Kristillisyys antiikin Roomassa ja vainojen kohteena

Tällainen Rooman ja Italian kirkkohistoriallisten alueiden näkeminen ja kokeminen on sitäkin arvokkaampaa juuri nyt, kun vanhan idän kirkon ja orientaalisten kirkkojen ja kristittyjen fyysinen olemassaolo on joutunut lähes totaalisen tuhon kohteeksi radikaalin islamismin ja sen läntisten rahoittajien ja tukijoiden tuhoisien aggressioiden seurauksena, alkaen USA:n vuoden 2003 Irak-hyökkäyksen seurauksista ja jatkuen tämän hetken Syyriaan. Lännen kirkon juurien monumentit ja historialliset jäänteet sen sijaan ovat Roomassa ja Italiassa vielä paikoillaan.

Ensimmäinen keskeinen aihe, mikä matkalla nousi vahvasti esiin, on se, että kristillisellä kirkolla ja uskolla on todellakin historialliset juurensa ajassa ja paikassa. Toinen keskeinen aihe, mikä matkalla nousi yhtä vahvasti esiin, on se, että varhainen kristillinen usko ja kirkko koeteltiin aikuistenoikeasti tuhoisan verisissä vainoissa, siis Rooman keisarien eli valtion organisoimissa enemmän tai vähemmän systemaattisissa ja laajoissa vainohankkeissa.

Niin tavalliset riviuskovat kuin piispatkin, ja varsinkin piispat, joutuvat oikeasti punnitsemaan, mihin uskovat ja kohdistavat iankaikkisuustoivonsa. Kristillinen kirkko ja sen jumalanpalveluselämä ja tämän yhteydessä tapahtunut teologian kypsyminen ja tunnustuksellinen muotoutuminen eivät olleet seurausta mistään viileistä järjen päätelmistä tai kirkon voimapolitiikasta tai pakanoilta kopioimisesta.

Nostan seuraavassa esiin joitakin ulottuvuuksia näistä molemmista keskeisistä aiheista.

Kristillisellä kirkolla ja uskolla on todelliset historialliset juurensa ajassa ja paikassa nimenomaan Roomassa, etenkin seuraavista syistä.

Rooma sijaitsee Lazion eli Latiumin maakunnassa, jonka tunnusvärit ovat Kreikan sinivalkoiset värit, jotka tunnetaan myös Rooman toisen suuren jalkapallojoukkueen S.S. Lazion tunnusväreinä. Roomassa, Italian alueella, muodostui vahvan omintakeinen latinalaisindoeurooppalainen kulttuurillinen synteesi, jonka keskeisiä lähtökohtaisia elementtejä olivat vanha etruskikulttuuri ja kreikkalaiset siirtokunnat Italian alueella.

Maailmanhistoriallisesti merkittävän Rooman tasavallan aikaa elettiin 500 eKr.–27 eKr. Tasavalta muuttui keisarikunnaksi vuodesta 27 eKr. eteenpäin, aina 400-luvulle asti, jonka jälkeen alkoivat tuhoisat ja pitkään kestäneet kansainvaellusajan goottisodat ja Itä-Rooman eli Bysantin sotavoimien operoinnit Italiassa. Kaikissa näissä varhaiskeskiajan melskeissä ja kaaoksissa kristillinen kirkko oli se, joka säilytti järjestyksen, toimivan organisaation ja samalla myös, kiitos tehokkaasti toimineen luostarilaitoksen, antiikin sivistyksen.

Voidaan todeta, että kreikkalaisroomalainen sivistys syntetisoituna kristinuskoon on yhtä kuin länsimaisuus, länsimainen eurooppalainen eetos. Antiikin Rooman ja patristisen sekä keskiaikaisen kirkon ja kristillisen uskon välillä vallitsee elimellinen jatkuvuus.

Näin sen pitikin mennä, Jumalan hyvän maailmanhistoriallisen kaitsennan ohjaamana.

Kun luet Pyhästä Raamatusta niin kutsutun Luukkaan kaksoisteoksen eli luet peräkkäin Luukkaan evankeliumin ja Apostolien teot, huomaat, että historialliset tapahtumat etenevät ensin Kristus-keskeisesti kohti Jerusalemia, ja sitten alkavat edetä Jerusalemista kohti Roomaa ja kaikkea maailmaa, yhtä Kristus-keskeisesti.

Kristus voitti ja hapatti antiikin Rooman ja sen perinnön, kolmiyhteisen Jumalan kunniaksi!

Mieti tässä yhteydessä Pietarinaukiolla olevaa keisari Caligulan Egyptistä 40-luvun alussa jKr. tuomaa pakanallista obeliskia, jonka huipussa onkin nyt Kristuksen voitonsymboli, risti. Huomaa, että kyseinen obeliski, jonka siis voi tänäänkin itse samalla paikalla nähdä, oli paikallaan myös 60-luvun jKr. lopulla, kun apostoli Pietari teloitettiin kyseisellä paikalla keisari Neron vainoissa Neron kilparadalla, joka silloin sijaitsi Vaticanus-kukkulalla. Apostoli Pietari on siis aikanaan nähnyt saman obeliskin kuin minkä mekin matkallamme näimme. Mutta nyt se julistaa Herran Jeesuksen Kristuksen voittoa!

