Jumala antoi pojan, jolle annettiin nimeksi Ensio Aksel Lehtonen (Näitä minä muistelen #8)

ENSIO LEHTONEN järjestää valokuva-arkistojansa Päivölän Nuorisokylän arkistotiloissa. Olen hänen apulaisenaan. Tarkoituksena on siirtää Keravalta Helsinkiin kustannusliike Kuvan ja Sanan tiloihin johtamani toimituksen tarvitsemaa kuva- ja arkistomateriaalia.

Valokuvia ja kuvaleikkeitä ja kuvia kaikissa mahdollisissa muodoissa on ei satoja vaan varmaankin muutama tuhat kappaletta. Keltaisista ja vihreistä A3-kokoisista pahvipapereista on taitettu kansia, joiden sisässä on kuvia. Kansien päällä on kirjoitusta.

Turku.

Vapaakirkko.

Helluntaiherätys.

Veljesyhteys – veljien iskut.

Tuleva herätys.

Kansioita on kymmeniä ja kymmeniä. Näistä Lehtonen valitsee kuvia toimittamiinsa lehtiin ja kirjoihin. Hän valikoi niistä pieniä nippuja minulle. Mihin nämä kansiot kaikkine kuvineen joutuivat Ensio Lehtosen taivaskutsun jälkeen 1971, sitä en tiedä. Minulla on kuvitelmia kansioitten ja eräitten muitten Kuvan ja Sanan arkistoon kuuluvan omaisuuksien kummallisista häviämisistä, ja jossakin kirjeitteni viimeisillä arkeilla kenties saan luvan mainita aiheesta.

Nyt kuitenkin keskityn muistini varassa katselemaan sisältöä kansiossa, jonka kannessa luki: Lapsuudenkodin viimeiset päivät.

Ension kädet hivelivät valokuvia. Ääni väreili. Normaalistikin tunteellisen miehen sanat jäivät keskeneräisiksi voimakkaan liikutuksen vuoksi.

Hengellinen isäni ja johtajani näyttää minulle ison kirjearkin kokoista valokuvaa. Kuvassa on taustalla puutalon etupuoli sisäänkäynnin ja lasi-ikkunaisen verannan tiloineen. Talon etualalla on ihmisiä, joista kuvittelen tunnistavani kaksi naista. Osun oikeaan: siinä ovat Ension sisaret Ester ja Eeva-Liisa. Molemmat työskentelevät Kuvan ja Sanan toimistossa, jossa kohtaan heidät lähes päivittäin.

Naiset ja jotkut minulle tunnistamattomiksi jäävät henkilöt pakkaavat isoja pahvilaatikoita ja matkalaukkuja. Joku kantaa fyysistä omaisuutta ulko-ovesta pihamaalle. Oikeassa etukulmassa näkyy siirtovalmiita kolleja.

Tuo päivä, jonka tapahtumia katselet näissä kuvissa, oli päivä, jolloin perheenä luovuimme lapsuutemme kodista. Minulle tuo päivä oli joka tavalla täynnä surua ja murhetta. Tuosta talosta – kodistamme – minä siirryin siihen maailmaan, joka Turusta vihdoin Keravalle vievänä elämäni tienä toi iloa ja surua, voittoja mutta myös suuriakin tappioita muassaan. Äidin ja isän lämmössä opin unelmoimaan Jumalan suurista aikeista ja siitäkin, että Jumala voi ja haluaa käyttää minua joissakin tuollaisissa teoissaan. Tuossa talossa minä opin kaipaamaan ja rukoilemaan herätyksen tulemista, kristittyjen yhteyttä, opin Pyhästä Hengestä ja opin odottamaan Jeesusta tulevaksi ja siitä toisillekin todistamaan. Kun koti lopetettiin, tavarat jaettiin ja asumus revittiin jotta tontille kerran rakennettaisiin jotakin uutta ja suurempaa, niin minulle se merkitsi vertauskuvallisesti sitäkin, että rakkaitten vanhempieni polvilla oppimani ja vastaanottamani haasteet eivät kaikin osin koskaan ennättäisi toteutua. Oli elettyä elämää, josta puuttui Jumalan täydellinen tahto, ja tilalle oli tullut Jumalan sallivan tahdon keskenkertaisuutta.

