Holokaustin kiistäjät ovat väärällä puolella historiaa

Suomen Vastarintaliike jakoi 2016 Porissa kouluihin holokaustin kieltäviä lappusia, kertoi Iltalehti (IL 27.1.2016). Kansallissosialismia ihannoiva suomalaisliike antoi näin oman panoksensa vainojen uhrien muistopäivälle vuonna 2016. ”Holokausti” (huomaa lainausmerkit) on vastarintaliikkeen jakaman lappusen mukaan valhe ja myytti, propagandaväline Suomen pakottamiseksi monikulttuurisuuteen. Holokaustin kiistäminen on Suomessakin nostanut viime vuosina päätään internetin tuodessa tämän aihepiirin helposti kaikkien ulottuville. Kohu Magneettimedian ympärillä toi myös julkisuutta. Kiistäjät Suomessakin suhtautuvat asiaansa intohimoisesti ja heillä tuntuu olevan aikaa kiistämisestä kertovan aineiston kääntämisen ja levittämiseen.

Todisteiden vääristelyä

Holokaustin kiistäminen perustuu holokaustista kertovan laajan aineiston karkeaan vääristelyyn ja yksittäisten seikkojen tarkasteluun irti asiayhteydestään. Niinpä kiistäjät saattavat viitata Auschwitz-Birkenaun leirillä olleeseen ”uima-altaaseen” osoituksena siitä, että natsit kohtelivat juutalaisia leirillä yleisesti ottaen sangen inhimillisesti. Birkenaun varsinaisen tuhoamiskompleksin ulkopuolelle rakennettu tekoallas saattoi toki ajoittain olla upseerien ja joidenkin harvojen etuoikeutettujen vankien ”virkistyskäytössä”, mutta ei tietenkään kerro yhtään mitään leirin normaalitoiminnasta.

Sama pätee paljolti Auschwitzin teatteriin, näytelmäkeroon, kanttiiniin ja bordelliin. Himmlerin SS:n talousosastolle lähettämä kirje osoittaa hänen pitäneen tärkeänä sitä, että Auschwitzin ankean arjen vastapainona leirillä kovasti ahkeroivien työntekijöiden oli mahdollisuus myös rentoutua. Aika ajoin ei-juutalaisia luottovankeja ”palkittiin” pääsyllä bordelliin, jossa puolalaiset ja saksalaiset naisvangit joutuivat tarjoamaan palveluksiaan. Juutalaisia ei bordelleihin päästetty rotupuhtaussyistä. Nämä palvelut oli tarkoitettu tiukasti vain arjalaisille, kuten tutkija Robert Sommers on osoittanut. Saksalaiset valvoivat rotulakeja myös keskitysleireillä. Saksalainen saattoi mennä vain saksalaisen naisen luo, ja slaavilainen vain slaavilaisen luo Auschwitzin bordellissa. Toisin kuin kiistäjät antavat ymmärtää nämä arjalaisten upseerien ja luottovankien ”virkistyskäyttöön” tarkoitetut palvelut eivät kerro yhtään mitään juutalaisten arkielämästä Auschwitzissa.

Kokeneet kiistäjät esittelevät myös loputtoman oloisesti teknisiä yksityiskohtia vaikkapa Zyklon-B tuhoalaismyrkyn kemiallisista ominaisuuksista, polttouunien kapasiteetista, tarvittavasta koksin määrästä, polttohautojen syvyydestä ynnä muusta. Asiaa tuntemattomat maallikot saattavat erehtyä pitämään kiistäjien detaljirikkaita selityksiä asiantuntevina, vaikka kyse on usein nippelitiedon manipuloinnista ja esittelemisestä asiayhteydestään irrotettuina palasina.

Yhdensuuntainen todisteiden virta

”Tiesitkö, että juutalaisten ’joukkotuhonnasta’ Saksassa ei ole olemassa lainkaan historiallisia todisteita?” julistetaan Suomen vastarintaliikkeen levittämässä lapussa. Näin voidaan väittää ainoastaan, jos sekä ”historia” että ”todisteet” määritellään ihan toisin, kuin mitä niillä historiantutkimuksessa yleensä tarkoitetaan. Historiallista todistusaineistoa on massoittain toisiaan tukevista silminnäkijätodistuksista kirjallisiin lähteisiin.

Vaikka mikään yksittäinen todistuskappale kokonaisuudesta irrotettuna ei sellaisenaan osoita holokaustin tapahtuneen, eri lähteistä koostuva samansuuntainen todistevirta osoittaa kiistatta yhteen ja samaan johtopäätökseen. Eihän holokausti alun alkaenkaan ollut jokin yksittäinen irrallinen tapaus yhdessä paikassa, vaan ajallisesti ja maantieteellisesti laaja tapahtumakokonaisuus. Siitä kertova todistusaineisto tulee siksi useista toisiaan tukevista lähteistä eri puolilta.

