Kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen malli

Jotkut ovat pitäneet tällaisen ristiriitaisen asiaintilan vallitsemisen vakiinnuttamista ja virallistamista jotenkin kompromissin oloisena. Toiset ovat puolestaan huomauttaneet jo lähtökohtaisesti, että tällainen yhtäaikainen vastakkaisten ja keskenään ristiriitaisten niin sanottujen avioliittototuuksien ylläpitäminen on jo määritelmällisesti kestämätöntä ja että kyse ei suinkaan ole mistään kompromissista, vaan radikaalista etenemisaskeleesta kohti kirkon perinteisen avioliittokäsityksen täysimittaista teologista kumoamista ja korvaamista täysin toisenlaisella ja kirkon historialliselle teologialle ja etiikalle vieraalla uskomuksella ja sen mukaisilla käytänteillä.

Juuri nyt Suomen evankelis-luterilainen kirkko on, pitkän kehitysprosessin huipentumana, erittäin vakavalla ja lopullisen luonteisella teologiseettisellä vedenjakajalla.

Piispainkokouksen esitys kirkkojärjestyksen muuttamisesta, jota siis piispainkokous käsitteli tiistaina 12.3.2024 ja jota päätyi kannattamaan, katsoo muun muassa seuraavasti:

”Työskentely on osoittanut sen, että samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä koskevassa keskustelussa on päädytty kahteen erilaiseen teologiseen näkemykseen. Näistä edellinen tukeutuu kirkon perinteiseen avioliittokäsitykseen, jossa avioliitto ymmärretään miehen ja naisen välisenä. Jälkimmäisen mukaan avioliitto on osa Jumalan luomaa hyvää todellisuutta, joka on yhteiskunnallinen järjestys ja jonka osapuolet tekevät lupautumalla toisilleen ja antamalla itsensä toisilleen. Näkemyksen mukaan avioliittoon vihkiminen tai sen siunaaminen tulisi kirkossa mahdollistaa myös samaa sukupuolta oleville pareille”.

”Vaikka keskustelussa nousevat esille nämä kaksi erilaista näkemystä, niin on tiedostettu, että näiden välillä on myös erilaisia välittäviä näkemyksiä. Vallitsevan erimielisyyden juuret ovat avioliittoon liitetyissä periaatteissa, myös ihmiskuvassa ja raamattunäkemyksessä. Erilaisten näkemysten lähempi tarkastelu osoittaa, että voimassa olevan avioliittonäkemyksen taustalla ei ole halu syrjiä eikä samaa sukupuolta olevien avioliiton kannattaja pyri mitätöimään Raamattua ja kirkon traditiota”.

”Piispainkokouksen keskusteluissa on otettu huomioon avioliittolain muutoksen jälkeinen tosiasiallinen tilanne kirkossa. Keskustelu samaa sukupuolta olevien parin vihkimisestä jatkuu vilkkaana, mikä näkyy muun muassa useina asiaa koskevina kirkolliskokousaloitteina. Tutkimusten perusteella erityisesti papiston ja kanttorien suhtautuminen samaa sukupuolta olevien parien parisuhteiden kirkolliseen siunaamiseen ja vihkimiseen on muuttunut edelleen myönteisemmäksi. Monet papit ovat julkisesti ilmaisseet valmiutensa vihkiä jo nyt samaa sukupuolta olevia pareja ja että monissa seurakunnissa on tehty päätöksiä, jotka sallivat seurakunnan tilojen käytön samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen”.

”Tulokulmasta riippumatta joudutaan tunnustamaan, että kirkosta sekä sen opista ja elämästä on monenlaisia, myös ristiriitaisia näkemyksiä. Kirkolliskokouksen pyyntö piispainkokoukselle ei realistisesti katsoen voi päätyä siihen, että lopulta kirkossa vallitsisi täysi yksimielisyys samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä. Kirkolliskokouksen tarkoittama asian ratkeaminen täytyy nähdä toisin”.

Näin Piispainkokouksen esitys.

