Marssijärjestys?

Lopullinen päämäärä on irroittaa kansankirkkomme Raamatun ohjeellisuudesta ja yhdistää se sitten joskus krislamiin tai vastaavaan maailmanuskontoon, ”suureen Baabeliin”. Länsinaapurissa arkkipiispa jo peittelee ristejä ja maalaa lattiaan nuolia osoittamaan Mekan suuntaa. Meilläkin korkealta kirkolliselta taholta on esitetty, että ”abrahamilaisilla” uskonnoilla on sama jumala, eli juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla. (Lienevätkö ajatelleet loppuun asti, sillä jos/kun kirkkomme jäsenistä kriittinen massa on joskus islamilaisia, silloin taatusti loppuu sateenkaariväen pyhittäminen.)

Luopumisella on pitkä historia. Raamatussa on Deemas ja Juudan kirje. Katolinen kirkko korvasi Kristuksen armon ostettavilla aneilla, valistus Jumalan viisauden ihmisjärjellä. Lähempänä meidän aikaamme olivat Nietzche, Bultmann, Barth, Robinson, Sponge ja lukemattomat muut. Nykyaikainen ”oonko-Jumala-todella-sanonut?” -teologia alkaa olla huippuunsa viritetty.

”.. Tämän päivän modernismi ei esiinny samassa muodossa, kuin vanha liberalismi, joka avoimesti kielsi kristillisen uskon. On havaittu, että se [vanha liberalismi] ei ole miksikään kirkolliseksi, poliittiseksi tai sosiaaliseksi hyödyksi kirkolle tai yhteisölle. Uusi modernismi on paljon salakähmäisempi. Se tulee kirkkoihin hurskaan puheen ja oikeaoppisen kielenkäytön muodossa, ja sen havaitseminen on siksi paljon vaikeampaa. Nykyajan väärä profeetta voidaan useinkin huomata, ei niinkään siitä, mitä hän sanoo ylevältä kuuluvassa, konservatiivisessa sananparsiasussa, vaan siitä, mitä hän ei sano. Hänen havaitaan jättävän pois paljon positiivista totuutta, minkä hän ilman epäröintiä esittäisi, jos hän olisi Raamattu-uskova evankeliumin palvelija. Hänen todellisesta laadustaan voidaan päästä selville myös siitä, että hän kieltäytyy avoimesti selittämästä, mitä hän sanoillaan tarkoittaa. Käyttämällä tällaista pettävän taitavaa tapaa johtaa Jumalan kansaa harhaan väärä paimen saattaa säilyttää edullisen asemansa kirkkonsa saarnatuolissa. Hänen seurakuntalaisensa pysyvät tietämättöminä siitä, mitä hän todellisuudessa uskoo, ja he ovat nopeita puolustamaan häntä …

… Toteamme siinä erityisesti seuraavat käytännöllisen kristillisyyden kannalta vaaralliset ja turmiolliset ajatukset: ..

Jättäessään teologien ratkaistavaksi, mikä Raamatussa on oikeaa ja luotettavaa, ne tosiasiassa hävittävät sen arvovallan ja panevat sen tilalle teologien inhimillisen arvovallan.

Opettaessaan ulkonaisen kirkon olevan Kristuksen ruumiin ne hävittävät rajan Jumalan valtakunnan (tosiseurakunnan) ja maailman väliltä ja tekevät täten todellisen evankelioimistyön mahdottomaksi.

Kuin osa-liberaaliset teologiset virtaukset näin hävittävät Raamatun arvovallan ja käytännössä tekevät kääntymyksen, uudestisyntymisen, tarpeettomaksi, niiden tuloksena on uudestisyntymätön kirkollisuus, jossa ei ole suurtakaan väliä sillä, mitä ihminen uskoo, kunhan hän on kirkon jäsen ja jollakin tapaa antaa kannatuksensa sen työlle.”

Näin puhui Teol. Tri Uuras Saarnivaara jo niinkin varhain kuin vuonna 1960[i]. – Eipä ole otettu opiksi. (Alleviivaus bloginkirjoittajan)

Koska en usko, että kirkkomme ”latvalaho” enää paranee, maalailen mielessäni seuraavanlaista marssijärjestystä:

Lähdetään pois Baabelista. Mutta otetaan seurakunta mukaan. Eli erotaan seurakuntina, jos mahdollista. Se edellyttää paljoa keskustelua, perustelua, vakuuttamista, raamatunopetusta, ihmisten tapaamista, ehkä myös aikaa ja kirkkovaltuustojen vaihtamista. Jotain tämänkaltaista ehkä tapahtui Lutherin aikaan. Jos joku lähtee yksin, motkottakoon ainakin äänekkäästi – ei kuitenkaan tuomitsevasti.

Ja armahtakaa toisia, niitä, jotka epäilevät, pelastakaa heidät, tulesta temmaten. Juud. 22

---

[i]   David Hedegård – Uuras Saarnivaara: Kohti suurta Baabelia, Liberaaliteologia, ekumenia ja Raamattu, Kauniainen 1960, s. 28