En voi väittää, että minulla olisi tarkka muistijäljennös Ension jokaisesta sanasta mainitun valokuvan ollessa hänen käsissään, silmien ollessa kyynelissä ja äänen värähtäessä ja sanojen osittain hukkuessa nyyhkytykseen. Mutta sanojen sisin sanoma on yhtäpitävä kirjoitukseni kanssa.

ENSIO AKSEL LEHTONEN syntyi Taivassalossa kesäkuun 30. päivänä 1906 Frans ja Viktoriina Lehtosen ensimmäisenä lapsena. Samana vuonna perhe muutti Uuteenkaupunkiin. Laivuri-isä sai työpaikan puutavarayhtiön hinaajan päällikkönä. Frans purjehti Euroopan merillä aina Englantia myöten. Puoliso Vikroriina oli taitava käsitöissä.

Ensio Lehtosen merkittävämpiä kirjoja on hänen teoksensa Äidin rukous. Kirjasta heijastuu pojan kunnioitus ja hengellinen velka sekä äidillensä että varsinkin isoäidillensä, joka oli hyvin syvästi hurskas nainen. Isoäiti piti päivittäin aamuhartauksia ja luki evankelisen liikkeen isien hartauskirjoja. Perhe osallistui luterilaisen kirkon menoihin, kotona rukoiltiin ja siunattiin niin ateriat kuin yön lepokin. Ensio kävi kirkon pyhäkoulussa.

Uudenkaupungin yhteislyseon alaluokilla Ensio kirjoitti päiväkirjoihinsa runojakin. Hänen haaveenaan oli päätyä kirjailijaksi. Joillekin Jumala suo unelmien täyttymyksen: ainoakaan suomalainen kristitty kirjailija ei ole saavuttanut sellaisia levikkilukuja kirjoillensa kuin Ensio Lehtonen.

Lehtonen oli luonteeltansa innoittaja ja johtaja. En malta jättää mainitsematta erästä piirrettä nuoren Ension ja nuoren Leo Mellerin tekemisten eräässä yhtymäkohdassa.

Ensio perusti ”sopulivartiokerhon”, johon kuului Uudenkaupungin poikia. Kerho oli eräänlainen salaliitto, jossa juhlallisesti vannottiin myös uskontoon liittyviä elämänmalleja. Esimerkiksi: jäsen ei saanut kiroilla eikä olla Jumalan pilkkaaja.

Kasvoin Kapteeninkadulla Helsingin Eirassa. Leikin leikkejäni ja tapasin ystäviä Kaivopuiston mäillä ja kallioilla mahtavan rantaviivan ollessa aina tavalla ja toisella leikeissä mukana. Vaikka kannoin sosiaalista taakkaa yksinhuoltajaäidin lapsena ja joidenkin perheitten lapset eivät siksi saaneet leikkiä kanssani, niin joku määrä kavereita löytyi ja mukavaa oli.

Esimerkiksi silloin, kun päätimme perustaa salaisen poikapiirin.

Saimme valmiiksi kokoelman sääntöjä – joihin kuului sunnuntain kirkonmenoihin osallistuminen johdollani – mutta pitkään tapailimme salaiselle kerhollemme nimeä. Sitä ei vain syntynyt.

