Lastuja uskon tervaspuusta – Ensio Lehtonen: mies, työ ja perintö osa 1

ENSIO LEHTOSEN kynä on tallentanut seuraavan tilannekuvauksen sodan koettelemasta Suomesta. Kuvauksen sydämessä ovat sotaorpolapset – sellaiset, jotka saivat turvapaikan Ensio Lehtosen lastensuojeluaatteen vaikuttamista toiminnoista Suomen ollessa vielä sodassa.

– Lapset, lapset, kuulkaa: nyt on tullut rauha!

Äijä, isoisä, puhuu. Äijä on tulossa kylältä pikkuruiseen majaan, hänen suuren perhekuntansa tilapäiseen sota-ajan asumukseen.

Lasten väsyneet silmät saivat eloa.

Vanha mummo risti kätensä. – Jumala, ole armollinen! Päästä meidät pian näiltä vierain tuvilta kotikunnaille.

– Äijä, joko me pian lähdetään?

Perhepiiri muodostui kiireesti Äijän ympärille. Hiljainen Aunekin, jonka selkä oli koukistunut raskaan työn tähden, vaikka tyttö oli vasta neljätoistavuotias.

Mutta Äijä ei ollut iloinen. Putosiko kyyneleitä hänen kirkkaista silmistänsä?  Putosipa niitä. Miksi Äijä itki?

– Lapset rakkaat, teillä ei ole enää kotia. Tuli rauha, mutta meni koti ja kontu. Karjalalla ostettiin rauha. Kovin oli kallis rauhan hinta. Kallis oli – .

Mummo piteli sydäntänsä. Hän itki. Itki Äijä, itkivät kaikki pikkaraiset, kovia kokeneet raukat, valjut ja heiveröiset, suurien surujen rusikoimat.

Ei maistunut lapsille leikki, ei ruoka. Karvasta ja katkeraa oli pientenkin mielissä. Ei ollut äitiä, ei ollut isää, ja nyt ei ollut enää – kotiakaan. Ei saisi juosta kotitanhualla, ei leikkiä kotiveräjällä eikä tuvan ikkunan alla, jossa aurinko keväisin niin lämpimästi paistoi.

Voi, oliko tämä totta vaiko vain pahaa unta?

000

Illalla Äijä ja Mummo keskustelivat kauan. Pienet lapset jo nukkuivat. Oli hyvä, että heillä oli vielä unen suloinen lahja.

Mutta nuorta Aunea ei kuitenkaan nukuttanut. Sydän syrjällään hän kuunteli Äijän ja Mummon keskustelun.

Mistä oli kysymys?

Vierailleko meidän pitää lähteä – sitäkö nyt supatellen suunnitellaan?

Aune itki. Sydämeen koski. Oli niin vaikea olla. Äijä oli puhunut aina Jumalasta. Mutta miten armoton onkaan Jumala. Ensin ottaa pois äidin. Sitten vie isän sotaan. Sitten riistää oman, rakkaan kodin. Ja nyt lähettää Äijän luota vieraisiin.

Katkeraa ja kylmää hyytyi Aunen rintaan. Sydän jäykistyi. Huulet kouristuivat tiukkaan. Eivät enää vuotaneet silmistä kyyneleet.

000

Mutta Äijä ja Mummo kuuluivat rukoilevan.

Aune heristi korviansa ja kuuli Äijän puhuvan murtuneella, kyyneleisellä äänellä. Rukoilevan.

– Hyvä Jumala ja Isä. Älä hylkää meitä suuressa ahdistuksessamme. Näethän, että me vanhukset emme voi hoitaa tätä kymmenhenkistä perhekuntaa. Ei ole meillä kotia, emmekä enää uutta kykene pystyttämään. Olemme jo liian vanhoja. Mutta voithan Sinä, armias Jumala, antaa lastemme lapsille hyvät kodit hyvien ihmisten luona. Johdata sinä meitä tässä asiassa, auta ja armahda. Olethan auttanut meitä niin monina elämämme vuosina. Älä nyt meitä heitä tässä suuressa ahdistuksessamme. Pyhän Nimesi tähden. Aamen.

