Ja äkkiä onkin jo ilta
”Jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä, ja yhtäkkiä on ilta. Äkisti ovat kaikki junat menneet, ja kaikki kellot pysähtyneet. Yhtäkkiä ovat kaikki sanat loppuneet.
Kun me olemme vihdoinkin päättäneet puhaltaa ulos tunteemme, onkin trumpetti jäässä, eikä kuulu äänen pihaustakaan. Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn, onkin poski jo poissa. Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut, on osoite tuntematon.
Se mikä on meille tärkeää sanoa, täytyy sanoa – itsemme tähden. Meidän tulee oivaltaa, että elinhetkemme ovat niin ohikiitävän lyhyitä, ettei meillä ole aikaa siirtää mitään – mikä voisi muuttaa jotain – juuri nyt.”
Edellä olevan tekstin on kirjoittanut vuonna 1901 syntynyt ja vuonna 1959 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut italialaisen kirjailija Salvatore Quasimodo.
Vuodet vierivät ja aika rientää. Niinhän meillä on tapana sanoa.
Ja tottahan se on. Tuskin olimme ennättäneet valmistautua jouluun, kun käsillä oli jo aika pakata joulukoristeet odottamaan seuraavaa käyttöä. Ja tuskin olimme sen tehtyämme ennättäneet sulkea komeron oven, kun huomasimme, että elimme jo tammikuun viimeistä viikkoa.
Muistan vielä hyvin, miten opettaja laulatti meille kansakoulussa virttä ”Joutukaa, sielut, on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivät pois. … Kohta jo päättynyt päivämme lie.” (Virsi 408)
Sitä me lauloimme posket innosta punaisina ilman huolen häivää sen enempää omien kuin vanhempiemmekaan päivien päättymisestä. Näyttiväthän heitä paljon iäkkäämmät isovanhemmatkin olevan vielä vahvasti elossa.
Lapsena kesät olivat pitkiä ja elämä tuntui loputtomalta. Ajan nopeaan rientoon herääminen oli silloin vieras ja mahdoton asia ymmärtää.
Lapsena kuuntelin usein hengellisissä tilaisuuksissa, kun Hilja äitini lauloi Yrjö Kilpisen säveltämää ja Psalmin 103 sanoihin perustuvaa laulua:
”Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.” (Psalmi 103:15-16)
Isovanhempani ovat olleet jo kauan poissa. Niin ovat olleet myös omat vanhempani. Heidän asuinsijoillaan ovat asuneet jo monia vuosikymmeniä uudet sukupolvet. Monissa hautajaisissa on myös ehditty jo laulaa virttä 30 ”Maa on niin kaunis”. Sen toinen säkeistö on kuin toisinto Psalmin 103 tekstistä:
”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan”
Ajan kiitäminen sekä sukupolvien vaihtuminen on saanut myös omalla kohdallani vahvasti uutta kosketuspintaa, kun lapseni ovat aikuistuneet. Joitain aikoja sitten syntyi jo ensimmäinen lapsenlapsenlapseni. Meitä on nyt neljä sukupolvea. Huomaan itse kuulun niistä siihen, jonka vuoro on seuraavana poistua.
Sinäkin olet kenties kuullut ateistien väitteen, että elämä on vain lyhyt hämärä kahden pimeän väissä.
Ilman Jumalaa ja hänen armoaan näin olisikin asian laita. Mutta Jumala on ja pysyy. Siksi edellä lainaamillani haikeilla menetyksen ja elämän raukeamisen säkeillä on lohdullinen ja voimallinen jatko. Näin ne jatkuvat:
”Joutukaa, sielut, on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivät pois”. …Mutta ”Jeesus ei syntisen sortua sallis, kaikille armosta autuuden sois. Oi valitkaa tie, joka elämään vie!” (Virsi 408)
”Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, — Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, — ”Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille,” (Psalmi 103:15-17 KR33/38)
”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan.” (Virsi 30)
Ilmestyskirjan 1. luvussa ylösnoussut Jeesus Kristus sanoo ihmeelliset sanat Johannekselle, joka kaatui saamansa näyn edessä maahan:
”Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. (Ilm.1:17-8)
Raamattu lupaa, että sama Jumalan voima, joka herätti Jeesuksen kuolleista, on aikanaan herättävä haudoistaan myös kaikki häneen uskoneet ja turvautuneet.
Jesajan kirjan luvussa 25 kerrotaan päivästä, jolloin kuolema on nielty ja Jumala pyyhkii jokaisen kyyneleen kansansa silmistä. (Jesaja 25:8)
Apostoli Paavali kirjoittaa samasta asiasta ensimmäisessä kirjeessään Korintin seurakunnalle ” katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen”. (1.Kor.15:54)
Ja Ilmestyskirjassa eteemme avautuu valtava näky, jossa kuolleista herätetyistä tulee hänen kansansa, ja ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm.21:5-4)
Purjehditaan, ystävät, ajan virrassa turvallisin mielin kohti ylösnousemuksen aamua!
Lue ohjeet kommentoinnille