Kannattaa uskoa ihmeisiin

Kuurilan tuhoisasta junaonnettomuudesta on kulunut jo 64 vuotta. Suomen historian pahimmassa rauhanajan junaturmassa kuoli 26 ja loukkaantui 59 henkilöä.  Nuorin tuossa katastrofissa mukana olleista oli varmasti tuolloin vielä äitinsä kohdussa ollut Sari, jonka kertomus on julkaistu Ajatusten aamiainen palstalla:

”Äitini oli moottorijunan ensimmäisessä vaunussa. Hänet löydettiin viimeisenä romukasasta eikä kukaan uskonut, että hän selviytyisi. Sairaalassa äiti nukutettiin ja hänelle annettiin kipulääkkeitä usean viikon ajan.

Kun nuoren naisen kuukautiset jäivät pois, sen ajateltiin johtuvan huonosta kunnosta. Sitten äitini tunsi liikkeet. Hän oli raskaana. Lääkärit sanoivat, että lapsi on niin pahasti epämuodostunut, että se tulisi ottaa pois.

Äiti suuttui moisesta ehdotuksesta. Hän tilasi itselleen ambulanssin, joka vei hänet kotiin. Minä synnyin marraskuussa.”

Tarinaa lukiessamme me samalla kuvitamme sen. Mielemme sopukoissa syntyy kuvia kaarteen takaa toisiaan kohden syöksyvistä junista, jotka törmäävät hirvittävin seurauksin. Vaunuja murskautuu ja sinkoutuu toistensa päälle.

Sarin tosikertomuksen kohdalla ajatuksillemme tarjoutuu kaksi polkua, joita voimme edetä. Ensin me voimme pysähtyä miettimään, miten suuri ihme oli Sarin äidin selviytyminen. Olen nähnyt valokuvat vaunusta, missä hän oli pahaa aavistamatta ollut, kun törmäys tapahtui. On aivan käsittämätöntä, että joku on voinut selviytyä niin täydellisesti murskaantuneesta vaunusta hengissä.

Tätä ihmeen polkua seuratessa minun omat ajatukseni kulkevat nyt jo taivaan kotiin siirtyneen isäni autokolariin, johon hän joutui kymmeniä vuosia sitten. Kun eräs paikalle tullut oli nähnyt täysin romuttuneen auton, hän oli tokaissut: ”Täytyi totisesti olla pappi, kun jäi tuollaisen romun sisällä henkiin!”

Mikä on ihme? Se on jotain, mikä ylittää käsityskykymme. Ihmeitä on monenlaisia. Ihmeellinen pelastuminen, ihmeellinen paraneminen, ihmeellinen kohtaaminen, joka muutti koko elämän suunnan. Raamattu kertoo paljon ihmeistä, koska Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Siksi ihmeisiin kannattaa uskoa. Niitä on lupa odottaa, vaikka oma ymmärryksemme ei niitä pystyisi käsittelemään.

Sarin kertomus tarjoaa toisenkin ajatusten polun. Se ei käsittele murskaantuneita vaunuja eikä kuolleiden tai loukkaantuneiden suurta määrää. Se löytyy Sarin tarinan viimeisestä lyhyestä lauseesta: ”Minä synnyin marraskuussa.”

Sarin kertomus olisi jäänyt meiltä lukematta, ellei hänen äitinsä olisi ihmeellisellä tavalla selviytynyt onnettomuudesta. Se olisi jäänyt myös lukematta, jos hänen äitinsä olisi noudattanut lääkärien neuvoa, ja nupullaan ollut elämä olisi surmattu jo ennen syntymää.

Meiltä on jäänyt ja jää monta ihmeellistä kertomusta kuulematta ja ihastuttavaa ihmistä tapaamatta vain siksi, että heidän ei ole sallittu syntyä keskuuteemme. Joka päivä Suomessa viedään syntymisen ja elämisen oikeus noin kahdeltakymmeneltä viideltä ihmiseltä. Joka vuosi maassamme estetään väkivaltaisesti syntyminen noin 10 000 lapselta. Heille ei sallita mahdollisuutta syntyä meidän joukkoomme leikkikavereiksi, koululaisiksi, opiskelijoiksi, omien lastensa vanhemmiksi ja yhteiskuntaamme rakentaviksi työntekijöiksi.

Palaan vielä alussa kertomaani tarinaan. Sari selviytyi tuhoisasta junaonnettomuudesta Jumalan ihmeellisen varjeluksen takia. Äitinsä kohtuun surmaamiselta Sari selviytyi äitinsä päättäväisyyden ja sisukkuuden ansiosta. Nyt jo eläkeikään ehtineen Sarin kohdalla ovat tulleet koskettavalla tavalla todeksi psalmin 139 jakeet 13 ja 14:

”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.” (Psalmi 139:13, 14)

Siunausta päivääsi, ystäväni. Myös sinä olet Jumalan luoma suuri ihme!