Keskiviikkoaamuna 13.3.2024 Kirkon viestintä julkaisi Piispainkokous ehdottaa kirkkojärjestykseen kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen mallia -tiedonannon. Tiedonanto kuuluu seuraavasti:

”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous esittää kirkolliskokoukselle, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Toisessa avioliitto ymmärretään miehen ja naisen välisenä ja toisessa avioliitto ymmärretään kahden henkilön välisenä. Käsitykset ovat teologisesti eri tavoin perusteltuja. Piispainkokous hyväksyi kirkkojärjestyksen muutosesityksen sisällöllisesti kokouksessaan 12.3.2024. Yksi piispainkokouksen jäsen jätti päätöksestä eriävän mielipiteen. Lisäksi yksi jäsen liitti pöytäkirjaan lausuman päätöksen perusteista”.

”Arkkipiispa Tapio Luoma pitää piispainkokouksen eilen hyväksymää esitysluonnosta merkittävänä. ’Otamme ison askeleen pitkään jatkuneen avioliittokeskustelun eteenpäin viemiseksi. Esityksen mukaan kaikki parit voivat saada kirkollisen vihkimisen. Tämä olisi myös ensimmäinen kerta, kun kirkolliskokous kuvaa selvästi molemmat avioliittokannat, myös nykyisen’, arkkipiispa sanoo. Esitys menee seuraavaksi laintarkastustoimikunnan tarkastettavaksi, minkä jälkeen huhtikuussa kokoontuva piispainkokous tekee esityksen kirkolliskokoukselle. Kirkolliskokouksessa esityksen hyväksyminen vaatii taakseen kolme neljäsosaa edustajista. Kirkolliskokous kokoontuu seuraavan kerran 13.–17.5.2024”.

”Mikäli esitys menisi kirkolliskokouksessa läpi, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit saisivat siis oikeuden toimia kummankin hyväksytyn avioliittokäsityksen mukaisesti. Kyse olisi nimenomaan oikeudesta valita kahdesta rinnakkaisesta ja yhtäläisesti hyväksytystä kirkon avioliittokäsityksestä. Papilla olisi mahdollisuus toimittaa samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkiminen tai avioliiton siunaaminen, mutta hän voisi siitä myös pidättäytyä. Samaa sukupuolta olevien parien oikeus saada kirkollinen vihkiminen säädettäisiin seurakunnan velvollisuudeksi ja tämän toteutumisen varmistaminen kirkkoherran tehtäväksi…”

”Rinnakkaisten avioliittokäsitysten olemassaolo merkitsee piispainkokouksen mukaan tosiasiallisen erimielisyyden tunnustamista, mutta kuitenkin sillä tavoin, ettei se hajota kirkon ykseyttä eikä loukkaa kenenkään oikeuksia. Kahden rinnakkaisen näkemyksen tunnustaminen ei siis edellytä molempien näkemysten hyväksymistä vaan sitä, että hyväksytään kahden kirkon sisällä vaikuttavan avioliittokäsityksen olemassaolo”.

”Piispainkokous muistuttaa, että vallitsevan erimielisyyden ei tule johtaa tilanteisiin, joissa toisen näkemyksen edustajia pyritään painostamaan, heitä ymmärretään tarkoituksellisesti väärin, mustamaalataan tai loukataan tietoisesti. Myös työjärjestelyt tulee hoitaa niin, että kunnioitetaan eri näkemyksiä edustavia työntekijöitä, eikä kukaan joudu toimimaan avioliittoon vihkimisessä tai siunaamisessa vastoin omaatuntoaan. ’Kirkon ja seurakuntatyön erilaisissa tilanteissa ja opetuksessa on muistettava kirkon ohjeet turvallisesta seurakunnasta sekä kunnioittavan keskustelun periaatteet ja toimittava niiden mukaisesti, kun kohdataan eri tavoin ajattelevia’, piispainkokous toteaa…”

Näin Kirkon viestintä ilmoitti piispainkokouksen päätöksestä.

Kuopion piispa Jari Jolkkonen jätti lausuman päätöksen perusteista ja eriävän mielipiteen jätti Lapuan piispa Matti Salomäki. Jolkkonen hyväksyi päätöksen vedoten etenkin kirkon ykseyden säilyttämiseen, mutta muistutti, että kristillinen traditio on aina pitänyt avioliittoa Jumalan asettamana, ja naisen ja miehen välisenä, ja että tämä käsitys sopii yhteen länsimaisen perusoikeusjärjestelmän kanssa.

