Kyynellaaksossa – syyssadetta odottaen – Monen ahdistuksen kautta, osa 5

TEKSTI nousee eteemme Vanhan testamentin Jumalan kansan veisaaman pyhiinvaeltajalaulun sanoista. Jumalan omaisuuskansa kulki usein kyynellaaksoissa. He veisasivat kaipuunsa haikeuden ja päämäärään pääsemisen toivonsa Jahvelle, joka heidät matkaan lähetti.

Uudessa liitossa kulkee niiden toivioretkeläisten kulkue, jotka mielessänsä pyhät matkat ovat hekin jo vaeltaneet ja edelleenkin vaeltavat kyynellaaksojensa kautta.

Kahdessa liitossa yksi on yhteistä: usein nämä kulkijat ovat olleet uupua matkalla.

Tien pituus ja autius ja inhimillinen yksinäisyys, suurten surujen paino ja äityvien sielun ja ruumiin haavojen sairaus on tehnyt matkan teon raskaaksi.

He itkevät omia ja matkakumppaniensa murheita. He itkevät matkapukunsa huonoutta ja tiellä saamiansa tahroja.

Yksi ajatus heitä yhdistää: nämä pyhiinvaeltajat tietävät tunnoissaan, ettei ilman vaivaa, uhria ja kärsimystä saavuteta sitä pyhää päämäärää, jonne hengen ja sielunkin kaipaus tähyilee. Kyyneleet ovat ilon hinta. Itsekieltäymyksellä ja taistelulla lunastetaan rauha.

Saadakseen korjata syyssadon hedelmää, täytyy kylväjän mennä itkien kylvösiementä viemään.

Siihen kylvöön myötä itkee taivaskin siunauksensa rikkaita, auringonhohteisia sadepisaroita, ja karu maa pyhiinvaeltajien jalkojen alla muuttuu askel askelelta ”lähteiden maaksi”. Tai jopa pelkäksi rannattomaksi lähteeksi, kuten RKK kääntää alkutekstin.

KAHDELLA tavalla tapahtuu tämä lähteeksi muuttumisen ihme jalkojemme alla.

Ensiksikin: Jumalalla on aina voima antaa vettä korvessa hänen tietänsä kulkeville. Sana, ilmestys ja huoltava rakkaus ilmestyy aina siellä, missä näitä tarvitaan. Taivas vuotaa pyhää kosteutta.

Näin vakuuttaa Jumalan oma Sana:

Te olette myös nähneet autiomaassa, kuinka Herra, teidän Jumalanne, on kantanut teitä niin kuin mies poikaansa koko sen matkan, jonka te olette kulkeneet. (5 Ms. 1:31).

Toisesta lähteeksi muuttumisen ihmeestä seuraavaa.

Ihmisten, joilla on pyhät matkat mielessänsä, täytyy soihdunkantajina näyttää tietä perässä tuleville. Heidän kyyneleensä, taistelunsa ja haavansa ovat Kristuksen siunaamina tehneet maailman erämaihin – joiden kautta pyhien saaton täytyy vaeltaa ajassa ja ahdingossa – monta kirkasta lähdettä, joista sukupolvien saatoissa pyhät ovat saaneet omalla ajallansa ammentaa siunausten virtoja.

Ennalta vaeltaneiden joukossa ovat ne, joiden kasvot ovat paistaneet Jumalan omista kasvoista saatua hohdetta. Nämä ovat kipuineen ja haavoineen ja kyyneleineen peilejä, joista maan ihmiset näkevät Herran Jeesuksen Kristuksen kasvot.

Joillakin on ollut Kristuksen haavat ja arvet ruumiissaan sen rakkauden merkkinä, jota he ovat omistaneet ja josta ovat todistaneet tarvittaessa marttyyriudellakin.

Joku rikkoi kallisarvoisen alabasteripullonsa, että jälkeen tulevat tuntisivat oikean uhrin tuoksun ja tietäisivät, missä ristin ja rakkauden tie kulkee.

Paljon on ollut niitä toivioretkeläisiä, joiden hiljainen tuskan kyynel vierähti kiduttajan ja pyövelin kädelle, että perässä tulevaiset saisivat vapaammin palvella Herraa Jeesusta Kristusta.

Jokainen heistä kaivoi Kyynellaaksoon siunauksen lähteen.

Tämän kirjoittaja yhtä lailla kuin hänen varsinainen ylhäältä uskottu elämän työnsä syntyivät isänmaakotimme suuren koettelemuksen aikana.

OLI vuosi 1942.

Kansamme kulki Kyynellaaksossa.

Aika oli kuitenkin sankarillisen sijaiskärsimyksen ja suuren uhritoimituksen aikaa.

Monien ihmisten elämä särkyi tulevien suomalaisten sukupolvien onnen tähden.

