KHO: Kirkon avioliittokäsitys ei ole epäselvä

Nyt, 18.9.2020, KHO antoi ratkaisunsa tähän asiaan. Mutta ennen kuin kommentoin tuota tuoretta KHO:n ratkaisua, palautan mieleen, mitä itse kirjoitin puolitoista vuotta sitten julkaistussa artikkelissani tästä aiheesta kokonaisuudessaan. Kirjoitin seuraavasti:

”Helsingin Sanomat uutisoi 17.6.2019 artikkelissaan ’Pappi vihki homoparin, ja kirkko varoitti pappia – oikeus linjasi, ettei kirkolla ole oikeutta varoittaa homoparin vihkimisestä’, että Pohjois-Suomen hallinto-oikeus on kumonnut tuomiokapitulin papille määräämän varoituksen homoparin vihkimisestä avioliittoon. Kyseessä on ensimmäinen hallinto-oikeuden päätös tämänkaltaisessa asiassa.”

”Hesarin artikkeli selostaa, että ’Hallinto-oikeuden mukaan papille ei voi antaa varoitusta, koska kirkkolakiin tai kirkkojärjestykseen ei ole lisätty säännöstä vihittävän pariskunnan sukupuolesta. Tällainen muutos olisi pitänyt tehdä sen jälkeen kun homoparien avioliitot mahdollistava avioliittolaki tuli voimaan maaliskuussa 2017. Asian tila on siten epäselvä ja sääntelemätön. Tämän takia papin ei voida katsoa toimineen vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vihkiessään homoparin avioliittoon elokuussa 2017 Oulussa.’”

”Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden ratkaisu ja asian oikeuteen vieneen aktivistipapin puolustus nojaavat väitteeseen, jonka mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaki ja kirkkojärjestys eivät mainitse eivätkä oleta mitään vihittävän parin osapuolten sukupuolista ja että ’Ainoa viittaus vihittävän parin sukupuoleen sisältyy kirkkokäsikirjan avioliittokaavaan, ja tuokin viittaus on ajalta ennen avioliittolain muuttamista…’”

”Juuri tällaisesta kirkon avioliittokäsityksen ohjelmallisesti haastavasta tapauksesta ja sen oikeusaktivistisesta ideologisesta taustasta kirjoitan Sananvapaus uhattuna Suomessa -kirjani (Kuva ja Sana, 2018) sivuilla 129–147 ja etenkin sivuilla 143–144, otsikolla ’Perustuslaillisuuden merkitys’. Kannattaa lukea tarkkaan tuo kirjani luku.”

Jatkoin artikkelissani seuraavasti:

”Kotimaa24 -sivusto uutisoi 18.6.2019 artikkelissaan ’Oulun tuomiokapituli aikoo valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä kumota sateenkaaripapin saama varoitus’, että Oulun hiippakunta hakee – aivan oikein ja perustellusti – valituslupaa Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden päätökseen.”

”Oulun tuomiokapituli muistuttaa perustavan oleellisesta seikasta: maaliskuussa 2017 voimaan tulleen uuden avioliittolain virallisena tarkoituksena ei alkujaankaan ollut muuttaa kirkollisen vihkimisen edellytyksiä. Tähänhän monet uuden avioliittolain kannattajiksi lopulta päätyneet kansanedustajatkin vuonna 2014 asiaa eduskunnassa päätettäessä vetosivat: tämä laki ei koske kirkkoa eikä muuta kirkollisen vihkimisen statusta millään tavalla. Näin ollen nyt esitetty tulkinta siitä, että kirkon olisi pitänyt jotenkin määritellä avioliittoteologiansa ja vihkimiskäytäntönsä uudelleen tai uudelleen uusin toteamuksin toistaa jo vanhastaan voimassa oleva ja mitenkään muuttumaton kantansa vuosien 2014 ja 2017 yhteiskunnallisten lakimuutosten vuoksi, on nurinkurinen, ristiriitainen ja perusteeton. Kuten Oulun tuomiokapituli myös aivan oikein muistuttaa, kirkolla on perustuslain suojaama uskonnollinen autonomia, jota Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden tuore päätös pahasti loukkaa.”

