Emeritusarkkipiispa Vikström Jeesuksen vaiko Ranskan vallankumouksen jalanjäljissä?

Erityisesti minua raamatunopettajana ja teologina, sekä aiheesta aiemminkin eri yhteyksissä kirjoittaneena kiinnostaa henkilökohtaisesti se, millä raamatullisilla perusteilla Vikström ehdottaa avioliittonäkemyksen laajentamista?

Se, mitä kirjoitan, ei luonnollisesti ole kirkon ääni. Vikströmille ovat kirkon puolelta julkaisseet oman vastauksensa dogmatiikan professori emeritus Miikka Ruokanen Kotimaan verkkosivulla 27.1.2021 sekä Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen Suomen Kuvalehden -verkkosivuilla  28.1.2021. Molemmilla on painavaa ja lukemisenarvoista sanottavaa klassisen avioliittonäkemyksen puolesta.

Kysymys avioliitosta ei kuitenkaan ole yksin luterilaisen kirkon asia. Se on periaatteellisella tasolla koko Kristuksen kirkon ja kristinuskon sisältöön ja Raamatun ihmiskuvaan liittyvä asia.

John Vikströmin tekstissä oma huomioni kiinnittyy erityisesti kolmeen kriittiseen piirteeseen. Ensiksi luomisen teologian lähes täydellinen sivuuttaminen. Toiseksi Raamatun tekstien mielivaltainen käyttö, joka vaikuttaa ilmeisen tarkoitushakuiselta. Kolmanneksi Vikströmin tarjoilema  ”laajennettu avioliittonäkemys” on vanha tuttu sukupuolineutraali malli, joka jättää vastaamatta avioliiton olemuksen kannalta tärkeään kysymykseen: Jos luovutaan avioliiton sukupuolikriteeristä, mitä rationaalisia perusteita on pitää lukumääräkriteeristä?

Avioliiton luomisteologinen ydin ei ole muuttunut

Vikströmin avaa tekstinsä arvioimalla sitä, kuinka avioliittonäkemys jo on kirkossakin muuttunut parin vuosisadan saatossa. Tämä muutos näkyy kirkkokäsikirjoissa ja vihkikaavoissa. Ranskan vallankumouksen ihanteita – vapaus, veljeys, tasa-arvo – hitaasti seuraten kirkon näkemys on muuttunut patriarkaalisen hierarkkisesta tasavertaisempaan suuntaan. Vikström kirjoittaa vapauden, veljeyden ja tasa-arvon  ”kolminaisuudesta.” Hänen mielestään kirkko on ollut oikeassa  ”osallistuessaan tähän marssiin kohti vapauden tasa-arvon ja veljeyden uutta aikaa.” Jo Jeesuksen riemuvuoden julistuksessa (Luuk. 4:16-19)  ”kuului vapautusliikkeen johtajan innostunut ja innostava taisteluhuuto.”

On hämmentävän tuskastuttavaa lukea sivutolkulla Ranskan vallankumouksen arvojen ylistystä ennen ensimmäistäkään teologista viittausta avioliiton kannalta relevantteihin luomiskertomuksen jakeisiin, joiden voisi kuvitella toimivan luonnollisena lähtöruutuna. Onhan sentään kirkonkin näkökulmasta kyse nimenomaan siitä, mistä avioliitossa Raamatun mukaan on kyse. Patriarkaalisuudesta aloittaminen tuntuu siksi teologiselta maalitolppien siirtelyltä.

Luomiseen liittyen Vikström lopulta siteeraa kirurgisen tarkasti valikoiden vain tarkoituksiinsa sopivan, keskinäistä kumppanuutta korostavan ajatuksen: ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva.” Tämän valossa hän pyrkii kirkon eri-ikäisten käsikirjojen valossa tulkitsemaan Jumalan luomistarkoituksen vain  ”kahden ihmisen yhteydeksi”. Avioliitto ”on siis tarkoitettu kahdelle henkilölle, jotka rakastavat toisiaan, auttavat ja tukevat toisiaan sekä yhteisesti huolehtivat perheen ajallisesta ja iankaikkisesta hyvästä.”

Pari sivua myöhemmin sulkeissa löytyy viimein viitteet 1 Moos. 1:27, 28 joiden osalta Vikström ainoastaan kiinnittää omin sanoin huomiota ihmisille annettuun siunaukseen olla hedelmällisiä ja täyttää maa. Koska lapsia ei synny joka ikisessä perinteisessäkään avioliitoissa, ei kyky yhdessä synnyttää lapsia ole avioliiton ehdoton edellytys, Vikström päättelee. Niinpä riittää, että avioliitossa toteutuu  ”sen funktio suojella, vahvistaa ja rikastuttaa kahden ihmisen keskinäistä rakkautta, uskollisuutta ja yhteistä kotia.” Vikström perustelee siis näkemystään tyypillisellä sukupuolineutraalilla olkiukolla, jossa yleinen ja kiistaton lisääntymisbiologinen tosiasia, jonka alkuperää Raamattu perustelee Jumalan luomistyöllä, sysätään syrjään yksittäistapauksiin vedoten.

