Kristittyjen on oltava radikaaleja!
”Elämäni ensimmäiset 50 vuotta käytin yrittäen aina löytää kaikessa tasapainon. Loppuelämäni haluan yrittää olla radikaali”.
Sain joitakin vuosia sitten sähköpostiini Charisma–lehden postituslistan välityksellä pastori David Shilbeyn mainion kolumnin ”Let’s Be Radical!”– Olkaamme radikaaleja! Teksti kolahti heti ensiriveiltä lähtien. Shilbey muistuttaa lukijaansa siitä, että historiantekijät ovat aina olleet radikaaleja yksilöitä, joita on ohjannut intohimoinen asialle antautuminen.
Kirjoitus sai minut pohtimaan sitä, kuinka loputon balanssin etsiminen eri näkökohtien välillä, ajatusten, sanojen ja tekojen sovittaminen ihmisten mielipiteitten, toiveitten ja tunteitten mukaan, siten että kukaan ei vain pitäisi meitä fanaatikkoina (lue: fundamentalisteina), voi johtaa siihen, ettei lopulta saada aikaan juurikaan mitään. Aika kuluu etsimällä tasapainoa tämän maailman ehdoilla. Käy, niin kuin muistan Kalevi Lehtisen aikanaan sanoneen: ”Meidän sukupolvemme on onnistunut siinä, missä Jeesuksen sukupolvi epäonnistui: Tekemään Jeesuksesta pitkästyttävän”
Radikaalisuus voi toki ilmetä myös holtittomana ekstrimisminä tai muista piittaamattomana fanaattisuutena. Jotkut ajattelevat, että ollakseen rohkea ja radikaali pitää vastustaa poliittista korrektiutta sanomalla ääneen tai kirjoittamalla kaikki mitä mieleen juolahtaa, niin kuin se mieleen juolahtaa. Mutta radikaalisuus ei ole samaa kuin olla epäystävällinen moukka.
Shilbeylle kyse on ennen kaikkea Jeesuksen asialle omistautumisesta ja intohimoisesta ankkuroitumisesta niihin totuuksiin, jotka ovat meille entuudestaan tuttuja. Ei siis hyppäämistä tunteikkaan sokeasti jonkin uuden asian vietäväksi.
Richard Niebuhr on pannut merkille, että suuret muutokset ja vallankumoukset kristinuskon historiassa eivät ole tapahtuneet löytämällä jotain uutta. Pikemminkin uudistajat ovat radikaalisti tarttuneet johonkin mikä on jatkuvasti ollut olemassa.
Martti Luther nosti radikaalisti esiin evankeliumin yksinkertaisen totuuden uskonvanhurskaudesta. Seurauksena oli protestanttinen reformaatio.
John Wesley otti vakavasti pyhityksen, ja syntyi pyhitysliike.
William Seymour omistautui Pyhän Hengen työlle nykyaikana ja syntyi helluntailiike.
Apostoli Paavali oli esimerkki radikaalista kristitystä, jota ei pysäyttänyt vainot, ruoskimiset, haaksirikot tai se, että hänestä puhuttiin pahaa.
Mitä siis merkitsee olla radikaali Jeesuksen seuraaja nykyään?
”Todella radikaali on se, joka uhmaa tämän ajan hetkellisiä mielijohteita ja sen sijaan kutsuu ihmisiä takaisin juurille”, Shilbey kirjoittaa.
Kristuksen seurakunta tarvitsee siksi radikaaleja, jotka ankkuroivat itsensä lujasti:
• Totuuteen – ei arvailuihin
• Armahtavaisuuteen – ei legalismiin (tai moralismiin)
• Uskoon – ei skeptisyyteen
• Opetuslapseuteen – ei laiskuuteen ja velttouteen
• Historiaan – ei muotivirtauksiin
• Toivoon – ei epätoivoon
Ennen kaikkea tarvitaan radikaaleja, jotka ovat ankkuroineet itsensä Kristukseen ja elävät Hänen maailmanlaajuisen kirkkautensa odotuksen toivossa.”Haluan olla todella radikaali Jeesuksen seuraaja: juurtuneena Häneen, rakastaen häntä syvästi, Hänelle ja Hänen asialleen täysin omistautuen,” Shilbey tiivistää ja päättää kolumninsa syvästi puhuttelevaan haasteeseen:
”Minä uskon, että nyt on aika ottaa Jeesuksen lähetyskäsky radikaalisti. Meidän on aika astua esiin ja osoittaa radikaalia uskoa, radikaalia omistautumista ja radikaalia rakkautta ja valmistaa tietä Jeesuksen toiselle tulemiselle tekemällä opetuslapsia kaikista kansoista. Emme saa aikaan vallankumousta jos pyrimme balanssiin. Olkaamme radikaaleja!”
Lue ohjeet kommentoinnille