Esimerkiksi Heinrich Himmlerin 29.12.1942 allekirjoittama ja Hitlerin lukemaksi kuitattu raportti itärintamalla toimineiden kuolemanpartioiden toiminnasta osoittaa natsijohtajien ja Hitlerin itsensä olleen tietoisia juutalaisten systemaattisesta murhaamisesta. Raportin mukaan yksistään neljän kuukauden aikana elo-marraskuussa 1942 Einsetztruggpen C ja D ampuivat yli 363 000 juutalaista.

Mitä silminnäkijöihin tulee kiistäjien mielestä he kaikki valehtelevat, olivatpa he hengissä selviytyneitä juutalaisia tai leirien vartijoita ja komentajia. Kaasukammioista, joukkoteloituksista ja polttohaudoista kertovien silminnäkijöiden kertomuksia itsenäisesti tukevat kirjalliset dokumentit, sähkeet, tilaukset, kuitit ynnä valokuvat ovat kiistäjien mukaan väärennöksiä.

Natsit itse ovat antamissaan lausunnoissa kertoneet käyttäneensä juutalaisten tappamisesta peiteilmaisuja (e.g. ”evakuointi”, ”erityiskäsittely”, ”erityistoimenpide”, ”lopullinen ratkaisu”). Adolf Eichman kuvaili natsijohtajien Wannseen kokousta tammikuussa 1942 ja siitä laatimaansa muistiota: ”Herrat kokoontuivat istuntoon ja sitten hyvin yksiselitteisin termein—ei sillä kielellä, jota minun oli muistiossa käytettävä, vaan absoluuttisen suorasukaisin termein—he käsittelivät kysymystä sanoja säästelemättä … Keskustelua käytiin tappamisesta, eliminoimisesta ja hävittämisestä.” Kiistäjien mielestä natsien eri yhteyksissä käyttämät peiteilmaisut kertovat tosiasiallisen totuuden. Juutalaisia ei systemaattisesti tapettu vaan ”karkotettiin” tai vietiin oikeasti ”suihkuun”. Kiistäjien mukaan kaasukammioista kertovat silminnäkijät kaikki valehtelevat.

Ruumiinavauspöytäkirjat

”Yhdenkään ihmisen ei ole osoitettu kuolleen keskitysleireissä myrkkykaasuun”, sanovat kiistäjät. Eikö yhdenkään? Mitä tarkoittaa, että ”ei ole osoitettu”? Hengissä selvinneet silminnäkijät ja leirien vartijat sekä komentajat ovat todistaneet ihmisten laajamittaisesta murhaamisesta muun muassa myrkkykaasulla. Kiistäjien mukaan, kuten sanottu, he kaikki valehtelevat.

Silloinkin kun korkea-arvoiset natsit, ja Hitler itse, puheissaan ja kirjoituksissaan suoraan puhuivat juutalaisten tuhoamisesta sodan yhteydessä kiistäjät eivät näe niissä mitään pyrkimystä juutalaisten laajamittiseen ja systemaattiseen tuhontaan. Jotkut kiistäjät esittävät, ettei ole yhtään saksalaista dokumenttia vaikkapa kaasukammioihin tehdyistä hankinnoista. Entä sitten Auschwitzin keskusrakennusviraston johtajan tilaukset kaasutiiviistä ovista (”gasdichte Türe”) tai sähkeet, joissa kerrotaan Zyklon B:ssä käytetyn syaanivety myrkkykaasun havaitsemiseksi tarvittavista mittauslaitteista?

”Ei ole ruumiinavauspöytäkirjaa, joka todistaisi yhdenkään juutalaisen kuolleen kaasuun keskitysleirillä,” julistetaan Vastarintaliikkeen lappusessa. Kuitenkin säilyneet dokumentit kertovat kuinka kesäkuussa 1943 Auschwitzin leiriltä siirrettiin 87 vankia Natzweilerin leirille Strasbourgin lähistölle. Strasbourgin anatomisen Instituutin professori August Hirt oli pyytänyt saada täydentää anatomista kokoelmaansa juutalaisilla. Auschwitzin komentajan säilyneet raportit osoittavat 87 juutalaisen poistuneen leirin vahvuudesta ja samanaikaisesti instituutin merkintöihin ilmestyi 86 ruumista. Yksi ruumis oli mennyt pilalle, koska uhri oli ammuttu ennen kaasuttamista.