Jumala otti miehiä – yksi heistä nimeltä Ensio Lehtonen – ja antoi joukollensa taivaallisen näyn kristittyjen yhteydestä ja sielujen voittamisesta.

Sodan aallot tyyntyivät rauhan aikaan.

Syntyivät esimerkiksi Kuva ja Sana ja Kansan Raamattuseura, joissa kummassakin edellä mainitsemani Ensio Lehtonen omasi merkittävän kutsumusaseman.

Pyöreästi viisitoista vuotta myöhemmin samaisesta Ensio Lehtosesta tuli minun elämäni hengellinen johtaja ja palvelutieni viitoittaja numero yksi.

Muistelen menneitä.

Ajattelen nykyistä hetkeä.

Uskallanko visioida huomista ja sen jälkeistä aikaa?

Suurinta menneessä, nykyisessä ja tulevassakin on vain yksi ainoa: Jeesus Kristus, Herra ja Mestari, on keskellämme – ja minussa! Siinä on rohkeutemme, uskomme ja toivomme – voima rakastaa keskellä vihaa ja marttyyriutta, jotta kutsumuksemme, ylhäältä annettu, saavuttaa täyttymyksen.

JOS lainkaan tunnet ja tiedät alustavintakaan asiaa elämäni ja kutsumukseni pyhimmistä hetkistä, tiedät, millä tavalla Jumala osoitti minulle Ensio Lehtosen perustaman Kuvan ja Sanan kuin syntyneen minua varten.

Anteeksi!

Eihän se niin ollut!

Oikeammin sanoen on näin: Jumala salli minun syntyä 1942, jotta minä saisin suorittaa yhden elämänmatkan siinä valtakunnan työpalveluksessa, jonka aikakirjoihin on merkitty perustamisen ja alkamisen vuosi luvulla 1942.

Jeesus otti minut matkaansa varmaankin jo äitini rinnoilla – ehkä on teologisesti oikein sanoa: jo äitini kohdussa minut muovattiin aivoja ja sydäntä myöten siihen kutsumukseen, jonka armo tarjosi elämääni – ja johon sain armossa ja Hengessä ja Totuudessa lausua oman tyytymiseni aamenen.

Ihminen löytää Jumalan Kristuksessa, koska Jumala löytää ihmisen – tietää hänet jo aikojen alusta, tietää löytävänsä juuri tuon yhden ihmisen, kun aika sitä varten on käsillä.

Ihminen ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta taivaasta hänelle.

Koska on näin, miten ihminen rohkeneekaan ajatella ja jopa todistaa lausuen ääneen, että pelastus on sitä, että ihminen tahtoo ja voi uskoa ja valita ja ratkaista elämänsä ollakseen Kristuksen doulos, orja, elämänsä loppuun.

Tuhannesti ei!

Kuule Lutheria.

Luther kirjoittaa ensimmäisen uskonkappaleen selityksessä:

Minä uskon, että Jumala on minut ja kaikki olennot luonut.

Saavuttamattomaksi jää tämä kaiken Luoja, ellei ihminen voi yhtyä toisen uskonkappaleen selitykseen:

(En) minä omasta järjestäni enkä voimastani voi Jeesukseen Kristukseen, minun Herraani, uskoa enkä hänen tykönsä tulla, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillansa.

Siipirikkoina putosivat paratiisin esivanhempamme maan tomuun, kun he kiusaajaa uskoen luulivat voivansa kohota omine rakennelmineen Jumalan korkeuteen. Ja kaikkien aikojen baabelintornien rakentajat, jotka kuvittelivat torniensa ulottuvan Jumalan neuvoshuoneeseen taivaaseen saakka, löytävät itsensä sortuvien torniensa alta, murskautuneina raunioissa.

Nämä, joiden tarkoituksena oli selittää kaikki maasta ja taivaasta, nämä joutuivat toteamaan kielensä muuttuneen saveksi ja sydämensä kivettyvän kuolemassa.

Miten toisenlainen olikaan Fanny Nurmisen, nuoruuteni vuokraemännän, todistus rakkaimman paarien äärellä. Näin puhui paljon kärsinyt, paljon menettänyt, kuolemien koettelema Jumalan pyhä nainen Helsingin Vallilassa:

Minä en ymmärrä, minkä tähden Jumala vei minut tällaisen surun tielle. Mutta minun ei tarvitsekaan ymmärtää eikä tietää Jumalan tekoja. Minun on vain mentävä itkulaaksoni lävitse ja odotettava, koska Herra tekee sen lähteiden maaksi.

Tämä äiti Jumalan Siionissa oli löytänyt – ei, hänelle oli ilmoitettu Pyhässä Hengessä! – suurin kristillinen lohdutus – se, että Jumalan ihminen saa jäädä suruineen salatun Jumalan eteen odottamaan. Kuten Fanny äiti jatkoi sanomistaan:

Kerran minä tiedän kaiken ja kerran minä ymmärrän kaiken!