Jos Vikström olisi kirjoittanut auki jakeen 27 hän olisi joutunut ottamaan kantaa siihen, että Raamatun mukaan Jumala luodessaan ihmisen omaksi kuvakseen loi miehen ja naisen. Hän ei missään myöskään käsittele 1 Moos. 2:24 merkitystä:  ”Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” Jeesus liittää nämä kaksi luomiskertomuksen kohtaa saumattomasti toisiinsa:

Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa ’loi heidät mieheksi ja naiseksi’ [1 Moos. 1:27] ja sanoi: ’Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi’ [2 Moos. 2:24]? Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. (Matt. 19:3–6).

Usein kuultu kritiikki, että nämä sanat eivät koske keskustelua sukupuolineutraalista avioliitosta, koska Jeesus vastaa avioeroa koskevaan kysymykseen, ei ole kovin varteenotettava. Jeesus määrittelee tässä avioliiton yksiselitteisesti sukupuolittuneen luomisjärjestyksen valossa. Hän sanoo selvästi, ketkä kaksi Jumala erottamattomasti yhdistää yhdeksi lihaksi ja miksi.  ”Ne kaksi”, Jeesus alleviivaa. Ketkä kaksi? Mies ja nainen. Minkä tähden?  ”Sen tähden”, että  ”Luoja jo alussa loi heidät mieheksi ja naiseksi’. Avioliiton sukupuoliperuste ja lukumääräperuste pysyvät Jeesuksen sanoissa erottamattomasti yhdessä. Avioliiton osapuolina ovat mies ja nainen, koska Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Siksi  ”ne kaksi” tulevat  ”yhdeksi lihaksi”.

Mainituissa luomiskertomuksen jakeissa ja niihin viittaavissa Jeesuksen sanoissa kysymys patriarkaalisuudesta ei vielä edes astu mukaan kuvaan. Se, mitä hyvää tai huonoa patriarkaalisuuden ilmentymistä eri aikakausina voidaan sanoa, on avioliiton sukupuolittuneen ydinolemuksen kannalta toisarvoisempi kysymys. Toisaalta pohtimisen arvoista olisi se, tulisiko uuden testamentin huoneentauluissa esiintyvää Kristuksen esikuvan mukaisesti rakkaudessa palvelevaa patriarkaalisuutta lainkaan sotkea muinaisen hellenistisen maailman alistavaan patriarkalismiin.

Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen, joka periaatteessa yhtyy Vikströmin patriarkaalisuuden kritiikkiin, toteaa puolestaan vastineessaan Vikströmille (Kotimaa 28.1.2021) aivan oikeaan osuen:

Kritiikki patriarkaalisuutta kohtaan saa artikkelissa kuitenkin niin suuren huomion, että historian läpi samana pysynyt käsitys avioliitosta miehen ja naisen liittona uhkaa joko jäädä varjoon tai leimautua epätasa-arvoiseksi. Lukuisat piirteet avioliitossa ovat kyllä vuosisatojen aikana muuttuneet, mutta kahden eri sukupuolen vastavuoroinen perusrakenne ei.

Professori Miika Ruokanen kirjoittaa vastauksessaan, että Vikströmin argumentointi kaipaakin ”syvempää teologista analyysiä” Raamatusta nousevan vahvan luomisen teologian perusteiden valossa.  ”Avioliitto on syvästi luomisteologinen uskon todellisuus kristinuskossa. Se ilmoittaa meille jotain olennaista siitä, millainen Kolmiyhteinen Jumala on Luojana,” Ruokanen kirjoittaa haastaen näin Ranskan vallankumouksen   ”kolminaisuuden”.

Häiritsevän valikoivaa raamatunkäyttöä

Se mikä itseäni aivan erityisesti häiritsee Vikströmin kirjoituksessa, on sangen mielivaltainen raamatunkäyttö. Hän yrittää saada Jeesuksen kannattamaan sellaista näkemystä avioliitosta, joka on tosiasiallisesti aivan päinvastainen Jeesuksen omille sanoille avioliitosta. Vikström ei lainkaan käsittele tekstissään Jeesuksen opetusta avioliitosta, vaan poimii näkemyksensä siteeksi tarkoituksiinsa sopivasti täysin irrallisia virikkeitä: Jeesus oli innostunut  ”vapausliikeen johtaja” ja tooran  ”uudelleentulkitsija”, joka haastoi kirjanoppineita jne..

Tällainen retorisesti värikäs hehkutus  jää avioliittokäsityksen laajentamispyrkimystä ajatellen ohueksi. Sellaisen vetovoima on lähinnä lupauksessa yhdistettynä oletukseen siitä, että uusi on aina välttämättä edistysaskel kohti parempaa. Historia on kuitenkin osoittanut, että vallankumouslupausten paratiisi jää usein saavuttamatta, kun uudistuksissa päästään vauhtiin.

