Ihan helppo homma

Se alkoi siitä, kun kokoustauolla työkaverin mies kertoi, että hänellä on huilu, mutta hän ei soita. Jokin naksahti minulla sielussa, kysyin mitä huilu maksaa. Sain tutustua kapineeseen ja ostin sen edullisesti.

Siitä alkoi hurahdus.

En ole ennen soittanut huilua. Se on ihan oikea konsertissakin soitettava poikkihuilu. Se soi kauniisti – jos osaa. Lainasin kirjastosta huilunsoiton alkeet ja aloin opiskella. Kun huilua ei soiteta, se laitetaan kolmessa osassa omaan pieneen koteloonsa. Suukappale, johon puhalletaan on nimeltään ansatz, ja puhtaasti tuotettua ääntä kutsutaan myös ansatziksi.

Puhalsin. Pelkkää pöhinää. Sitten levitin ohjeen mukaan alahuuleni suukappaleelle ja suipistin ylähuuleni sen yläpuolelle, jotta ilmavirta tekisi 90 asteen käännöksen reikään – ääni! Katsoin oppaasta kuinka näppini asettaa venttiileille ja – toinen ääni – kolmaskin! Jatkoin. Välillä tuli vain ”puuh puuh” ja välillä ääni. Niin minusta tuli lumoavien äänten metsästäjä.

Aloin kokeilla virsiä. Vanhat virret kuulostavat tosi hauskoilta lurittaen. Kun opin ihan omin nokkineni soittamaan sujuvasti ”Minä vaivainen oon”, ajattelin että olen minä sittenkin aika mato!

Niin kului rattoisasti se koronakevät.

Kesän korvilla mietin, miksikähän Jumala johti minulle näin mukavan harrastuksen. Ei vaikuta pelastumiseen, mutta Jumala tykkää kun evankelioimme. Noinkohan vanhoilla päivilläni minä menisin kadun kulmaan soittelemaan ja kysymään ohikulkijoilta: Päivää, onko Jeesus teille tuttu?

Päätin soittaa virsiä ruokajonon asiakkaille. Ehkä joku pyytää esirukousta, ehkä tulee muuten juttusille. Huilu, nuottiteline ja virsikirja mukana asemoiduin ruokajonon tuntumaan. ”Soi kunniaksi Luojan” soi jotenkin vaimeana. Jono ei kiinnittänyt mitään huomiota. Tuttu asiakas  – perjantaitunnelmissa – tuli viereeni ja alkoi kuuluvalla baritonilla päästellä ”Juumaaalaa oo-ompii liinnammee”. Kesken säkeistön hän lopetti, sanoi ettei muista sanoja enempää. Kehotin miestä ystävällisesti palaamaan jonoon, ettei menettäisi paikkaansa siellä.

Aloitin Suvivirren, mutta nyt ansatzi oli hukassa. Se on kiinni huulten asennon millimetrien murto-osasta. Mutristelin suurustinkiani eri suuntiin. Suvivirsi vain vinkui. Tuuli alkoi käännellä virsikirjan sivuja miten tahtoi; minulla ei ollut nipsuja mukanani. ”Herraa hyvää kiittäkää meni virheiden kanssa, kun ei näkynyt oikeita nuotteja, ja alaäänet eivät kuuluneet lainkaan. Konsertti meni plörinäksi. Alkoi tihuttaa. Ihmiset eivät noteerannut mitenkään, kun otin kimpsuni ja lähdin.

Kotona vannoin pyhästi etten sinä ilmoisna ikinä enää koskaan milloinkaan soittaisi yleisölle. Nojaa, poikkeuksena talitiaiset. Ne tulivat joskus ikkunan taakse bongaamaan, että mikähän lintu tuommoista ääntä pitää. Ja poikkeuksena kissani, joka aina tulee kuuntelemaan ja nukahtaa saman tien oli ansatzia tai ei. – Mutta se siitä missiosta.

Posti oli tullut. Lähetysjärjestön esite ja tilillepanokortti. Ei vaikuta pelastumiseen, mutta Jumala tykkää kun tuemme lähetystyötä.

Menin nettiin. Hei mutta tästä missiostahan selviää pelkällä rahalla! Eiku klik, klik ja klik…

– Ihan helppo homma!