KERROTAAN, että Napoleon St. Helenan saarivankilassa tuli synkkämieliseksi siinä määrin, että koki mielipuolisia raivokohtauksia.

Historia tuntee toisenkin miehen toisella vankilasaarella, jonka kohtalo oli vähintään yhtä kauhea kuin Napoleonilla – mutta joka kulki kohtalonsa kautta kuin toisessa maailmassa. Tarkoitan Patmos-saaren Johannesta, apostolia ja Ilmestyskirjan näkyjen kirjaajaa.

Mikä oli Johanneksen salaisuus?

Eräässä selitysteoksessa todetaan kuin ohimennen, että Johanneksen voima piilee siinä, että Herra antoi hänen sekä nähdä että kuulla jotakin, mikä kuljetti hänet jopa kuoleman esikartanoon voittajana.

Johannes itse antaa kantavuutta selittäjänsä sanoille. Johannes kirjoittaa:

Minä näin uuden taivaan ja uuden maan.  (Ilm. 21:1)

Ja minä kuulin voimakkaan äänen sanovan valtaistuimelta: ”Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! … Jumala itse on heidän kanssaan, heidän Jumalansa. (Ilm. 21:3)

Johanneksen näkyjen voimavaikutus alkoi jo ennen Patmosta. Se alkoi hänen kulkiessaan lihassa Messiaan Jeesuksen tuntumassa. Hän todistaa:

Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me katselimme hänen kirkkauttaan, sellaista kirkkautta kuin ainosyntyisellä Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta. (Joh. 1:14)

Suurten näkyjen ja suurten voittojen sarja aina patmosvankeutta myöten aloitettiin Johanneksen sydämestä.

Hänestä tuli sydämessään Jumalan lapsi.

Jumala asettui elämään Johanneksen sydämessä.

Uuden Jerusalemin kirkkaus kosketti hänen koko persoonaansa, ja niin hänestä tuli mies, joka mahdollisen marttyyriudenkin ulottuvuudessa saattoi nähdä uuden taivaan ja uuden maan.

Jeesus ennakoi, että Hänen opetuslapsensa omistavat maailmalta salatun voiman ja vallan, jonka vaikutuksesta he jopa nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita. Opetuslapset eläessään Kristuksessa olisivat olosuhteiden herroja ja hallitsijoita Kristus minussa-todellisuudessa.

Olosuhteet kristilliselle kirkolle ja sen eläville jäsenille ovat kautta aikojen olleet niin epäsuotuiset, ettei maan päällä olisi tänään ainoatakaan Kristuksen tunnustajaa, ellei heille olisi annettu armoa nähdä ja kuulla asioita Hengen maailmoissa. Nämä elämykset tekivät heistä maallisten voittajia.

Vuonna 1674 vangittiin Unkarissa 336 evankelista pappia. Suuri osa myytiin kaleeriorjiksi Välimeren aluksiin. Papit kytkettiin kahleilla laivojen soutupenkeille. Armottomat voudit piiskasivat heitä. Soutupenkille päättyi yhden ja toisen papin maallinen vaellus. Mutta näiden rääkättyjen, kauheissa olosuhteissa kärsivien pappien sielussa syntyi Unkarin kirkolle kenties hyvinkin sen kaikkein ihanin virsi. Richard Wurmbrand kertoo:

Saman meren pauhuissa, joiden keskeltä Ilmestyskirjan profeetta näki ja kuuli taivaallisia, saivat kaleeriorjapapitkin kokea Jumalan maailman salattua läsnäoloa. Ja lävitse myrskyn ja elämän tuskan, pian tulevan kuoleman kosketuksissa, soi heidän virtensä:

”Kahleitakin vaikka kannat, kärsit kuolon tuskista, vaikka henkesikin annat, kaikki kestä uskossa. Ties on auki taivaaseen, pyhäin riemuun iäiseen. Muista, kuka kanssas kulkee, kuka suojaansa sun sulkee.”

Richard Wurmbrand jatkaa:

Tämä on jotakin niin pyhää ja suurta, että jokin ääni sielussamme käskee meitä riisumaan kengät jaloistamme tämän pyhyyden edessä. Siellä he menehtyivät, ulkonaisesti onnettomat Jumalan miehet, kahleisiinsa ja vaivoihinsa. Mutta he saivat nähdä ihmeellisiä näkyjä: ”Ties on auki taivaaseen.” Ja kiusausten ahdistaessa he pitivät mielessään: ”Muista, kuka kanssas kulkee.”

