Johtajan viimeiset sanat – ja Mooses (Näitä minä muistelen #7)

Olen toistaiseksi viipynyt lähinnä kahdessa historiallisessa ajankohdassa: talvi- ja jatkosotien tapahtumissa, ja vuodessa 1971.

Ensin mainittuun aikavaiheeseen sijoittuu prosessi, joka kuljetti Suomen Siionissa aikansa ainoalaatuisen Hengen jättiläisen nimeltä Ensio Lehtonen räjäyttämään herätysliikkeitten ja kokonaisten kirkkokuntien lahkolaisia puolustuslinjoja ja avartumaan tunnustukselliselle yhteiskristillisyydelle, jossa sielujen voittaminen ja uskovien opettaminen erityisesti viimeisten aikojen profeetallisen sanoman ymmärtämiseen olivat olennaisinta. Näistä lähtöasetelmista nousi esiin myös eskatologinen isänmaallisuus. Sekä lasten ja nuorten tarpeet.

Edempänä tässä kirjeessä tulen ilmoitusluontoisesti toteamaan millä muotoa ja missä historiallisessa aikahaarukassa muutamassa seuraavassa kirjeessäni liikun. Tässä vielä tovin verran elän vuotta 1971, vuotta, jolloin työmuotomme näkijä ja perustaja sai kutsun esiripun toiselle puolelle ja patmos-työ kulki eteenpäin nykyisyyteensä – unohtamatta perintönsä velvoitteita.

Näinä päivinä olen huomannut Kansan Raamattuseuran ilmoittavan edessä olevista 75. toimintavuotensa juhlatapahtumista Sanan suvipäivien yhteydessä. Saanemme lukea ja kuulla miten KRS:n syntymiseen vaikutti merkittävästi Jumalan mies nimeltä Ensio Lehtonen.

Nyt vielä vuoteen 1971.

TOUKOKUUN lopun yö Päivölän nuorisokylässä Keravan Ahjossa 1971. Olen paikalla.

Ensio Lehtonen sairastaa. Hänen on määrä kirjoittautua Meilahden sairaalakompleksiin vajaan viikon sisällä. Olemme sopineet, että ajan autollani Ension sairaalaan. Emme juuri nyt keskustele mahdollisuudesta, että Ensio ei palaisi sairaalasta arkiseen aherrukseensa Päivölässä ja Kuvassa ja Sanassa ja Lasten Kultaisen Liiton nimellä järjestettävissä yleisötilaisuuksissa eri puolilla Suomea. Ja silti! Hengen ilmapiirissä vallitsee erikoinen jännite. Jokainen lausuttu sana – lausumaton ajatuskin – on tajuttu siemenenä, josta itää jotakin joka kuljettaa Pyhän Hengen uskoman omaisuuden tuleville polville – jotenkin jatkumona kenties jopa Jeesuksen tulemuksen päivään saakka.

Pyydän Ensiolta tervehdystä työn ystäville.

Lehtonen vaipuu ajatuksiinsa. Hän nyökkäilee ehdotukselleni, viivyttelee, lausuu sitten ettei jaksa kirjoittaa. Kirjoittaisinko minä muistiin jos hän sanelisi tervehdyksensä. Sopisiko, että hän osoittaisi viestinsä erityisesti painetun sanan levittämistyössä oleville asiamiehille ja kolportööreille. Koen jotakin erityistä hengessä. Sanaakaan sanomatta otan käsiini kynän ja lehtiön. Lehtonen alkaa sanella ja minä kirjoitan. Teksti julkaistaan rajatussa levikissä jaettavassa Kuvan ja Sanan Joulu-julkaisussa marraskuussa 1971.

Seuraavassa perustajan viimeinen tunnustusviesti jäljessä kulkevalle Suomen Siionille.

”KUVA JA SANA aloitti huhtikuun 15. päivänä 1971 kolmannen kymmenennen toimintavuotensa. Monin kiitoksin ja uuden odotuksessa. Se tuli esille mm. toimintakertomuksessa, joka päättyi seuraavasti:

Katso, minä teen uutta! Ettekö sitä huomaa?

Uskomme, että Herra on tekemässä jotain uutta myös Kuvan ja Sanan piirissä, vaikka emme sitä nyt täysin huomaakaan. Me uskomme, että Hänellä on aikansa ja tapansa, jotka eivät ole meidän määrättävissämme. Siksi me haluamme olla alttiina alttarilla, että Hän saa käyttää Kuvaa ja Sanaa niin kuin Hän itse hyväksi näkee.