Eräänä sunnuntaina Forströmin tädin luona – jossa kokoontuneen tätipiirin keskellä leikin pappia ja messusin tekemästäni oppaasta liturgisia lauluja – täti antoi minulle kirjalahjan. Katsoin kantta. Siinä luki: Salaliitto Hii-Lai-Kis. Siinä se oli – salaliittokerhomme nimi! Kun kirjaa lukemalla selvisi, että lyhenne tarkoitti Hiipivät-Laiva-Kissat, niin yhtäkkiä kaikki oli selvää kuin pläkki. Kerhomme nimi olisi: Salaliitto Hiipivät-Laiva-Kissat. Kaverit hyväksyivät nimen ja niin aloimme kirjoittaa ohjelmaa Hii-Lai-Kissin toiminnalle. Ranta ja sadat laivat laitureissa yhtä lailla kuin suuret alukset redillä passasivat hyvin kerhomme nimeen.

Tämä salaliitto pysyi toiminnassa toista vuotta.

EN muista millä tavalla nämä poikakerhoilut tulivat puheeksi Ensio Lehtosen kanssa. Niin vain kävi, että Hii-Lai-Kis tarina nousi esille. Kenties jonkunmoisena jatkona Ension omalle muistelmalle omista kerhoiluistaan. Suuri ihmetys valtasi Ension kasvot. Hetken hän tapaili sanoja ja sai sitten sanotuksi:

Leo, selvisikö sinulle koskaan, että Kuva ja Sana on tuon poikakirjan kustantaja?

Nyt oli minun vuoroni vaieta hämmästyksestä.

En uskaltanut lausua ääneen mitään siitä, mitä yhtäkkiä tunsin ja ajattelin. Mutta Ensio lausui sen, mitä olin rohjennut ajatella.

Hyvänen aika! Tämähän on suoranaista ihmettä! Jumala on kuljettanut sinua jo alle kymmenvuotiaana sellaisia reittejä, joissa Kuvan ja Sanan työ ja minun poikavuosieni tapahtumat ovat koskettaneet sinua! Jumalan käsi on erottanut sinut, Leo-poika, tähän työhön! Älä koskaan unohda sitä!

Ajan varrella opin tietämään useista yhtäläisyyksistä Ensio Lehtosen lapsuuden ja nuoruuden ja oman vastaavan elämän aikani välillä. Kumpikin olimme hurjia lukemaan. Oma terveyteni oli pariin otteeseen uhattuna koska salaa äidiltäni tapasin yöllä lukea pienen valolampun tuikkeessa kirjoja vuoteeni peitteen alla. Seuraukset koskettivat koko terveyttäni näkövaurioista – ohimenevistä! – univelkaan ja huonoon keskittymiseen päivisin. Ensio nuorukainen tahollansa taas sai pahan silmätulehduksen ja joutui pitkään lääkärinvalvontaan, koska luki pitkät yön tunnit lainakirjaston kirjoja lähes olemattomassa valossa.

Ensio Lehtonen kirjoitti lasten kirjan Aatu. Joka sitä lukee tekee viisaasti muistaessaan, että kirjan päähenkilö on tosi asiassa Ensio Lehtonen itse. Kirja perustuu Ension päiväkirjamerkintöihin poikavuosien ajalta.

Ensio Lehtonen ei vain lukenut ja arvostanut kirjoja omassa elämässään. Nuorena hän perusti lainakirjaston, josta kaverit saivat tulla noutamaan luettavaksi hyviä, kasvattavia kirjoja. Näissä tapahtumissa ja vuosissa olivat niitten juurten istutukset, jotka sittemmin kasvoivat merkittävän moninimisen ja monipuolisen kristillisen kustannustoiminnan monia vivahteita.

Jos haluat herätystä, levitä painettua sanaa!

Tämä lausahdus ei ollut Ensio Lehtosen käsialaa. Mutta hän samaistui siihen täysin painotuksin ja käytti sitä usein kannustaessaan Kuvan ja Sanan tuotteitten levittämiseen – ja jo sitä ennen esimerkiksi Ristin Voiton toimitusjohtajana ja päätoimittajana.

Vaan näissä kirjeissä kaikesta aikanaan. Nyt haamoittuvat herätyksen ajat länsirannikolla.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.