Richard Wurmbrand mainitsi minulle tämän virren eläneen niinäkin raskaina vuosina, jolloin kommunistit murhasivat Unkarin kristittyjä ja heittivät eloon jääneitä vankeuteen. He kahlitsivat Raamatun ja virsikirjojen sanat – mutta eivät rohjenneet estää tätä kahleissa syntynyttä virttä kuulumasta. Pelkäsivät kansan nousua, jos tämä yksi virsi poistettaisiin käytöstä.

Maailma ihmetteli, kuinka suomalainen siirtoväki jaksoi niin uljaasti kantaa kohtalonsa. Olen sitä ikäluokkaa, että julistajan työssäni sain kohdata useampia satoja näitä vaeltajia. Minulle alkoi avautua, miten paljon heidän joukossansa oli nuorukaisia, jotka näkivät taivaallisia näkyjä, ja vanhuksia, jotka unia uneksuivat. Jumalan ihmiset näkivät mieron poluilla pimeyden lävitse ylöspäin ja eteenpäin uuteen huomeneen. Eikä heidän kaunista Karjalaansa voitu heiltä hetkeksikään riistää pois, sillä he kantoivat sitä sydämensä kyllyydessä – rinnan taivastoivon kanssa.

Paavo Kiuru, Kuvan ja Sanan kirjailijarovasti, mainitsi minulle erään Agricolan kirkossa koetun Kuvan ja Sanan iltajuhlan jälkeen nämä sanat: Voima, joka on sydämessä, määrää olosuhteiden ylitse! Puhuimme Karjalan kansasta. Yhtä lailla rovastin sanat yhdistyvät jokaiseen totiseen uudesti syntyneeseen kristittyyn.

LUKIJANI on saavuttanut tekstissäni sen totutun pituuden, jolloin muistelija tapaa lopettaa tekstinsä tekemisen. Missä ovat Leo Mellerin omat henkilökohtaiset kokemukset – eikö niitä tällä erää ollutkaan kuvassa? Näinkö kysyt.

Kuule siis!

Jokainen rivi yllä – jokainen fontin lyönti – on ollut henkilökohtaista muistamistani.

Edellä kirjoittamani on sitä elämän koulun ja Jumalan koulun yhteisluokalla opittua, joka on kuljettanut, suojannut ja voimistanut minua vuodesta 1942 tähän hetkeen, jolloin tätä kirjoitan.

Tässä on myös kerrottuna sitä, mikä synnytti Kuvan ja Sanan, josta sitten 1971/2 syntyi Patmos lähetyssäätiö toimintoineen aina Radio Patmosta myöten.

Aika on pimeä ja aika on paha.

Jäämme helposti tuijottamaan vain yöhön ja eteenpäin suunnistamisen vaikeuksiin. Kuka näkee nyt, että vaikeuksissa, juuri niissä, piilee Jumalan avaama ovi suuriin lopun ajan voittoihin – aina maailman evankelioimista myöten?

Nyt vaaditaan sitä armolahjaa, että näemme ihmiset oikeassa pyhässä valossa.

Frank Mangs, Närpiön poika, josta tuli maailmanluokkaa oleva evankelista, jonka työ oli suuresti myös Patmos lähetyssäätiön nykyisyyden perustuksen laskemista, tiivisti sanoiksi sen, mitä kutsui henkeensä annetuksi taivaalliseksi visioksi siitä, minkä varassa muodostuu viimeinen suuri herätys, samainen, joka kokoaa pelastettujen luvun Jumalan tuntemaan lopulliseen vahvuuteen. Näin Frank Mangs:

Nyt vaaditaan sitä armolahjaa, että näkisimme kanssaihmisemme oikein. Jeesus näki kieltäjä-Pietarissa kallion, syntisessä naisessa uuden pyhän tien evankelistakulkijan. Isänmaallinen ja kansallinen yhteenkuuluvaisuuden tunne ei kestä lopullisessa antikristillisessä koetuksessa, ellemme näe jokaisessa yksilössä Jumalan luomaa ja lunastamaa ihmistä, jolle meidän tulee kertoa siitä, mitä Jumala on tehnyt ja näkee tässä lähimmäisessä. Tässä on avain viimeiseen elonkorjuuseen, pelastettujen täyden luvun taivaan aittoihin kokoamiseen.

Jumalan luomisrakkaus on opettanut puulle sen ihmeellisen yhteistunnon, joka ilmenee siinä, että puun saadessa haavan koko puu riennättää elinvoimaansa tuohon haavoittuneeseen kohtaan. Tätä samaa voi vain Jumala opettaa kansoille – ja kirkolle. 

Oletko jo opetuksen kohde? Opitko jotakin?

Oletko Jumalan opetusluokalla, nyt kun ajan ilta häämöttää?

FRANK MANGSIIN – yhteen edustamani työn isiin – saan päättää tämänkertaisen tekstini. Kiitos, kun seuraat kirjoituksiani.