Salomäki puolestaan totesi, että esitys hyväksyttiin liian hätäisesti. Olisi pitänyt ensin selvittää, miten uusi avioliittokäsitys on sovellettavissa tilanteessa, jossa kaikki kirkon työntekijät ovat sitoutuneet vallitsevaan viralliseen ja perinteiseen tunnustuskirjojen, katekismuksen, kirkollisten toimitusten kirjan ja virsikirjan edustamaan näkemykseen, joka on kirkolliskokouksen hyväksymä normi. Salomäki muistuttaa aivan oikein, että piispainkokouksen enemmistön nyt suosittelema esitys muuttaisi käytännössä kirkkomme avioliittokäsitystä, jolloin muutos tulisi käsitellä painoarvonsa mukaisesti eikä vain teknisenä kirkkojärjestyksen muutosasiana. Salomäki muistuttaa siitäkin, että ennen kuin voidaan vedota kirkon yhtenäisyyden säilyttäminen -argumenttiin, tulisi avata selkeän teologisesti, mikä itse asiassa on olennaista tai luovuttamatonta Kristuksen kirkon yhtenäisyydelle.

Piispainkokouksen hyväksymä esitys on sisällöllisesti huteran ylimalkainen: Perinteisen ja uuden avioliittokäsityksen eroa kuvaillaan siten, että perinteisen mukaan avioliitto ymmärretään miehen ja naisen välisenä, kun taas uuden mukaan avioliitto on osa Jumalan luomaa hyvää todellisuutta, joka on yhteiskunnallinen järjestys ja jonka osapuolet tekevät lupautumalla toisilleen ja antamalla itsensä toisilleen. Mutta miten tässä on kaksi erilaista käsitystä rinnastettuna?

Kyllä perinteisen käsityksenkin mukaan ja nimenomaan juuri sen mukaan avioliitto on Jumalan luoma hyvä todellisuus, luomisjärjestys, joka on luonnollisena järjestyksenä yhteiskunnallinen järjestys ja jonka osapuolet, mies ja nainen, solmivat lupautumalla toisilleen ja mahdollisille jälkeläisilleen, eli perustavat perheen. Niin sanottu uusi näkemys ei tuo tähän mitään lisäarvoa. Sen sijaan uusi näkemys ohjelmallisesti poistaa ne raamatullisteologiset ja luonnollisbiologiset perusteet, joiden nojalla koko avioliittoinstituution käsite on ylipäätään käsitettävä, mielekäs ja välttämättömän tarpeellinen.

Uusi näkemys merkitsee avioliiton käsitteen ylisummaan tyhjäksi tekemistä. Tästä syystä on mieletöntä esittää sitä jonakin vaihtoehtoisena ja yhtä käypänä mallina avioliitosta kuin perinteinen avioliittoinstituutio. Todellisuudessa onkin niin, että perinteisen avioliittonäkemyksen kiistämishalun tosiasiallinen syy, jonka syntyyn piispat itse tuomiokapituleineen ovat aktiivisesti vaikuttaneet kuluneiden vuosien aikana ja jonka Piispainkokouksen esitys avoimesti mainitsee, on se, että lukuisat kirkon työntekijät eivät usko kirkon uskon ja etiikan mukaisesti eivätkä halua näihin sitoutua, vaikka muodollisesti juuri niihin ovatkin sitoutuneet.

Tästä syystä täytyy väittää, täysin harhaanjohtavasti, että kirkosta sekä sen opista ja elämästä on monenlaisia ja ristiriitaisia näkemyksiä. On myös täysin kestämätöntä esittää, että olisi jokin hyve se, että papeilla olisi erityinen oikeus valita kahdesta rinnakkaisesta, ristiriitaisesta ja yhtäläisesti hyväksytystä kirkon avioliittokäsityksestä. Kirkon papit ovat virkaan vihkimyksessään virallisesti sitoutuneet siihen yhteen ja ainoaan avioliittokäsitykseen, mikä kristillisellä kirkolla ja traditiolla on aina ollut.