Mummokin kuiskasi aamenensa. Ja päätteli, että katsotaan nyt, kuinka Jumala Äijää kuuntelee. Jos Jumala todella on olemassa, kyllä Hän Äijälle vastaa. Onhan Äijä Häntä aina palvellut ja rakastanut. Jos kurjuuteen joudumme, ei Jumalaa olekaan.

Siihen nukahti viimeinenkin valvonut. Raskaan taakan alla.

000

Mutta yksi valvoi eikä tuntenut väsymystä.

Armollinen orpojen Isä valvoi.

Valvoi pienten orpojen tähden.

Eikä vain valvonut – vaan puhuikin.

Puhui alamaisissa sydämissä Suomen valtakunnassa ja kehotti aloittamaan lastenkodin sotaorvoille.

Puhui sanoja, jotka johtivat Ensio Lehtosen ohjaamaan tapahtumia Jumalan unelman toteutumiseksi – sotaorpojen lastenkotien merkeissä.

ENSIO LEHTOSEN nimi rekisteröityy lasten parasta etsivän toiminnan merkeissä suomalaisten viranomaisten aikakirjoihin ensimmäisen kerran 1940.

Talvisodan päättyessä 13.3.1940 perustettiin Kristillisten Orpokotien Kannatusyhdistys. 

Tätä ennen lapsettomat Ensio ja Helena olivat ottaneet kotiinsa Helsingin Käpylän Taivaskalliolle – jopa adoptoineet – lapsia, joista jotkut olivat orvoksi jääneitä tai muutoin hätää kärsimässä.

Ensio Lehtosen omin päiväkirjasanoin:

Kristillisten Orpokotien Kannatusyhdistys ry:n syntysanat kirjoitettiin kohtalokkaana maaliskuun 13 p:nä 1940, talvisodan päättyessä, jolloin kymmenissä tuhansissa kodeissa itkettiin isää, joka ei enää palannut kotiin.

Erityisesti tunsimme vastuuta tuberkuloottisten perheitten sotaorvoista, joille eivät yleensä kotien ovet avautuneet, vaikka paljon sotaorpoja voitiinkin sijoittaa kasvateiksi. Kymmenkunta sellaista lasta oli tiedossamme. Heille oli saatava kiireesti koti, sillä olosuhteet, joihin he evakkoina olivat joutuneet, olivat sanoin kuvaamattomat.

Ovet omaan pieneen kotiin, johon me saatoimme orvot sijoittaa, avautuivatkin kahden kuukauden kolkuttamisen jälkeen. Heinäkuun 17 p:nä 1940 meille tarjottiin Puistolasta yksityishuvila 100.000 markan kauppahinnasta, jonka saisimme maksaa vähitellen. Jo heinäkuun 31 päivänä pidettiin yhdistyksen perustava kokous ja kauppakirja allekirjoitettiin.

Seuraavaksi aamuksi kerättiin suuri talkoolaisten joukko ja alettiin korjaustyöt. Yötä päivää työtä tehden koti oli kunnossa viikon kuluttua, niin että jo heinäkuun 31 päivänä lapset saattoivat tulla omaan kotiinsa ja aloittaa seuraavana päivänä koulunkäyntinsä Puistolan kansakoulussa.

Kun elokuun 4. päivänä pidettiin Päivölän vihkiäiset, annettiin meille tunnussanaksi: ”Herra kantaa meitä päivästä päivään.”

Tämä sana on totisesti pitänyt paikkansa. Monissa vaiheissa on kuljettu. Vaikeudet ovat joskus nousseet pilviin saakka. Pimeältä on näyttänyt. Mutta Herra Jeesus, orpojen Ystävä, on kantanut vaikeittenkin aikojen yli. Ja niin on päästy eteenpäin päivästä päivään. Mitään ei ole puuttunut. Kaikessa on aina tullut apu oikeaan aikaan. Tunnussanamme on kirjaimellisesti toteutunut.