Herra ei korjaa vanhaa. Hänellä on aina varaa tehdä uutta!

Kuinka hartaasti rukoilemmekaan, että Kuva ja Sana saisi olla mukana Herran uutta luovassa työssä juuri nyt – ajan ehtoona.”

Jotain uutta on puhkeamassa taimelle koko Herran Siionissa. On monenlaista kriisiä. Kirkon kriisiä. Kirkkojen kriisiä. Ja seurakunnissakin henkilökohtaisia kriisejä.

Kriisit eivät itsessään ole pahoja. Päinvastoin. Ne ovat uuden elämän merkkejä. Ne osoittavat, että kovan pinnan alla on pyrkimässä esiin jotain uutta, keväistä ja tuoretta.

Se uusi on jo puhkeamassa taimelle. Ettekö sitä huomaa, ihmettelee Herra profeettansa suulla.

Me olemme sitoneet tämän uuden tottumuksillamme ja kaavoillamme. Me olemme peittäneet sen muotomenoillamme ja ulkokohtaisella kristillisyydellämme. Mutta se nousee sittenkin. Se murtautuu kaiken kovettuneen läpi ja puhkeaa taimelle.

Silloin yksin Jeesus tulee suureksi. Kaikki muu on silloin toisarvoista Hänen rakkautensa rinnalla.

Hän yksin saa seurakunnassa kiitoksen ja kunnian.

Uudistunut usko ja kaikesta inhimillisestä puhdistuva kristillisyys ovat salainen odotuksemme ja rukouksemme aihe.

Suuntaihmiset eivät sitä hyväksy eivätkä tyhmät neitsyet anna sille mitään arvoa. Ja Laodikean seurakunnan vanhimmat työntävät kaikki uuden odottajat ovien ulkopuolelle. Heitä pidetään rauhanhäiritsijöinä. Haihattelijoina.

Mutta siitä huolimatta me odotamme uutta ja uudistuvaa kristillisyyttä!

Ja me iloitsemme, että sen ensimmäiset taimet ovat jo nousseet kovan pinnan alta, jossa näkyy selviä murtumisen merkkejä. Kriisejä!

Kesä on lähellä. Laulun aika on tullut.

Toukomettisen ääni kuullaan maassamme.

Halleluja!

TÄMÄN tekstin voi lukea hengellisen fraseologian mestarin, puhutun sanan ja kynän käyttäjän, työnä.

Mutta joka olisi ollut paikalla Jukolan huoneessa Päivölässä – vaikka vain arvioidessa vierestä Ensio Lehtosen persoonaa hänen sanellessa tekstiänsä – olisi ollut silmäkkäin Hengen väristyksissä olevan näkijän kasvojen kanssa, kasvojen, jota kyynelvirrat estoitta kostuttivat.

Ensio Lehtonen tiesi puhuvansa profeetallisella äänellä. Jumalan näkyjen näkijänä. Jumalan mies jaksoi unelmoida ajasta, jolloin Suomi kokisi vielä yhden taivaallisen Hengen vuodatuksen: hengellisen roudan kuori murtautuisi rikki, ja alta nousisivat nuo mainitut taimet, jotka kantaisivat uuden helluntaivuodatuksen koko Suomen Siionille.

Neljäkymmentäluvun oman henkilökohtaisen vaelluskriisinsä syvimpinä uhrin hetkinä Lehtonen kirjoitti kirjan Uusi henki. Se oli näkyjen miehen tunnustusteksti tilanteessa, jolloin hän koki joutuvansa luopumaan helluntaiherätyksestä liikkeenä ja kaipasi nähdä Pyhän Hengen tulevan Suomen kansankirkkoon viimeisen toivon tulipatsaana. Vuosikymmenet kuitenkin kuluivat eikä tätä unelmaa sallittu Lehtosen kokea realiteettina.

Toukokuussa 1971 aistin tämän ”uuden hengen” kolkutuksen ravisuttavan uudella suorastaan järkyttävällä voimalla Jumalan miehen koko olemusta. Lehtonen kaipasi uudistusta koko Suomen Siioniin lestadiolaisista helluntailaisiin. Ensisijaisena unelma kansankirkon uudistumisen suhteen – syvältä kyntävästä herätyksestä luterilaisten keskuudessa – ei koskaan lakannut elämästä Lehtosen sisimmässä. ”Kenties viidesläisyys on Jumalan mahdollisuus”, Lehtonen usein mietiskeli ääneen. Aina kuolemaansa saakka.