Mutta tähän tyytymättä, sen minkä Vikström tekee Jeesukselle hän  onnistuu tekemään myös Paavalille, joka sentään sangen painavin sanoin roomalaiskirjeensä 1 luvussa torjui ehdottoman absoluuttisesti kaikenlaiset samaa sukupuolta olevien romanttiseroottiset suhteet Jumalan luomisjärjestyksen vastaisina. Tätä olen perustellut yksityiskohtaisemmin kirjoituksessani Kirkko ja Pride – Miksi homoteologiset argumentit eivät vakuuta (seurakuntalainen 17.6.2019) tai Päivi Räsänen, piispa Laajasalo ja homosuhteet ennen ja nyt (Patmos-blogi 18.9.2020). Emeritusarkkipiispa ei kirjoituksessaan sanallakaan viittaa Paavalin roomalaiskirjeen jakeiden tuomaan haasteeseen, mikä käsiteltävän aiheen kannalta olisi ollut sangen olennaista. Sen sijaan viittaamalla kahteen täysin irralliseen jakeeseen apostoli Paavalin kirjeissä (Gal. 3:28 ja 2 Kor. 1:17), Vikströmin onnistuu tekemään Paavalista Ranskan vallankumousihanteiden, laajennetun avioliittonäkemyksen ja homoseksuaalisen rakkauden kannattajan!

Vikströmin kirjoitus on tässä kohden pahimmanlaatuista eisegeesiä, jossa omia näkemyksiä perustellaan lukemalla ne mielivaltaisesti sisään Raamatun teksteihin. Paavalin arvovaltaan vetoamisen mielivaltaisuus korostuu, kun ottaa huomioon, että Vikström kirjoituksensa alussa ensin yksiselitteisesti hylkää Paavalin huoneentaulut (Ef. 5:15–33, 6:1–9) aikansa eläneinä, käsittelee sitten avioliittoa ja samaa sukupuolta olevien suhteita ikään kuin Paavali ei olisi kirjoittanut näistä mitään ja kuitenkin lopulta turvautuu Paavaliin ja kääntää kaiken mitä Paavali on näistä kirjoittanut päälaelleen.  Vikström siis käyttää Paavalia kummallisesti Paavalia vastaan!

Vikströmin huoli kaikkien ihmisten yhtäläisen ihmisarvon toteutumisesta on periaatteessa oikea. Mutta  ”avioliitto ei ole ihmisarvon kriteeri ja mittari”, kuten Ruokanen kirjoituksessaan toteaa, eikä kenenkään ihmisarvo riipu siitä, onko henkilö naimisissa vai ei.

”Sukupuolivähemmistöihin kuuluvien sisarten ja veljien rakastaminen ei merkitse sitä, että luomisteologiasta pitäisi luopua. Homoseksuaalisen identiteetin omaavien täyden ihmisarvon hyväksyminen ei merkitse Raamattuun sisältyvän luomisteologian korvaamista modernin länsimaisen kulttuurin sukupuolineutraalisuden ideologialla … kirkon ei pidä tehdä avioliitosta ideologista ihmisarvon mittaa, koska ihmisarvo ei riipu tällaisesta mittarista,” Ruokanen toteaa.

Montako ihmistä on avioliitto?

Kaiken edellä sanotun lisäksi Vikströmin kirjoituksen eräs merkittävä periaatteellinen heikkous on tämä: Riisuttuaan ohjelmallisesti avioliiton olemuksesta erisukupuolisuuden kriteerin, hän ei kykene tarjoamaan – eikä edes yritä – mitään rationaalisesti taikka teologisesti (tai kirkkokäsikirjojen ja vihkikaavojen valossa, joista Vikström kritiikkinsä aloittaa) pätevää perustetta pitää kiinni avioliiton rajaamisesta vain kahteen ihmiseen. Ranskan vallankumouksen ihanteissa ei sinänsä ole mitään, minkä vuoksi avioliiton osapuolten lukumäärä tulisi pitää kahdessa.

Irrotettuaan ensin tapin veneestä Vikström silti kirjoittaa avioliitosta toistuvasti  ”kahden ihmisen” yhteytenä ja  ”parisuhteena” aivan kuin teologisena, eettisenä ja raamatullisena itsestään selvyytenä. Ranskan vallankumouksen ohjelma jää puolitiehen ilman, että hän yrittäisi lainkaan perustella sitä, miksi kirkko ei voisi tai sen ei tulisi seurata Ranskan vallankumouksen viitoittamalla johdonmukaisuudella kohti ryhmäavioliittojen siunaamista. Kysymys jää auki, mutta Vikströmillä on moraalinen ja teologinen velvollisuus vastata siihen johdonmukaisesti omaksumistaan epäraamatullisista lähtökohdista käsin.

Kuten alussa totesin, kirjoitukseni ei ole kirkon ääni. Ei siksi ole syytä kiiruhtaa eroamaan mistään. Kuitenkin, vaikka emeritusarkkipiispa kirjoituksensa loppupuolella vetää profeetta Eliankin mukaan, uskallan sanoa, että Vikströmin kirjoitus ei ole Herran ääni.