Israelille annettu lupaus maa-alueesta on yhä voimassa

Psalmin kirjoittaja viittaa liittoon, jonka Jumala teki Israelin isien kanssa ja korostaa Jumalan uskollisuutta tähän liittoon sisältyvälle lupaukselle omasta maasta (Ps. 105:8-11). Hän sanoi: ”Sinulle minä annan Kanaanin maan, se olkoon teidän perintöosanne”.

Tämän taustalla on ensimmäisen Mooseksen kirjan varhaiset luvut: ”Ja Herra sanoi Abramille: ’Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Niin minä teen sinusta suuren kansan – –’.” Silloin Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan’.” (1. Moos. 12:1-3, 6-7). Aabraham sai siis lupauksen maasta ja kansasta.

Jumala vahvisti lupauksen maasta ja vannomansa valan Aabrahamin pojille Iisakille ja Jaakobille hyvin saman sisältöisesti (1. Moos. 26:3; 28:3; 35:12).

Kansallinen toivo Jumalan lupauksen varassa

Jumalan valallisten lupausten pohjalta Israelin kansan harras odotus on historiallisesti aina konkretisoitunut toivoon saada kansana asua rauhassa ”omassa maassa” juuri isille luvatulla alueella. Tämä toivo välittyy Joosefin sanoissa, joka muistuttaa: ”Minä kuolen, mutta Jumala pitää huolen teistä ja johdattaa teidät tästä maasta siihen maahan, jonka hän valalla vannoen on luvannut Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille” (1. Moos. 50:24).

Exoduksen alettua Egyptistä Jumala muistutti Moosesta isille annetusta lupauksesta ja valasta (2. Moos. 33:1). Lähtö perustui Jumalan lupauksen synnyttämään toivoon (1. Moos 15:13-16). Sillä oli konkreettinen maantieteellinen kohde, joka perustui Jumalan valalliseen lupaukseen (2. Moos. 2:24-25).

Kun kansa syntiensä tähden joutui Jumalan kuritustuomioiden kohteeksi, silloinkin kansan keskellä eli toivo siitä, että Jumala muistaa liittonsa ja isille antamansa lupauksen maasta. Jumala itse ennakoi tämän Moosekselle (3. Moos. 26:42, 44).

Pakkosiirtolaisuuden aikanakin profeetat muistuttivat Israelia Jumalan lupauksista ja pitivät yllä toivoa kansan omasta maasta, jonne se saisi palata (Jes. 14:1).

Maa oli Jumalan lupauksen ja liiton tähden kansan oma maa siitäkin huolimatta, että kansa oli syntiensä tähden joutunut sieltä pois. Isille antamansa lupauksen tähden Jumala saattoi kuitenkin sanoa maanpakolaisuudessa elävälle kansalleen: ”– – minä palautan heidät heidän omaan maahansa, jonka minä annoin heidän isillensä” (Jer. 16:15). Jumala lupasi jälleenrakentaa kaiken ennalleen ja koota kansansa maan ääristä suurena joukkona (Jer. 31:3, 8).

Israel säilyy kansakuntana Jumalan edessä

Kuin ennakoiden korvausteologista ajattelua, Jeremia lausuu: ”Ettekö ole huomannut, mitä tämä kansa puhuu sanoen: ’Ne kaksi sukukuntaa, jotka Herra valitsi, hän on hyljännyt’? Ja he halveksivat minun kansaani niin kuin se ei enää olisikaan kansa heidän silmissänsä. – – Sillä minä käännän heidän kohtalonsa ja armahdan heitä” (Jer. 33:24-26).

Luvussa 31 Jumala vakuuttaa Israelin kaikesta huolimatta säilyvän kansana edessään (Jer. 31:35-37).