Päiväkirjoissa ja muissa lähteissä ei juuri kerrota Ensio Lehtosen kohtaamisista piispojen ja luterilaisten herätysliikejohtajien kanssa, joissa keskusteluissa Lehtonen – kooten yhteen rikkaan kokemuselämänsä summia – kannusti luterilaisuutta nimekkäitten johtajien johdolla etsiytymään Pyhän Hengen uudistuslähteille. Tätä nykyä mietin usein mitä mieltä Lehtonen olisi Hengen uudistus kirkossa-toiminnasta ja ns. verkkoseurakunnista. Lehtonen ihaili Urho Muroman kansanherätysaatetta; vielä ennen kuolemaansa hän halusi julkaista uusintapainoksena Muroman mainitulla otsikolla kirjoitetun kirjan. Lehtonen ei kyennyt ymmärtämään miten tuohon aikaan oraalle nousevien ns. uusien karismaattisten pienseurakuntien taholta arvosteltiin Kuvaa ja Sanaa sellaisen kirjan julkaisemisesta, ”jonka aika ja haaste oli ja meni kymmeniä vuosia sitten.” ”Nyt on Jumalan viimeisen herätyksen aika”, kirjoitti muuan innostunut uuskarismaatikko ja jatkoi: ”Nyt kaikki muu on pelkkää lihallista uskonnollisuutta paitsi Hengen korkeuksiin yltävä ihmeitten ja merkkien kristillisyys, joka pian valtaa eduskunnan ja hallituksen paikatkin. Leipäpapit ja piispat joutavat kortistoon.”

VAAN mikä on Mooseksen nimen mainitsemisen merkitys kirjeeni otsikossa? Viimeisiä kappaleita kirjoitan – onko Mooses unohtunut aiheitten sinfoniassa?

Sain viestin kirjeitteni vastaanottajalta. Tässä joitakin rivejä sen sanomasta:

Olen sitä ikäluokkaa oleva mieshenkilö, jonka kokemukset hipovat samoja aikavälejä joista kirjoitat tilastoidessasi Ensio Lehtosen tekoja. Minulla on sinulle, Leo Meller, seuraava kysymys:

Miltä vaikuttaisi, jos Jumalan Pyhä Henki olisi aloittanut kuvauksensa Israelin kansan exoduksesta Egyptistä Lupauksen maahan esimerkiksi vasta kohdassa, jossa Punainen meri avautuu ja Mooses johdattaa kansansa kuivaa maata myöten – eikä Pyhä Henki olisi lainkaan kertonut Israelin joutumisesta Egyptin orjuuteen eikä Mooseksen kutsumisesta vapahtajaksi eikä muusta mitä tapahtui ennen Punaista merta? Kertomus olisi käsittämätön. Kuka viitsisi lukea.

Sinä syyllistyt juuri tällaiseen kirjoittaessasi mitä kirjoitat vuodesta 1971 ja myöhemmistä tapahtumista. Kiellät ainakin toistaiseksi lukijoiltasi oikeuden tutustua mieheen nimeltä Ensio Lehtonen – hänen elämänsä niihin vaiheisiin, joissa hän kovien taistelujensa ja jopa lankeemuksiensa kautta kasvaa siihen, mitä hänestä viimein tuli Jumalan miehenä ja ihmisenä. Etkö aio lainkaan kuljettaa kirjeittesi vastaanottajia Ensio Lehtosen lapsuudesta hänen miehuuteensa – ”kautta kärsimysten voittoon”? Aiotko kirjoittaa vain suuresta uskon sankarista?

En ole aikonut ohittaa Ensio Lehtosen mitään puolta näissä kirjeissäni. Saatoin tehdä virhearvion kun ajattelin käsitellä tätä Ensiota vasta myöhemmissä kirjeissäni eräänlaisessa loppupunnituksessa. Hyvä oli kirjeen kirjoittajalta ajatusteni pysäyttäminen harkitsemaan Jumalan tapaa kirjoittaa Mooseksesta. Muutamassa seuraavassa kirjeessäni kuljetan lukijan Uuteenkaupunkiin Ension lapsuuden maisemiin ja siitä edelleen hänen hengellisen elämänsä kahden suuren lihallisen kriisin kautta vuoteen 1971. Olen varma ja vakuutettu siitä, että joskin tuo lukeminen ei ole oleva pelkkää hengen ylivoiman ylistystä vaan myös lihan tukistusta, Jumalan teot tulevat esille opastamaan Siionia loppuvaelluksessamme huomenna ja ylihuomenna.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.