Puistolan Päivölä oli kuin herttainen nukkekoti. Kahdelletoista sodasta kärsimään joutuneelle pienokaiselle se tarjosi herttaisen ja lämpimän suojan.

Mutta samaa mieltä ei ollut Helsingin pitäjän huoltolautakunta. Kesällä 1945 meille ilmoitettiin, että Päivölä on suljettava, ellemme korjaa sitä asetusten vaatimaan kuntoon.

Ymmärsimme, että rakennus oli vanhanaikainen ja huonossa kunnossa, eikä täyttänyt ulkonaisesti lastenkodille asetettavia vaatimuksia. Siksi yritimme tehdä määräysten mukaan. Sijoitimme lapset maalle. Tilasimme piirustukset ja aloitimme työt. Kustannusarvio oli vain 50.000 markkaa, ja kaiken piti olla muutamassa kuukaudessa valmiina. Mutta vanhassa, rähjäisessä rakennuksessa tuli työn kestäessä vastaan yllätys toisensa jälkeen. Vasta maaliskuussa 1946 korjaukset päättyivät, ja kustannukset olivat kohonneet 300.000 markkaan.

Ihmeellisesti Jumala kuitenkin taas auttoi tästä suuresta ahdingosta.

Eräänä aamuna, kun oli kaikkein vaikeinta, soitti muuan huomattava virkamies ja ilmoitti, että sinä päivänä lähetetään orpokodillemme huomattava rahasumma. Asiasta ei ollut hänelle puhuttu eikä anomuksia lähetetty. Herra auttoi hänen kauttaan. Herramme, joka oli luvannut kantaa päivästä päivään.

Mutta korjattunakaan Päivölä ei tyydyttänyt meitä eikä lastensuojeluviranomaisia. Jo keväällä 1947 keskusteltiin Päivölän vaihtamisesta suurempaan ja tarkoituksenmukaisempaan kotiin. Asia oli esillä useassa kokouksessa ja jatkuvasti rukousaiheena.

Syksyllä 1947 meille tarjottiinkin entinen lepokoti Mäntsälän Kaukalammen kylästä.

Kauppaa hierottiin ja odotettiin johdatusta, kunnes maaliskuun 9 pnä 1948 Mäntsälän Purola siirtyi Kannatusyhdistyksen haltuun puolen miljoonan markan kauppahinnasta.

Purolan korjaustyöt aloitettiin huhtikuun 22 päivänä. Korjauskustannukset arvioitiin 300.000 markaksi. Työhön ryhdyttäessä ei kassassa ollut markkaakaan. Jälleen elettiin jännittäviä päiviä, kun laskuja tuli yhtenään, ja työmiehille oli maksettava 25.000 markan viikkotilejä.

Mutta taaskin saatiin kokea päivä päivältä Jumalan ihmeitä.

Herra lähetti oikealla hetkellä kutakin laskua varten tarvittavat varat. Hän kantoi päivästä päivään, niin kuin Hän oli luvannut tehdä lähtiessämme ajamaan orpojen asiaa.

Päärakennuksen korjaustyöt valmistuivat juhannukseen mennessä, jolloin lapset iloisesti riemahdellen omistivat uuden kotinsa ja kotiutuivat siihen nopeasti. Päivölä unohtui ja Purola oli kaikki kaikessa.

Korjauskustannukset nousivat noin 600.000 markkaan. Leskien rovoista ja lukuisista rakkauden lahjoista kerääntyi kaikkiaan 450.000 markkaa Purolan korjausta ja kalustamista varten. Rahalahjojen lisäksi tuli eri puolilta Suomea rakastavien ja siunaavien käsien lähettäminä hyvää vaatetavaraa ja monenlaista kalustoa.

Kaikki tämä oli ihmettä silmissämme. Herralta se oli tullut. Ystävien rakkaus ja uhrimieli esirukousten silloilla oli valmistanut Purolan lämpimäksi ja valoisaksi kodiksi parille kymmenelle lapselle elämän kylmien viimojen ja tummien varjojen keskelle.

