Kahden valtion malli

Israelin ja palestiinalaisten välistä konfliktia on yritetty ratkaista monella taholla. Monet suurvaltojen johtajatkin ovat tuoneet kortensa kekoon. Joskus on tosin saattanut havaita, että monen rauhanneuvottelijan perimmäisenä motiivina onkin ollut halu saada sulka omaan hattuunsa. Vastakkaisten osapuolten kädet on yritetty saada liitettyä kädenpuristukseen vaikkapa rauhanneuvottelijan pienoisella avustuksella.

Rauhan saavuttamiseksi on jopa jaettu Nobelin rauhanpalkintoja, joista jälkeenpäin on kylläkin joutunut toteamaan, kuinka surkuhupaisia palkitsemisia ne olivatkaan. Mutta kaikissa noissa neuvotteluissa ja ratkaisumalleissa on hoettu ja hoetaan ennen kaikkea käsitettä kahden valtion malli.

Olen yrittänyt jo vuosien ajan ymmärtää, kuinka tuo kahden valtion malli voisi käytännössä toimia. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta tähän päivään mennessä en ole vielä ratkaisua löytänyt. Ja nyt lokakuun alussa tapahtuneen Hamasin raakalaismaisen hyökkäyksen jälkeen joudun jopa toteamaan, että alan jo epäillä sellaisen henkilön loogista ajattelua, joka vielä uskoo, että tässä tilanteessa kahden valtion malli toisi rauhan Lähi-itään.

Tarkoitan tällä sitä, että onhan jo Israelin itsenäistymisvaiheista lähtien huomattu, että kahden valtion malli ei tuo rauhaa nykyiseen Lähi-idän tilanteeseen. Se ei tuo rauhaa, koska vastapuolelta löytyy aina niitä, jotka eivät halua missään tilanteessa tunnustaa Israelin oikeutta olemassaoloon, vaikka Israel omalta puoleltaan on ollut monta kertaa valmis suuriakin myönnytyksiä tekemään.

Yhdistyneiden kansakuntien Palestiinan jakosuunnitelma eli yleiskokouksen päätöslauselma 181 oli Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen äänestyksellä 29. marraskuuta 1947 läpi viemä päätöslauselma, jonka mukaan brittien hallitsema Palestiinan mandaattialue jaettaisiin kahtia juutalaisvaltioon ja arabivaltioon. Päätöslauselmaa ei koskaan toteutettu, vaikka alueen juutalaiset hyväksyivät sen. Sitä vastoin ympärillä olevat arabivaltiot julistivat välittömästi sodan Israelille.

Jos katsoo tuota karttaa vuoden 1947 jakosuunnitelmasta, niin on helppo huomata, että siinä palestiinalaisille olisi kuulunut paljon isompi osa Israelin alueesta, kuin mikä on tämän päivän tilanne. Mutta sehän ei kelvannut arabimaille. Jos siis Israel tänään myöntyisi, vaikka noin suuriin alueluovutuksiin, his-toria on jo todistanut, että toinen osapuoli ei sitä kuitenkaan hyväksyisi.

Jää kysymään, kuinka pieni tuo Israelille kuuluva alue tulisi sitten olla, että arabivaltiot sen hyväksyisivät. Vaikka osa arabeista olisi valmis jopa hyväksymään Israelille jonkinlaisen läntin, Hamasin hyökkäys toi kuitenkin selvästi esille sen tosiasian, että Lähi-idästä löytyy aina pilvin pimein terroristeja, jotka eivät ole valmiita hyväksymään edes yhtä neliömetriä Israelille, eikä yhdenkään israelilaisen eloon jäämistä.