Muistutin vuonna 2019 myös seuraavasta oleellisesta seikasta:

”Tuoreen juridisen päätöksen tarkoitus onkin olla koepallo ja ennakkotapauksen rakentaja, joilla pyritään ohjelmallisesti ja sateenkaariaktivistisessa hengessä murtamaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historiallinen perustuslaillinen ja uskonnonvapausperustainen asema suomalaisessa yhteiskunnassa.”

”Merkille pantavaa on, että Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden ratkaisun perusteet ovat muiltakin oleellisilta osiltaan virheelliset. Tosiasia on nimittäin se, että sekä kirkkolaki että kirkkojärjestys ja kirkkokäsikirjakin ovat avioliittoteologialtaan ja käsityksessään vihkimistoimituksen luonteesta ja vihittävien sukupuolesta täysin yhdenmukaisia ja ilmaisevat vastaan sanomattomasti sen, että avioliitto on, käsitteellisesti ja annetun eksplisiittisesti, heteronormatiivinen instituutio. Tästä asiaintilasta ei vallitse minkäänlaista epäselvyyttä kirkkojärjestyksessä eikä kirkkokäsikirjassa.”

Tämän jälkeen osoitin, mikä kirkon näkemys tosiasiallisesti on, seuraavasti:

”Vuoden 2018 kirkkolain ensimmäisen osan ensimmäisen luvun, joka käsittelee kirkon tunnustusta, tehtäviä ja jäseniä, ensimmäinen pykälä kuuluu seuraavasti:

’1 § Tunnustus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.’

”Kirkon normatiivinen luterilainen tunnustuksellisteologinen itseymmärrys, johon erottamattomasti sisältyy normatiivinen vakaumus yhtä hyvin antropologiasta kuin etiikastakin, on yhä edelleen voimassa olevan kirkkolain tunnustuspykälän määräämä ja normittaa sen myötä myös kaikkea sitä, mitä kirkkojärjestys, joka itsekin toistaa tunnustuspykälän normatiivisuuden, säätää pappislupauksesta ja kaikkien kirkollisten toimitusten – avioliittoon vihkiminen mukaan lukien – teologiseettisestä tulkinnallisesta asiayhteydestä ja olemuksesta yleensä.”

”Turussa 16 päivänä toukokuuta 2018 annettu kirkkojärjestys lausuu ensimmäisen luvun ensimmäisessä pykälässä seuraavasti:

’1 § Kirkon tunnustus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko (kirkko) tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa sekä muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.’

”Seitsemännen luvun, joka säätää pappisvirasta ja pappislupauksesta, neljännen pykälän mukaan:

’4 § Pappislupaus ja pappeuskirja. Pappisvirkaan vihittävä antaa vihittäessä seuraavan lupauksen:

’Minä N.N. lupaan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.’”

”Kolmannen luvun, joka käsittelee seurakuntaa ja seurakuntayhtymää, ensimmäisen pykälän mukaan:

’1 § Kirkolliset kirjat ja saarna. Jumalanpalveluksessa ja kirkollisissa toimituksissa on noudatettava kirkkokäsikirjaa ja muita kirkolliskokouksen hyväksymiä kirkollisia kirjoja. Saarna on pidettävä kirkkokäsikirjan määräämistä teksteistä, ja sen on oltava kirkon tunnustuksen mukainen. Saarna ei saa sisältää kiihotusta tai sopimatonta viittausta henkilöön. Kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.’”