KAUNIS Purola ei ajan oloon tyydyttänyt lastensuojeluviranomaisia.

Kesäkuun 22 päivänä 1950 saapui Sosiaaliministeriöltä kirjelmä, jossa ilmoitettiin, ettei ministeriö voi hyväksyä Purolaa vakinaiseksi lastenkodiksi siinä ilmenevien puutteellisuuksien tähden. Oli tehtävä keskuslämmitys ja vesijohto ja viemäri. Vanhaan ja epäkäytännölliseen rakennukseen ei niitä kuitenkaan kannattanut asentaa. Lehtonen kuvailee dramaattisin sanakääntein, mitä merkitsee jälleen jäädä odottamaan johdatusta ja Jumalan merkkejä.

Uuden kodin hankkimista kiirehti myös lasten jatkokoulutuksen asettamat tarpeet. Mäntsälän kunnassa ei ollut ammattikoulutusmahdollisuuksia eikä kirkonkylän yhteiskoulussa lukioluokkia. Siksi Purolan vanhin tytär kävi yhteiskoulun seitsemättä luokkaa Nurmijärvellä.

Takaisin Ensio Lehtosen päiväkirjojen sivuille.

MARRASKUUN 22 päivänä 1953 olivat Keravan lastensuojeluviranomaiset tarkastamassa Purolaa, koska kodissa on hoidettavana neljä Keravan kunnan pienokaista. He ihastuivat Purolassa vallitsevaan lämpimään kodin tuntuun ja ehdottivat omasta aloitteestaan, että koti olisi muutettava Keravalle, sillä kunnan hallussa oleva presidentti Paasikiven entinen maalaistalo on mitä sopivin lastenkodiksi.

Keravan kauppalan viranomaisiin otettiin heti yhteys, ja lopullinen sopimus tehtiin Eduskunnan valtiosalissa istuntojen välillä helmikuun 22 päivänä  1954 – Keravan kauppalanjohtaja on nimittäin kansanedustaja.

Uuteen Keravan kotiin, jota nimitämme jälleen Päivöläksi, asennetaan lastensuojelu- viranomaisten vaatimat keskuslämmityslaitteet ja tehdään muitakin heidän esittämiään korjauksia.

Kauppahinta on 4.200.000 markkaa ja korjaukset nousevat puoleen miljoonaan.

Alusta alkaen uskoimme vahvasti, että orpojen Isä on taas tässäkin tämän kodin vaiheessa auttava ihmeellisesti.

Näin on viidentoista vuoden kuluttua jälleen päästy Päivölään.

Suuri orpojen Ystävä, joka on tähän saakka kantanut päivästä päivään, ei ole uudessa Päivölässäkään jättävä lapsiansa, jotka Häneen turvaavat.

TÄMÄN blogisarjan sisältö, rakenne ja kokonaisilme on poikkeava kaikista lukemistasi blogiteksteistä – näin uskon.

Parikymmentä vuotta olen kirjoittanut blogeja ja ystäväkirjeitä ja studiossa lukenut ja äänittänyt tekstejäni maan ja taivaan välisistä aiheista.

Tämän blogikirjoittelun sarjaotsikko sisältää viittauksen lastuihin. 

Sana on suora lainaus Ensio Lehtoselta. 

Hiljaisella viikolla 1954 Lehtonen kirjoitti oman tekstinsä loppulauseeksi tällaista:

Nämä lastut on veistetty monen tuskan alla uskon tervaspuusta.

Oman uskon sytykkeiksi ne on vuoltu.

Mutta siinä toivossa, että ne voisivat sytyttää jonkun lukijankin sydämen, uskallamme ne heittää kaikkien käsiin.

Suokoon Pyhä Henki tuulensa elävöittävän ja kuljettavan näitä lastuja niitten sisältöä tarvitsevien sydämiin saakka.