Herää siis kysymys, kuinka tuollaisen vastapuolen kanssa voi edes neuvotella mistään. Hamasin alkuperäisen perustamisasiakirjan mukaan ”Palestiinaa koskevaan kysymykseen ei ole mitään muuta ratkaisua kuin jihad”. Jokainen tämän lukija tai kuulija voisi nyt hetken kuvitella tilannetta, kuinka hän neuvottelisi mistä tahansa asiasta jonkun sellaisen henkilön kanssa, jonka ainut julkituoma ja hyväksymä päämäärä olisi sinun tappamisesi. Jään kysymään, miten ja mistä siinä enää voisi neuvotella.

En myöskään löydä Raamatusta pienintäkään vihjettä kahden valtion mallista. Jumala lupasi valalla vannoen sinänsä tuon pienen maa-alueen Israelille jo tuhansia vuosia sitten. Mooseksen kautta Jumala toi israelilaisille selvästi esille myös ajatuksen, että Israelin eri heimoille arvottua ja annettua maa-aluetta ei saanut edes myydä ainaiseksi: ”Maata ei saa myydä ainaiseksi, sillä maa on minun ja te olette muukalaisia ja tilapäisiä asukkaita minun luonani”, 3. Moos. 25:23.

Jumala tuo omaan omistusoikeuteensa liittyvän asian selvästi esille myös Jooelin kirjan kohdassa 4:1, 2: ”Niinä päivinä ja siihen aikaan, kun minä käännän Juudan ja Jerusalemin kohtalon, minä kokoan kaikki kansat ja vien ne alas Joosafatin laaksoon. Siellä minä käyn oikeutta niitä vastaan kansani ja perintöosani Israelin tähden, koska ne ovat hajottaneet kansani kansojen sekaan, jakaneet minun maani.” Jumala tulee kerran syyttämään pakanakansoja siitä, että ne ovat jakaneet hänen maansa. Jumala ei siis tule silloin jakamaan rauhanpalkintoja siitä, kuka onnistui parhaiten toteuttamaan kahden valtion mallin, vaan päinvastoin!

Tosiasiahan on, että Israelin kokonaisväestöstä tällä hetkellä reilu viidennes on arabeja, jotka ovat historian saatossa halunneet jäädä asumaan Israeliin ja elävät siellä siis rauhanomaista rinnakkaiseloa juutalaisten kanssa. Ilmeisesti myös suuri osa tämän päivän palestiinalaisista haluaisi elää rauhanomaista elämää niillä alueilla, jotka niille on jo myönnetty. Mutta sitten ovat nuo terroristit, joille jopa omat heimoveljet ovat vain ihmismassaa, joita voi pitää vaikkapa ihmiskilpinä, joiden taakse voi suojautua. Eli siellä, missä hyvää tahtoa on, voidaan jo tänään elää rauhanomaisesti ilman väkisin väännettyä kahden valtion mallia.

Antikristus tulee toki aikanaan saamaan aikaan valheellisen rauhan Lähi-itään. Raamatun ennustusten perusteella en pysty sanomaan, tekeekö hän sen kahden valtion mallin pohjalta vai jollakin muulla tavalla. Sen tiedän, että se tulee tapahtumaan joka tapauksessa valheen kaikella voimalla jopa tunnustekojen ja ihmeiden kautta. Mutta tuo rauha ei kestä kuin muutaman vuoden.

Mutta kun Kristus kerran tulemuksessaan perustaa rauhanvaltakunnan, pysyvä rauha tulee myös Lähi-itään. Tuo rauhanvaltakunta ei perustu kahden valtion malliin, vaan se perustuu siihen, että Jumala muuttaa niin oman kansansa kuin pakanakansojen sydämet ja avaa heidän silmänsä. Silloin ei enää tarvitse haikailla kahden valtion perään, koska kaikki kansat vaeltavat Siionin vuorelle palvelemaan yhdessä Israelin Jumalaa. Profeetta Jesaja ennustaa Jerusalemin temppelistä jopa käyttäen sanontaa: ”Minun huoneeni on kutsuttava kaikkien kansojen rukoushuoneeksi”, Jes. 56:7.