”Kahdennentoista pykälän mukaan:

’12 § Avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen. Avioliittoon vihkimisen toimittaa pappi kirkossa tai muualla sen mukaan kuin vihittävät siitä papin kanssa sopivat. Vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä. Avioliittoon vihkiminen voidaan toimittaa myös, jos toinen vihittävistä ei ole kirkon jäsen mutta kuuluu muuhun kristilliseen kirkkoon tai kristilliseen uskontokuntaan. Avioliitto, joka on solmittu muussa kuin evankelis-luterilaisen kirkon käyttämässä järjestyksessä, voidaan pyydettäessä siunata. Sunnuntaina päiväjumalanpalveluksessa rukoillaan niiden puolesta, joiden avioliittoaikomus tai solmittu avioliitto kuulutetaan seurakunnalle. Kuulutus edellyttää kihlakumppaneiden tai aviopuolisoiden suostumusta.’”

Kirjoitin artikkelissani myös siitä, mihin pappisvihkimyksen ottanut on itsensä tosiasiallisesti sitonut, seuraavasti:

”Pappislupauksessa pappi sitoutuu toimittamaan virkaansa, johon taatusti sisältyvät yhtä hyvin jumalanpalveluksen toimittaminen saarnaamisisineen ja kasteen ja ehtoollisen sakramenttien toimittamisineen kuin muidenkin toimitusten kuten avioliittoon vihkimisen toimittaminen, Jumalan pyhän Sanan eli Raamatun ja sitä selittävien tunnustuskirjojen pohjalta ja ohjaamana. Pappi ei saa julkisesti edistää eikä edes salaisesti suosia eikä edistää Raamattua ja tunnustuskirjojen teologiaa vastaan sotivia oppeja. Pappisvalassa pappi ilmoittaa haluavansa noudattaa kirkon lakia ja järjestystä, jotka sitovat hänet ja hänen teologiansa ja etiikkansa niihin Jumala-opillisiin, antropologisiin ja pelastusopillisiin vakaumuksiin, jotka ovat raamatunmukaisia luterilaisten tunnustuskirjojen esittämällä tavalla. Kirkolliset toimitukset kuten avioliittoon vihkiminen on toimitettava kirkon tunnustuksen mukaisesti. Kun siis kirkkojärjestys pykälässään 12 alkaa käsitellä avioliittoon vihkimistä, tarkoittaa kirkkojärjestys avioliiton käsitteellä sitä, mitä Raamattu ja luterilaiset tunnustuskirjat avioliitolla ja sukupuolen käsitteellä tarkoittavat.”

”Jos henkilö katsoo, että hän tietää paremmin ja pätevämmin suuret totuudet Jumalasta, ihmisestä, sukupuolesta ja avioliiton olemuksesta ja hyvän ja pahan olemuksesta kuin Raamattu ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, ei hän voi toimia eikä hän kaiken järjen mukaan haluakaan toimia luterilaisen kristillisen kirkon pappisvirassa. Jos hänet on papin virkaan vihitty ja hän toimittaa kirkollisia toimituksia, on hän velvollinen sitoutumaan kirkon tunnustuksen mukaisiin tulkintoihin yhtä hyvin teologiasta, antropologiasta kuin etiikastakin. Jos hän sen sijaan toimii kirkon papinvirassa ja siitä huolimatta tieten tahtoen julistaa ja salaisesti suosii Raamatun ja kirkon tunnustuksen vastaisia oppeja ja eettisisä itseymmärryksiä, voidaan häntä täydellä syyllä pitää vallankumouksellisena tuholaisena.”

Korostin myös sitä, että kirkon käsitys sukupuolesta ja avioliittoinstituutiosta on täysin yksiselitteinen, kuten seuraavasta lainauksesta ilmenee:

”Millainen on Raamatun ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen käsitys sukupuolesta ja avioliittoinstituutiosta? Parilla sanalla ja yksiselitteisesti todettuna: luonnonoikeudellisen heteronormatiivinen. Vähän katekismuksen ’avioliittoon vihkiminen’ -liitteessä Martti Luther kirjoittaa, ’Opas tavallisille papeille’, otsikoidusti, avioliittoon vihkimisen toimituksesta:

’Vaikka se [pyhä aviosääty] on maallinen [luonnonoikeudellisesti ymmärretysti] sääty, sillä on puolellaan Jumalan sana. Se ei ole ihmisten keksimä eikä säätämä…’