Pietarin ja myös apostoli Paavalin marttyyrikuolemat ja perintö Roomassa tietyssä mielessä pyhittivät Rooman. Kristillisellä kirkolla on historiallinen apostolinen perustus! Näimme Pietarinkirkossa sen paikan, jossa Pietari teloitettiin ja jossa sijaitsee nyt sivualttari, ja Pietarin haudan Pietarinkirkon kryptassa. Kyse on arkeologisesta todellisuudesta, ei vain hurskaasta legendasta. Pietarin hauta todella sijaitsee nykyisen Pietarinkirkon alla.

Näimme myös, vanhan via Ostia -tien varrella, San Paolo fuori le mura -basilikan eli Paavalin hautakirkon ja Paavalin haudan. Tämäkin on historiallisesti todellinen. Pidä mielessä nämä vahvat historialliset todellisuudet, kun seuraavaksi avaat Jumalan Pyhän Sanan, Raamatun, Uuden testamentin puolelta, ja etenkin Paavalin ja Pietarin kirjeiden kohdalta.

Kävimme myös Pyhän Domitillan katakombeissa ja vietimme, elimellisessä jatkumossa aikaisempien vuosisatojen kristittyjen veljien ja sisarten uskonharjoituksen kanssa, koskettavan hartaushetken Pyhän Domitillan katakombien maanalaisessa basilikassa, kappelissa. Hartaushetki oli, maltillisesti todeten, vaikuttava.

Pidä mielessä se, että varhainen kristillinen usko ja kirkko koeteltiin aikuistenoikeasti tuhoisan verisissä vainoissa, alkaen keisari Neron vainoista vuosina 64–68 jKr. Vainoaallot seurasivat toisiaan, mahdollisesti keisari Domitianuksen aikana vuonna 95, mutta sitten Trajanuksen aikana vuosina 112–113, Hadrianuksen aikana 124–125, Septimius Severuksen aikana 197–212, erityisesti keisari Deciuksen vuosina 249–251 ja Valerianuksen aikana 253–260, ja varsinkin keisari Diocletianuksen aikana 303–305.

Vaikka vainot eivät jatkuneet keskeytyksettä ensimmäiseltä vuosisadalta 300-luvulle ja vaikka jotkut tutkijat ovat sittemmin pyrkineet vähättelemään vainojen laajuutta ja jopa historiallista todellisuuttakin, aloitettiin vainoja toinen toisensa jälkeen ja ne olivat todellisia ja verisiä, etenkin Diocletianuksen vainot. Kristittyjen vainoista antiikin Rooman keisarikunnassa tekee perusteellista akateemista selkoa Bonnin yliopiston kirkkohistorian professori Wolfram Kinzig teoksessaan Christian Persecution in Antiquity vuodelta 2021.

Antiikin Rooman keisarikunnan aikaisten kristittyjen vainojen verimarttyyrien määrä on laskettavissa ainakin sadoissa tuhansissa, kuten minulle totesi Rooman paavillisen orientaalisen tutkimuksen instituutin dogmatiikan ja itäisen patristiikan professori Edward George Farrugia aihetta käsitelleessä keskustelussamme Rooman-matkan aikana.

Kovimmat vainot koettiin Diocletianuksen aikana. Diocletianus oli omasta mielestään Dominus et Deus, Herra ja Jumala, Juppiterin poika. Hänen aikanaan talouskriisi hajotti valtakuntaa ja keisarin oli ryhdyttävä hallinnon, armeijan, verotuksen ja rahan uudistuksiin. Hän pyrki palauttamaan myös Rooman uskonnon vanhoille roomalaisille linjoille. Kristinusko piti siten neutraloida.

Koska kristinusko oli jo tuolloin, 200-luvun aikana, juurtunut syvälle roomalaiseen yhteiskuntaan, edellytti kristinuskon neutralointi ”Suurta vainoa” vuosina 303–305. Koko virkamiehistö, senaattorisääty ja armeijan upseeristo tuli puhdistaa kristityistä. 23.2.303 julkaistiin uskontoedikti, joka velvoitti hajottamaan kirkot, polttamaan Pyhät Kirjoitukset ja tuhoamaan etenkin papiston. Vuodesta 304 vaino laajeni ja kohdistui kaikkiin uskoviin.

Mutta tämäkään verivaino ei onnistunut tuhoamaan Kristuksen kirkkoa eikä kristillistä uskoa.

Merkille pantavaa on, että huolimatta keisari Diocletianuksen 300-luvun alun vakaumuksellisesta aggressiosta kristillistä uskoa ja kirkkoa vastaan, on Diocletianuksen aikanaan mahtava ja Rooman tasavallan aukion lähellä sijaitseva antiikinaikainen kylpyläkompleksi raunioina, mutta niissä raunioissa toimii nyt Santa Maria degli Angeli e dei Martiri -kirkko, eli Enkelien ja marttyyrien pyhän Marian kirkko.

Keisari Diocletianus hävisi, Herra Jeesus Kristus voitti!

Diocletianus ei, kovasta yrityksestään huolimatta, ollutkaan Herra ja Jumala, mutta Kristus on Herra ja Jumala!

Meillä tämän päivän kristityillä on todellakin vahva ja velvoittava perintö vaalittavanamme. Ainakin edellä viitatuilla varhaisilla Rooman kaupungin ja Rooman valtakunnan kristityillä oli kanttia tunnustaa apostolisen uskonsäännön mukaista Kristus-uskoa kuolemaan saakka ja esivallan painostuksesta huolimatta.

Miten mahtaakaan olla meidän, jotka monestikin kuvittelemme olevamme hyvinkin väkeviä ja yleviä raamatuissamme ja hengentäyteyksissämme, laitamme tämän ja huomisen päivän todellisten haasteiden edessä? Nähtäväksi jää.