Hengellinen isäni ja johtajani varoitti minua

Erityisen painokkaasti ja vakavasti Ensio Lehtonen puhui minulle siitä, miten suunnattoman vakava vaara piilee siinä, että pääasiasta tulee sivuasia – ja sivuasiat siten muodostuvat elämässä pääasiaksi.

Jolloin Jumalan ykköstarkoitus elämässäni jäisi toiselle sijalle.

Ja koko kristillinen elämänhistoriani olisi lukemistoa siitä, mitä Jumala armossansa kyllä voi ja haluaa tehdä kakkostarkoituksessakin – olkoonkin, että tekemiseni eivät tapahdukaan Jumalan ykköstarkoituksessa vaan eräänlaisessa sekundaarisessa sallivuuden ulottuvuudessa.

Elämäni – ja ennen kaikkea kristillisyyteni – oli läpinäkyvää lasia johtajani hengellisen katseen kohteena.

ENSIO LEHTONEN tiedosti ja myönsi joissakin julkisissakin tilanteissa saaneensa Pyhässä Hengessä todistuksen kutsustani kristilliseen kustannusmaailmaan ja lehtien toimittamiseen.

”Kylvä, poikani Leo, kylvä painettua sanaa!”

Vahvistukseksi löytyi edellisen sukupolven Jumalan miehen lentävä lause:

Jos tahdot herätystä, levitä painettua sanaa.

Lehtosen kustannustoiminta tapahtui tuon ajan Suomen Siionissa erityisissä yhteis- ja yleiskristillisissä valjaissa. Kuvan ja Sanan hallitus oli tarkoin valittu ja rakennettu Suomen herätyskristillisten suuntausten ja kirkkojen yksityisten jäsenten edustusto.

Työn ensimmäinen siemen oli istutettu jo ennen talvisotaa.

Sotavuosina näky kiteytyi, ja Lehtosen synnyttämiä työvakoja Suomen Siionin pelloilla olivat mm. Kansan Raamattuseuran pilven alle muotoutuneet työmuodot. Tekemisiin kuului SANA lehden perustaminen ja toimittaminen Kuvan ja Sanan Kruununhaan toimitustiloissa.

Hallussani on kokoelma vanhoja valokuvia SANAn toimitus- ja postittamistilanteista.

Sekä Mauri Tiilikainen että Ensio Lehtonen kohotetuin käsin siunaavat niin postittajia kuin heidän käsissään olevia SANA-lehden nippuja. Osoitetarroja liimataan primitiivisten välineitten avulla lehtien etusivujen oikeanpuoleisiin yläkulmiin.

Postituspöydillä näkyy myös nipuittain postiin kuljettamista odottavia Ensio Lehtosen toimittaman lastenlehden numeroita.

Blogeissani tulen tulevaisuudessa erittelemään, miksi ja miten Ensio Lehtosen Kuvan ja Sanan ja Kansan Raamattuseuran tiet erkanivat. Miksi Kansan Raamattuseura halusi leikata Ensio Lehtosen hengellisen ja henkisen vaikutuksen ulos seuran toiminnasta ja jopa julistaa Lehtosen nimi ja hänen johtamansa työmuodot unohdettaviksi.

Kansan Raamattuseuran johtaviin henkilöihin kuuluva totesi minulle muutama vuosi sitten:

KRS:n kassakaapissa on dokumentti toisensa jälkeen osoittamassa, miten ratkaisevan tärkeä oli Ensio Lehtosen osuus ja vaikutus seuran ja SANAn alkuvaiheissa. Tätä totuutta ei seura kovin herkästi tule julkistamaan. Olisi aika sellaiselle puolueettomalle tieteelliselle työlle, jossa aihetta käsiteltäisiin. 

Kanssani keskustellut henkilö oletti, ettei Lehtosen työn perimää kantavan Patmos Lähetyssäätiön työmuotojen ja Kansan Raamattuseuran kesken saavuteta rauhanomaisen rinnakkaiselon tilaa, ennen kuin pioneereista viimeinen on siirtynyt taivaan kirkkauteen.

ORONMYLLY ja sen takana olevat Kansan Raamattuseuralle uskolliset vastuupiirit kokivat ilmeisen Jumalan vaikutuksen tuloksena avoimuutta Ensio Lehtosta ja hänen työtovereitaan ja työmuotojaan kohtaan.

Oron mittavat lasten raamattuleirit olivat vuosien ajan jokakesäinen Ensio Lehtosen ja hänen esikuntansa vetämä suurtapahtuma.

Lehtosen kutsujana toimi ensisijaisesti Oron isäntähahmo Antti Aaltonen. Oron paikallinen isäntäpiiri oli Antin rinnalla – vaikka KRS:n pääkallonpaikalta ei katsottukaan suosiollisesti kesän yhdeksi huipputapahtumaksi muodostunutta suurleiriä.

Olin Ensio-sedän adjutanttina ja samalla oppipoikana viitenä, kuutena suurleirikesänä. Lehtosen viimeinen Oron leiri oli 1970 – näin muistelen.

Lehtosen taivaskutsun jälkeen Antti Aaltonen soitti minulle.