”Vihkimistoimitus päättyy Lutherin ohjeen mukaan seuraavasti, vetäen yhteen sen näkemyksen avioliiton ja kahden vastakkaisen sukupuolen olemuksesta, jollaista käsitystä kaikki muutkin Raamatun ja tunnustuskirjojen avioliittoa käsittelevät kohdat yksiselitteisesti edustavat:

’Pappi ojentaa molemmat kätensä heidän ylitseen ja rukoilee: ’Herra Jumala, sinä joka olet luonut miehen ja naisen ja säätänyt, että heidän on solmittava avioliitto, sinä joka siunaat heitä antamalla kohdun hedelmää ja annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta, me rukoilemme sinua, että pohjattomassa hyvyydessäsi estäisit tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristymästä ja turmeltumasta ja että armossasi varjelisit sen keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen.’”

”Ei yksikään sateenkaari-ideologian ja gender-ideologian sisäistänyt ja näitä ideologioita hyvinä, tarpeellisina ja edistettävinä pitävä henkilö voi sitoutua yllä olevaan Vähän katekismuksen avioliittoliitteestä peräisin olevaan lainaukseen. Sen sijaan jokainen, joka toimii pappina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja toimittaa kirkollisia toimituksia kuten avioliittoon vihkimisiä, on kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkkokäsikirjankin nojalla velvollinen uskomaan ja sitoutumaan yllä olevan lainauksen edustamaan tulkintaan avioliiton ja sukupuolten olemuksesta ja tarkoituksesta. Kaikissa niissä kohdissa, joissa kirkkojärjestys ja kirkkokäsikirja mainitsevat avioliiton käsitteen, ne tarkoittavat ilman minkäänlaista epäselvyyttä yllä olevan lainauksen mukaista käsitystä avioliitosta ja sen solmivien sukupuolesta.”

”Ja huomaa, että yllä oleva Luther-lainaus liittää avioliitoinstituutiotulkintansa oleellisiin luomisen teologiaan liittyviin Jumala-opillisiin, antropologisiin, kristologisiin ja kirkko-opillisiin teologisiin opillisiin vakaumuksiin. Ja huomaa tämäkin: rakkauden – mikä joka tapauksessa liittyy myös etiikan alaan – käsite tulkitaan edellä mainituissa opillisteologisissa asiayhteyksissä. Oppia ja etiikkaa ei voi eriyttää toisistaan riippumattomiksi alueiksi eikä rakkauden käsitettä voi koskaan – Raamatun ja tunnustuskirjojen teologian asiayhteydessä – eristää opista ja luonnonoikeudesta riippumattomaksi omalakisesi tilannerelativismiksi. Raamatun ja tunnustuskirjojen mukaan rakkaus on olemukseltaan hyvinkin teologinen käsite.”

”Jos katsot kirkkokäsikirjan ’Avioliittoon vihkiminen’ -osion kohta kohdalta läpi, huomaat, että vihittävien sukupuoli tulee esiin ja toistuu useissa kohdissa, ei vähiten niissä raamatunkohdissa, joita lainataan. Kirkkokäsikirja lausuu, että vihkimisen toimittavan papin tulee keskustella vihittävien kanssa siitä, ’mitä avioliitto on ja mitä Jumalan siunauksen pyytäminen sille merkitsee’. Toimituskeskustelussa pappi on velvollinen selittämään vihittäville juuri sen, mitä yllä olevassa Vähän katekismuksen Luther-lainauksessa nousee esiin. Siitä selviää, mikä avioliitto on ja mistä siinä on kyse, Raamatun ja luonnonoikeuden perusteella.”