Samassa yhteydessä Jumala lupaa, että Jerusalemin kaupunki rakennetaan ja asutetaan jälleen (31:38). Tästä voidaan päätellä, että kyse on maallisesta Jerusalemista. Lisäksi Jumala lupaa, ettei Jerusalemia sen jälkeen ”enää ikinä hävitetä eikä kukisteta” (Jer. 31:40). Kyse ei voi olla Baabelin pakkosiirtolaisuudesta palaamisen yhteydessä tapahtuneesta jälleenrakentamisesta, koska Jerusalem hävitettiin ja kukistettiin uudestaan vuonna 70 jKr. roomalaisten toimesta.

Jesaja ennustaa juutalaisten laajamittaisen paluun maahansa useista eri maista (Jes. 11:10-12). Tämä ei voi viitata paluuseen Baabelin pakkosiirtolaisuudesta, jolloin ainoastaan pieni osa juutalaisista palasi useimpien jäädessä paikoilleen. Se paluu ei myöskään vastaa Jesajan mainitsemaa maantieteellistä laajuutta. Sen sijaan juutalaisia on palannut Israeliin Jesajan mainitsemista maista sankoin joukoin vuoden 1948 jälkeen.

Israelin maa uudessa testamentissa

Uuden testamentin syntyaikoihin juutalaiset asuivat lupauksen maassa, eikä lupausta maasta ollut tarvetta erikseen korostaa.

Evankelistat pyrkivät osoittamaan kirjoituksien valossa miksi ja miten Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus olivat profeettojen ennustama lunastushistorian käännekohta Israelia ja koko maailmaa ajatellen. He pyrkivät osoittamaan, kuinka Jeesus oli Israelin omien profeettojen lupaama Pelastaja ja messiaskuningas, jonka ”Israelin Jumala” oli lähettänyt kansalleen lunastukseksi ja näin ”katsonut kansansa puoleen” ja muistanut ”pyhän liittonsa” (Luuk. 1:68-73).

Evankeliumin sana, jonka Jumala ensin lähetti ”Israelin lapsille”, rauhasta Jeesuksessa Kristuksesta ja todistus hänen teoistaan ”juutalaisten maassa” (Apt. 10:36, 39) piti viedä kaikille kansoille maan ääriin (Matt. 28:18-20).

Jumalan lupauksen mukaan ”Aabraham oli perivä maailman” ja hänestä oli määrä tulla ”monen kansan isä”, kun pakanatkin pääsisivät osalliseksi uskon vanhurskaudesta.

Se, että Aabraham tällä tavoin uskon isän ominaisuudessa perisi maailman kansat ei sulje pois sitä, että Israel perisi maan. Israelko olisi ainoa kansa 1000-vuotisessa valtakunnassa Lähi-idässä, jolla ei olisi omaa kansallista elämää omassa maassansa (Jes. 19:23-25)?

Se, että Jumala samalla tarjoaa profeettojen lupaaman pelastajan kautta Israelille pelastuksen tuntemista ”heidän syntiensä anteeksisaamisessa” (Luuk. 1:69, 77) ei voi merkitä sitä, että Aabrahamin kanssa tehtyyn valalliseen liittoon sisältyvä lupaus kansallisesta elämästä omassa maassa olisi Jeesuksen tulon myötä mitätöity. Kuinka Pyhä Henki voisi Sakariaan kautta sanoa Jumalan muistaneen pyhän liittonsa, jos hän olisi unohtanut yhden keskeisen liittoon liittyvän lupauksen?

Apostolit ja evankeliumien kirjoittajat eivät suinkaan ajatelleet maata koskevien lupausten mitätöityneen tai Israelin lakanneen olemasta Jumalan kansa, jolle lupaukset eivät enää kuuluisi. Jumalan valinta ja lupaukset ovat yhä voimassa. Jumala on nykyajassa jälleen kerran suuressa armossaan muistanut liittonsa ja antamansa lupaukset.

————–

Tilaa Kuvan ja Sanan verkkokaupasta
Turusen kirja ja lue lisää.