”Miksi?” opettaja jatkoi. ”Koska heidän sydämensä ovat hyvin lähellä toisiaan.”

”Mitä tapahtuu, kun he oppiva rakastamaan toisiaan yhä syvemmin? Silloin heidän sydämensä ovat jo aivan toisissaan kiinni.”

”Mitä sen jälkeen tapahtuu? He eivät puhu toisilleen edes ääneen vaan kuiskailevat hiljaa. Lopulta sanoja ei edes tarvita, pelkkä katse riittää.”

Opettaja katseli hetken vakavina kuunnelleita oppilaitaan. Sitten hän sanoi hymyillen: ”Kun väittelet, älä anna oman sydämesi etääntyä toisen sydämestä. Älä käytä sanoja, jotka etäännyttävät sinua yhä kauemmaksi toisesta. Jos et ole varovainen, saattaa tulla päivä, jolloin etäisyys on jo niin suuri, ettette te enää löydä tietä takaisin toistenne luo.”

On monia tilanteita, joissa me vaistomaisesti korotamme ääntämme tai alamme jopa huutaa. Jos vaikka putoamme heikkoihin jäihin, niin harva meistä pyytää apua rauhallisesti puhuen. Kun hätä on suuri, me huudamme ujostelematta, koska tarvitsemme kiireesti apua.

Myös pelko saa joskus meidät käyttämään äänivarojamme ujostelematta. Me huudamme, vaikka voimakkainkaan huuto ei voi pysäyttää kohti syöksyvää junaa tai tieltä suistuvaa autoa.

Raamattu tarjoaa meille monenlaisia esimerkkejä tilanteista, joissa äänen käytöllä on tärkeä merkitys.

Kun Jumalalla oli asiaa Israelin kansalle, hän ilmestyi paikalle voimalla ja jyrinällä. Näin tapahtui Siinailla lain antamisen yhteydessä. Useimmiten Jumala kuitenkin puhuu meille ”hiljaisessa tuulen hyminässä” (Jes.19:12), viemällä autiomaahan ja suloisesti puhuen (Hoos.2:6) tai koskettamalla sisintämme Raamatun sanan kautta (Psalmi 119:105, 130, Joh.17:17).

Vaikka Jumala useimmiten lähestyy meitä hiljaisuudessa ja suloisesti, niin Vanhan testamentin kirjoissa ihmisen omana äänilajina on usein huutaminen. Sanat ”Herra kuulee, kun minä häntä huudan” (Psalmi 4:4), toistuvat tuon tuosta niin psalmeissa kuin muissakin raamatunkirjoissa. Vaikeuksiin joutuneet ja synnin heikkoihin jäihin pudonneet ihmiset huutavat avukseen Jumalaa.

Eikä hän ole kuuro avunhuudoillemme, Useassa raamatunkohdassa meille vakuutetaan, että ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu’” (Joel.2:32, Ap.t.2:21, Room.10:13).

Me saamme siis vapaasti ja epäröimättä huutaa tuskaamme ja hätäämme Jumalalle. Lähimmäistemme kanssa meidän tulee puhua toisella tavalla.

Keskinäisten suhteittemme esimerkiksi Raamattu asettaa Jeesuksen. Jesajan kirjassa ja Matteuksen evankeliumissa Jeesuksesta sanotaan: ”Ei hän huuda eikä korota ääntään, ei anna sen kuulua kaduilla. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta.” (Jes.43:3, Matt.12:20)

Samaa lempeyttä ja malttia meille neuvoo apostoli Paavali Kolossalaiskirjeessään: ”Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä.” (Kol.4:6 KR33/38)

Galatalaiskirjeen 5. luvun jakeissa 22 ja 23 Paavali tiivistää kristityn käytöskoulun ja väittelyoppaan yhdeksään asiaan. ”Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.” Noita yhdeksää asiaa me joudumme ja myös saamme opiskella koko loppu elämämme.

Iloa, rauhaa ja kärsivällisyyttä elämääsi, rakas ystäväni!