”Huomaa vielä tämäkin, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätunnustus, Augsburgin tunnustus, määrittelee artiklassaan XVI ’Yhteiskunnallinen elämä’ avioliittoinstituution olemuksen Jumalan hyväksi luomisjärjestykseksi. Artikla XVI, joka kuuluu tunnustuksen opilliseen osaan, määrittelee muitakin luomisjärjestyksiä, jotka ilmaisevat Jumalan hyvää yleistä ilmoitusta ja ovat luonnollisen lain konkreettisia historiallisia institutionaalisia ilmentymiä. Oleellista on ymmärtää, että kyseisen artiklan mukaan ’rakkautta tulee harjoittaa’ nimenomaan näiden hyvien luomisjärjestysten puitteissa. Rakkaus ei ole luomisjärjestysten vastakohta eikä rakkautta voi erottaa luomisjärjestysten teologiasta eikä etiikasta. Augsburgin tunnustuksen opetus, johon kaikkien kirkkomme pappien tulee sitoutua, on se, että evankeliumi ei kumoa Jumalan hyviä luomisjärjestyksiä. Avioliittoinstituutiota ei mitenkään voi tulkita ei-luomisjärjestykselliseksi konstruktioksi ’rakkauden’ käsitteeseen vetoamalla.”

Näin, edellä lainaamallani tavalla, kirjoitin Oulun sateenkaariaktivistipapin tapausta käsitelleessä ja 20.6.2019 päivätyssä artikkelissani ”Kirkollinen avioliittoon vihkiminen ja Helsinki Pride -yhteistyö kirkkolain ja kirkkojärjestyksen valossa”.

Nyt, syksyllä 2020, KHO siis antoi ratkaisunsa tähän tapaukseen. Ratkaisu olikin varsin mielenkiintoinen. Kuten Ylen 18.9.2020 päivätty artikkeli ”KHO: Tuomiokapituli sai antaa varoituksen papille, joka vihki samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon” toteaa, ratkaisullaan KHO kumosi hallinto-oikeuden aiemman päätöksen.

Kotimaa24:n 18.9.2020 päivätty artikkeli ”KHO: Tuomiokapitulin rangaistus sateenkaariparin vihkimisestä jää voimaan – päätökseen liittyi eriävä lausunto” toteaa seuraavasti:

”Nykytilan vahvistamiseksi ei tarvita erillistä päätöstä. KHO toteaa oikeudellisena arvionaan, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitys on miehen ja naisen välinen, samoin kirkon vihkimistä koskeva säännöstö, eikä käsitystä ole uuden avioliittolain vuoksi muutettu. KHO:n mukaan asia ei ole ollut hallinto-oikeuden päätöksessä mainitulla tavalla epäselvä tai sääntelemätön. KHO toteaa myös, että hallinto-oikeuden päätöksestä voi syntyä ongelmallinen mielikuva, että kirkon uskonnonvapautensa puitteissa ylläpitämät vakiintuneet teologiset ja opilliset käsitykset olisivat maallisen tuomioistuimen vaikutettavissa.”

”Korkeimman hallinto-oikeuden linja on, että kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen tai muuttaminen edellyttäisi kirkolliskokouksen nimenomaista päätöstä. Nykytilan vahvistamiseksi ei sen sijaan tarvita erillistä päätöstä…Korkein hallinto-oikeus viittaa myös piispainkokouksen selontekoon vuodelta 2016. Siinä todetaan, että avioliittolain muutos ei vaikuta papin oikeuteen vihkiä kirkolliseen avioliittoon. Samassa selonteossa sanotaan, että papin vihkiessä kirkolliseen avioliittoon hänen velvollisuutenaan on toimittaa vihkiminen kirkkojärjestyksen ja kirkkokäsikirjan määräysten mukaan.”

”KHO:n päätöksessä muistutetaan myös, että uuden avioliittolain muutoksen esitöissä oli korostettu, ettei muutoksella ollut tarkoitus puuttua uskonnollisten yhdyskuntien avioliittolain 16 §:ssä säädettyyn oikeuteen määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodosta. Tämä oikeus palautuu viime kädessä perustuslain 11 §:ssä turvattuun uskonnolliseen yhdistymisvapauteen, johon sisältyy myös uskonnollisen yhdyskunnan tietynasteinen sisäinen autonomia. Kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla on siten itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja.”