Vangit kaasutettiin useammassa erässä elokuussa 1943. Uhrien ruumiit säilyivät anatomisessa instituutista kunnes liittoutuneet valtasivat Ranskan. Yksi instituutista löytyneistä uhreista, nro 107969, tunnistettiin Natzwielriin lähetetyksi Menachem Taffel -nimiseksi mieheksi. Kun Ranskalaiset tutkijat suorittivat näille säilyneille uhreille ruumiinavauksen heidän kuolinsyykseen todettiin syaanivedyn hengittämisen. Syaanivetyä käytettiin juuri Zyklon-B kaasussa, joilla juutalaisia surmattiin kaasukammioissa. Meillä siis on ruumiinavaustodisteet kaasukammioissa kuolleista juutalaisista.

Mutta mikään dokumentaation määrä ei kieltäjille tietenkään riitä. Selityksiä ja verbaalisia väistöliikkeitä heillä sen sijaan riittää. Ne on holokaustihistoriaa koskevassa asianmukaisessa kirjallisuudessa kuitenkin osoitettu paikkansapitämättömiksi. Historian näkövinkkelistä tähän kaikkeen on olemassa huomattavasti uskottavampi ja yksinkertaisempikin selitys, joka tekee paremmin oikeutta yhdensuuntaiselle mittavalle todistevirralle: Kiistäjät ovat väärässä ja he itse valehtelevat ideologisista syistä. Holokausti tapahtui ja on totta. Valitettavasti.

Holokaustin kiistäjät oikeudessa

Holokaustin kieltäjien väitteitä on aika ajoin puitu myös oikeudessa. Joka kerta kiistäjät ovat hävinneet. David Irvingin oikeudenkäyntiä vuonna 2000 pidetään yhtenä merkittävimpänä nykyajalle. Irving ei joutunut oikeuteen mielipiteittensä vuoksi. Päin vastoin aloite tuli Irvingiltä itseltään, joka haastoi historioitsija Deborah Lipstadtin oikeuteen kunnianloukkauksesta, koska Lipstadt oli vuonna 1993 julkaisemassa kirjassaan Denying the Holocaust syyttänyt Irvingiä vaaralliseksi antisemiittiseksi holokaustinkieltäjäksi, joka tietoisesti vääristelee historiallista todistusaineistoa.

Irving edusti oikeudessa itseään ja sai mahdollisuuden esitellä holokaustin kiistävää aineistoa kuukausia kestäneen ja suurta julkisuutta saaneen oikeudenkäynnin aikana vastatessaan hänelle esitettyihin kysymyksiin ja ristikuulustellessaan itse Lipstadtin puolustuksen asiantuntijoita, kuten Robert Jan Van Peltiä ja Richard J Evansia.

Irving hävisi monta kuukautta kestäneen oikeudenkäynnin, joka käytännössä vei loputkin hänen maineestaan. Oikeudenkäynnin jälkeen kirjoittamassa kirjassaan Telling Lies About Hitler (2002) Evans toteaa saman minkä oikeuden tuomari Charles Gray loppulausunnossaan: Oikeudenkäynnin aikana puolustus oli käynyt läpi perusteellisesti lähes kolmekymmentä esimerkkiä siitä, kuinka Irving ”merkittävällä tavalla” vääristeli todistusaineistoa, jätti mainitsematta asioita, käänsi tekstejä väärin voidakseen esittää historian ideologiansa mukaisessa valossa. Kyse ei voinut olla tahattomista virheistä, jollaisia sattuu kaikille tutkijoille, sillä Irvingin ”virheet” tapahtuivat poikkeuksetta ja johdonmukaisesti aina samaan ideologiseen suuntaan: Hitlerin vapauttamiseen vastuusta ja holokaustin kiistämiseen.

Tuomari vapautti Lipstadtin kunnianloukkaussyytteistä ja totesi toteennäytetyksi sen, mistä Lipstadt oli kirjassaan Irvingiä moittinut: Irving oli aktiivi holokaustin kieltäjä, antisemiitti ja rasisti, jolla oli yhteyksiä uus-natsismia kannattavien äärioikeistolaisten kanssa. Kuten professori Evans summaa oikeudenkäynnistä kertovassa teoksessaan Telling Lies About Hitler (2002): ”Irving ei hävinnyt oikeudessa mielipiteidensä tähden, vaan koska hänen havaittiin tahallaan vääristelleen todisteita … Irving ei tutkinut tai tulkinnut tapahtumia, hän väänteli todistusaineistoa saadakseen näyttämään siltä, että mitään ei ollut tapahtunut”.

Tämä analyysi pätee holokaustin kiistämiseen edelleen. Kiistäjien näkemys ei ole vain yksi legitiimi historian tulkinta tosiasia-aineistosta, vaan ideologisesti motivoitu pyrkimys vääristellä todistusaineistoa sopimaan omiin ideologisiin päämääriin.