Mutta millainen on se piispa Salomäen viittaama vallitsevan virallinen ja perinteinen tunnustuskirjojen, katekismuksen, kirkollisten toimitusten kirjan ja virsikirjan edustaman näkemys, joka on kirkolliskokouksen hyväksymä voimassa oleva normi ja johon kirkon papisto on tunnustuksellisesti sidottu? Se on juuri se, mitä kristillinen traditio on aina edustanut, ja mikä on ollut myös yhteiskunnallinen luonnonoikeudellinen perusnormi. Selostan tämän normin 20.6.2019 päivätyssä Oikean Median artikkelissani ”Kirkollinen avioliittoon vihkiminen ja Helsinki Pride -yhteistyö kirkkolain ja kirkkojärjestyksen valossa”. Kirjoitin tuolloin muun muassa seuraavasti:

”Tosiasia on nimittäin se, että sekä kirkkolaki että kirkkojärjestys ja kirkkokäsikirjakin ovat avioliittoteologialtaan ja käsityksessään vihkimistoimituksen luonteesta ja vihittävien sukupuolesta täysin yhdenmukaisia ja ilmaisevat vastaan sanomattomasti sen, että avioliitto on, käsitteellisesti ja annetun eksplisiittisesti, heteronormatiivinen instituutio. Tästä asiaintilasta ei vallitse minkäänlaista epäselvyyttä kirkkojärjestyksessä eikä kirkkokäsikirjassa. Vuoden 2018 kirkkolain ensimmäisen osan ensimmäisen luvun, joka käsittelee kirkon tunnustusta, tehtäviä ja jäseniä, ensimmäinen pykälä kuuluu seuraavasti: ’1 § Tunnustus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.’”

”Kirkon normatiivinen luterilainen tunnustuksellisteologinen itseymmärrys, johon erottamattomasti sisältyy normatiivinen vakaumus yhtä hyvin antropologiasta kuin etiikastakin, on yhä edelleen voimassa olevan kirkkolain tunnustuspykälän määräämä ja normittaa sen myötä myös kaikkea sitä, mitä kirkkojärjestys, joka itsekin toistaa tunnustuspykälän normatiivisuuden, säätää pappislupauksesta ja kaikkien kirkollisten toimitusten – avioliittoon vihkiminen mukaan lukien – teologiseettisestä tulkinnallisesta asiayhteydestä ja olemuksesta yleensä. Turussa 16 päivänä toukokuuta 2018 annettu kirkkojärjestys lausuu ensimmäisen luvun ensimmäisessä pykälässä seuraavasti: ’1 § Kirkon tunnustus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa sekä muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.’”

Kirjoitin myös seuraavasti:

”Seitsemännen luvun, joka säätää pappisvirasta ja pappislupauksesta, neljännen pykälän mukaan: ’4 § Pappislupaus ja pappeuskirja. Pappisvirkaan vihittävä antaa vihittäessä seuraavan lupauksen: ’Minä N.N. lupaan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.’”

”Kolmannen luvun, joka käsittelee seurakuntaa ja seurakuntayhtymää, ensimmäisen pykälän mukaan: ’1 § Kirkolliset kirjat ja saarna. Jumalanpalveluksessa ja kirkollisissa toimituksissa on noudatettava kirkkokäsikirjaa ja muita kirkolliskokouksen hyväksymiä kirkollisia kirjoja. Saarna on pidettävä kirkkokäsikirjan määräämistä teksteistä, ja sen on oltava kirkon tunnustuksen mukainen. Saarna ei saa sisältää kiihotusta tai sopimatonta viittausta henkilöön. Kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.’”

Kuten artikkelissani tuon esiin, näihin tunnustuksen mukaisiin toimituksiin lukeutuu myös avioliittoon vihkiminen, seuraavasti:

”Pappislupauksessa pappi sitoutuu toimittamaan virkaansa, johon taatusti sisältyvät yhtä hyvin jumalanpalveluksen toimittaminen saarnaamisisineen ja kasteen ja ehtoollisen sakramenttien toimittamisineen kuin muidenkin toimitusten kuten avioliittoon vihkimisen toimittaminen, Jumalan pyhän Sanan eli Raamatun ja sitä selittävien tunnustuskirjojen pohjalta ja ohjaamana. Pappi ei saa julkisesti edistää eikä edes salaisesti suosia eikä edistää Raamattua ja tunnustuskirjojen teologiaa vastaan sotivia oppeja. Pappisvalassa pappi ilmoittaa haluavansa noudattaa kirkon lakia ja järjestystä, jotka sitovat hänet ja hänen teologiansa ja etiikkansa niihin Jumala-opillisiin, antropologisiin ja pelastusopillisiin vakaumuksiin, jotka ovat raamatunmukaisia luterilaisten tunnustuskirjojen esittämällä tavalla.”