KHO:n nyt syyskuussa 2020 tekemä ratkaisu on erittäin merkittävä ja täysin päinvastainen kuin mitä kirkolliset sateenkaariaktivistit juridiselta koepalloltaan odottivat. Aktivistien koepallo- ja ennakkotapaushanke meni tältä osin pahasti pieleen.

KHO kumosi alemman oikeusasteen virheellisen päätöksen ja osaltaan vahvisti, että kirkolla kuten muillakin uskonnollisilla yhdyskunnilla on perustuslaillisesti turvattu uskonnonvapauteen nojaava autonominen asema, joka on tähänkin asti kvalifioinut kirkon pappien virkamiesstatusta. KHO totesi, aivan oikein, että kirkon avioliittonäkemys on selvä ja muuttumaton. Kirkon avioliittonäkemys ja sen mukaisten vihkimysten toimittaminen eivät ole minkäänlaisessa epäselvässä eivätkä sääntelemättömässä tilassa, kuten kirkolliset sateenkaariaktivistit ovat jatkuvasti väittäneet asianlaidan olevan.

KHO:n ratkaisun mukaan kirkon avioliittonäkemys ei ole muuttunut eikä epäselvä, ei sen enempää teologisesti, eettisesti kuin hallinto-oikeudellisjuridisestikaan. KHO vahvisti myös, että vuoden 2017 avioliittolakimuutos ei alkujaankaan vaikuttanut eikä edelleenkään vaikuta kirkkoon eikä mitenkään automaattisesti kirkkoa velvoittavasti. Tästä syystä tämä lakimuutos ei edellyttänyt eikä edellytä kirkolta mitään lisämäärittelyitä eikä alkujaankin selvän avioliitto- ja vihkimisnäkemyksensä uudelleen toistamista. Lisäsäännöksiä ei tarvita, koska sisältö on, sukupuoliulottuvuudenkin osalta, täysin selvä ilmankin.

KHO:n ratkaisu vahvistaa asioiden olevan kirkollisen avioliittonäkemyksen ja vihkimiskäytännön osalta juuri siten, kuten Oulun tuomiokapituli katsoi määrätessään Árpád Kovácsille varoituksen ja kuten itse kirjoitin artikkelissani vuonna 2019.

Ennen kaikkea: KHO:n ratkaisu vahvistaa ja toteaa, että maallisenkin oikeuden näkökulmasta kirkon näkemys avioliitosta on, että kyseinen instituutio on miehen ja naisen välinen instituutio. KHO:n ratkaisu perusteluineen osoittaa, että kirkollinen ja kristillinen näkemys avioliittoinstituutiosta miehen ja naisen välisenä on täysin perustuslaillisesti hyväksyttävä ja juridisesti oikeutettu vuoden 2020 Suomessa. Tällainen perinteinen näkemys avioliitosta ja sen olemuksesta ei siten ole mitenkään syrjivä, rasistisuudesta puhumattakaan.

On syytä ymmärtää, että KHO:n ratkaisu romutti lopullisesti sen sateenkaariaktivistisen perusargumentin, jolla sateenkaariaggressiota on ajettu sekä yhteiskunnassa että kirkon sisällä ja jonka mukaan perustuslaillisiin perusoikeuksiin sitoutuminen sellaisenaan pakottaa kaikki, myös kirkon ja kaikki muutkin uskonnolliset yhdyskunnat, muuttamaan avioliittonäkemyksensä santeenkaarivaateiden mukaisiksi. Argumentti on nojannut väitteeseen, jonka mukaan vain miehen ja naisen välinen avioliittoinstituutio on itsessään mielivaltaisen syrjivä ja rasistinen eli kielletty, ei-hyväksyttävissä oleva. Mutta KHO:n ratkaisu osoittaa ja vahvistaa, että tämä väite on, kuten on koko ajan ollut, perustuslakijuridisesti väärä ja virheellinen.