”Kirkolliset toimitukset kuten avioliittoon vihkiminen on toimitettava kirkon tunnustuksen mukaisesti. Kun siis kirkkojärjestys pykälässään 12 alkaa käsitellä avioliittoon vihkimistä, tarkoittaa kirkkojärjestys avioliiton käsitteellä sitä, mitä Raamattu ja luterilaiset tunnustuskirjat avioliitolla ja sukupuolen käsitteellä tarkoittavat. Jos henkilö katsoo, että hän tietää paremmin ja pätevämmin suuret totuudet Jumalasta, ihmisestä, sukupuolesta ja avioliiton olemuksesta ja hyvän ja pahan olemuksesta kuin Raamattu ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, ei hän voi toimia eikä hän kaiken järjen mukaan haluakaan toimia luterilaisen kristillisen kirkon pappisvirassa. Jos hänet on papin virkaan vihitty ja hän toimittaa kirkollisia toimituksia, on hän velvollinen sitoutumaan kirkon tunnustuksen mukaisiin tulkintoihin yhtä hyvin teologiasta, antropologiasta kuin etiikastakin. Jos hän sen sijaan toimii kirkon papinvirassa ja siitä huolimatta tieten tahtoen julistaa ja salaisesti suosii Raamatun ja kirkon tunnustuksen vastaisia oppeja ja eettisiä itseymmärryksiä, voidaan häntä täydellä syyllä pitää vallankumouksellisena tuholaisena”.

”Millainen on Raamatun ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen käsitys sukupuolesta ja avioliittoinstituutiosta? Parilla sanalla ja yksiselitteisesti todettuna: luonnonoikeudellisen heteronormatiivinen. Vähän katekismuksen ’avioliittoon vihkiminen’ -liitteessä Martti Luther kirjoittaa, ’Opas tavallisille papeille’, otsikoidusti, avioliittoon vihkimisen toimituksesta: ’Vaikka se [pyhä aviosääty] on maallinen [luonnonoikeudellisesti ymmärretysti] sääty, sillä on puolellaan Jumalan sana. Se ei ole ihmisten keksimä eikä säätämä…’”

”Vihkimistoimitus päättyy Lutherin ohjeen mukaan seuraavasti, vetäen yhteen sen näkemyksen avioliiton ja kahden vastakkaisen sukupuolen olemuksesta, jollaista käsitystä kaikki muutkin Raamatun ja tunnustuskirjojen avioliittoa käsittelevät kohdat yksiselitteisesti edustavat: ’Pappi ojentaa molemmat kätensä heidän ylitseen ja rukoilee: ’Herra Jumala, sinä joka olet luonut miehen ja naisen ja säätänyt, että heidän on solmittava avioliitto, sinä joka siunaat heitä antamalla kohdun hedelmää ja annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta, me rukoilemme sinua, että pohjattomassa hyvyydessäsi estäisit tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristymästä ja turmeltumasta ja että armossasi varjelisit sen keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen.’”

”Ei yksikään sateenkaari-ideologian ja gender-ideologian sisäistänyt ja näitä ideologioita hyvinä, tarpeellisina ja edistettävinä pitävä henkilö voi sitoutua yllä olevaan Vähän katekismuksen avioliittoliitteestä peräisin olevaan lainaukseen…”

Edellä lainatulla tavalla kirjoitin artikkelissani vuodelta 2019.

Nyt piispainkokous on kuitenkin halunnut ottaa radikaalin etenemisaskeleen kohti edellä esitetyn kirkon perinteisen avioliittokäsityksen täysimittaista teologista kumoamista ja korvaamista täysin toisenlaisella ja kirkon historialliselle teologialle ja etiikalle vieraalla kirkollisella uskomusjärjestelmällä ja sen mukaisilla käytänteillä.

Pidä mielessä, että jos joku toimii kirkon papin- tai piispanvirassa ja siitä huolimatta tieten tahtoen julistaa tai salaisesti suosii Raamatun ja kirkon apostoliseen uskonsääntöön nojaavan tunnustuksen vastaisia oppeja ja eettisiä itseymmärryksiä, voidaan tällaista toimintaa täydellä syyllä pitää vallankumouksellisena tuholaisuutena, lusiferistisena kapinallisuutena.