Perustuslaillisiin perusoikeuksiin sitoutuminen ei pakota kirkkoa eikä uskonnollisia yhdyskuntia muuttamaan avioliittokäsitystään eikä sen mukaista vihkimiskäytäntöä. Päinvastoin. Perustuslailliset perusoikeudet uskonnonvapausoikeuksineen takaavat kirkollisen autonomian.

Kirkon sisäisessä niin sanotussa sekavassa tilassa kyse ei olekaan mistään perustuslaillisuuden määräämistä velvoitteista mukautua johonkin kirkon uskolle ja etiikalle vastakkaisiin vakaumuksiin ja käytäntöihin, vaan kirkon sisäisten liberaaliteologisten sateenkaariainesten vallankumouksellisesta ja harhaopillisesta aktivismista kirkon uskon ja etiikan muuttamiseksi, kuten käy selkeästi ilmi esimerkiksi Ylen 18.9.2020 päivätystä artikkelista ”Kiristääkö kirkko linjaansa sateenkaariparien vihkimisestä KHO:n päätöksen takia? Tätä pelkää varoituksen saanut pappi, Helsingissä asiaa selvitetään” , jonka ingressin mukaan ”Oulussa työskentelevä pastori Árpád Kovács ei aio muuttaa toimintaansa varoituksista huolimatta.”

Pastori Kovács – yhtä hyvin kuin Helsingin piispa Teemu Laajasalokin – tietää varsin hyvin uskomustensa, näkemystensä ja omantunnonvakaumuksensa olevan ristiriidassa Raamattuun, klassisen kristilliseen luterilaiseen tunnustukseen ja luonnonoikeuteen perustuvan kirkon uskon kanssa. Siitä huolimatta ja ohjelmallisen tietoisesti tällaiset henkilöt haluavat hakea kirkon virkaan, toimia kirkon virassa ja toimia julkisen kirkkolaittomasti. He tietävät varsin hyvin, että kirkon pappisvirassa palveltaessa on sitouduttava kirkon historialliseen uskoon ja toimittava sen mukaisesti.

He tietävät varsin hyvin, ettei kirkon pappisvirka ole mikään subjektiivisten omien mielipiteiden ja tulkintojen mukaan toimimisen virka eikä millaisen hyvänsä hurmahenkisen uskonnollisen eikä ideologisen itsetoteutuksen ja itsensä etsimisen mahdollistava virka, vaan kristilliseen uskoon ja etiikkaan sitoutuneen sananjulistamisen, sakramenttien toimittamisen ja paimenuuden virka. Kaikesta tästä huolimatta he katsovat olevansa oikeutettuja muitta mutkitta ilmoittamaan, että jatkavat avointa hurmahenkistä ja kirkkolaitonta kapinaansa subjektiiviseen ”omaantuntoonsa” vedoten ja kirkon lopullisesti muuttavaan eli tuhoavaan vallankumoukseen pyrkien.

Kyse on todellakin tuhoisan kapinoinnin ja vallankumouksen edistämisestä, kuten perustelen Oikean Median artikkeleissani ”Pride-sateenkaarilippu julistaa vallankumousta ja kapinaa” 29.6.2019 sekä ”Vaatiiko evankeliumi tukemaan marxilaista vallankumousta?” 1.7.2020.

Nähtäväksi jää, miten tämä laiton, luonnoton ja luonteeltaan vallankumouksellinen asiaintila kirkon sisällä ratkaistaan. Tähän liittyen lue artikkelini ”Sananvapaus luterilaisessa kirkossa ja yhteiskunnassa” Sisarenpoika -julkaisun numerossa 1/2020.

Nyt jos koskaan kysytään johtajuutta ja paimenuutta varsinkin niiltä piispoilta, jotka vielä haluavat täyttää pappislupauksensa ja virkatehtäviensä mukaiset velvoitteet raamatullisen ja tunnustuksellisen kirkon uskon säilyttämisestä ja puolustamisesta sekä harhaopillisen tuhoisaa kirkon sisäistä vallankumousta vastaan asettumisesta.