Omaan tyyliinsä, harvakseen ja iloisesti, Antti kyseli, voisinko kuvitella jatkavani kesän suurleirien perintöä Lehtosen jälkeenkin ja vastaavani työtiimimme kanssa leireistä muutama vuosi eteenpäin. Antti mainitsi, että Lehtosen ajan leiriväestä lähes jokainen vanha mohikaani olisi rinnallani – erityisesti Antti korosti Mai-Liisa Metsälän, Vilho Virolaisen ja puolenkymmenen muun nimiä.

Antti myös mainitsi joitakin nimiä KRS:n huipulta, jotka pyrkivät lopettamaan Kuvan ja Sanan ja Patmos Lähetyssäätiön esillä olemisen Oronmyllyllä, mutta kertoi uskovansa, että paikallinen kiinnostus leirejä kohtaan olisi ratkaiseva, eikä niitä lopetettaisi. Kannatusryhmän vastuulliset henkilöt Oron alueella pitivät puolensa KRS:n hallinnon suuntaan, ja patmosyhteistyö jatkui Orolla – myös vuodenvaihteen valvontapäivinä, jolloin useampana kertana sain vierailla Oronmyllyllä ja esittää Jyväkirkossa niin sanotun profeetallisen aikakatsauksen. Rinnastin Raamatun profetioita päättyvän vuoden ja alkavankin vuoden tapahtumakuvioihin – johtajani Ensio Lehtosen esikuvaa seuraten.

Sitten tapahtui mitä tapahtui.

ENSIO LEHTOSEN ja häneen sitoutuneitten eteläkarjalaisten tukijoitten asemaa kiristettiin KRS:n taholla. Esitettiin uusia syitä siihen, että Leo Mellerin vierailut Orolla pysäytettäisiin.

Sitten se tapahtui. Löytyi toimiva syy Patmos-toimijoitten lukitsemiseen Oron ulkopuolelle.

Useana vuotena oli käytäntönä ollut, että välittömästi kesän leirin jälkeen minulle tarjottiin mahdollisuus olla joku määrä hiljentymispäiviä Oron jossakin mökissä; kerätä voimia koville ottaneen vaan aina yhtä ihanan leiriviikon jälkeen.

Eräänä 70-luvun kesänä koin innoitusta kirjoittaa tällaisina Oron lomapäivinä suppea ajan merkkejä käsittelevä pamfletti. Kirjasen luvut muodostuivat Orolla pitämistäni aikuisten eskatologisista raamattutunneista, jonka selvitin pamfletin johdannossa. Päiväsin johdantotekstin Oronmyllyn osoitteessa.

Tähän mennessä minulle ei ole tullut selväksi, kuka tai ketkä näin tekivät, mutta niin kävi, että Mikkelin piispalle oli lähetetty kirjoittamani kirjanen ja valitettu, että moista kirkolle vierasta puhetta pidetään ja vielä jälkeen päin painetaan tekstiksi Leo Mellerin vierailtua Orolla.

Sitten alkoi tapahtua tiiviissä tahdissa.

Ensiksi sain puhelun KRS:n silloiselta toiminnanjohtajalta Veli-Pekka Toiviaiselta.

Harvoin – jos koskaan – olen kokenut sellaista hyisyyttä ja lyömisen iskuvoimaa kuin KRS:n vetäjän äänessä ja sanoissa oli.

Väittäisin, että suorastaan pulppuavalla riemulla Toiviainen ilmoitti, että ”nyt se on ikuisesti sitten loppu”, eikä Leo Meller tai Patmos ”enää koskaan milloinkaan tule astumaan jalalla Oronmyllyn tiloihin tai mihinkään Kansan Raamattuseuran tilaan”.  Korvaani luettu piispallinen teksti oli lyhyt. En saanut mahdollisuutta vastata tai kysellä. Piispa oli puhunut, ja toiminnanjohtaja oli viestinyt, ja KRS oli onnellinen.  Puhelin iskettiin korvaani.

Toki KRS:n eteläkarjalaisten taholta otettiin myös yhteyksiä. Itkettiin ja valitettiin ja rukoiltiin kanssani. Tultiin delegaatioissa tuomaan kukkia ja muistotaulu kiitoksena kuluneista vuosista. Muisteltiin, ettei sen enempää Lehtosen kuin minun aikanani koskaan velotettu Orolta tai KRS:ltä yhtään pennosta mistään työstä tai leirien pystyttämiseen ostetusta materiasta tai esimerkiksi matkakuluista. Lahjaksi annoimme – ja voitto laskettiin heräämisissä, sieluissa, taivasosissa.

Nyt siis tuli dramaattinen loppu yhteiselle sielujen voittamiselle. Ihanille lastenleireille.

Pyrin itse ja jotkut luottohenkilöt luomaan syvenevää rauhaa KRS:n piirissä olevien ystäviemme sydämiin. Kehotin uskollisuuteen Kansan Raamattuseuraa kohtaan. Ja ennen kaikkea rukoilemaan sovitusta Suomen Siionissa.

Kului vuosia.

Eräänä varhaisena aamuna toimistooni saapui ystävä Purtsi Purhonen. Hän pyysi minut ulos istumaan autoonsa. Tein ja toimin vaikka ihmetellen.

Autossa Purtsi avautui.

Oletko kuullut, mitä on tapahtunut Kansan Raamattuseurassa?  Veli-Pekka on erotettu kaikista tehtävistä ”Kräsässä” – heti. Jopa lukot on vaihdettu tiloissa, joihin Veli-Pekalla on avaimet.

Kuuntelin ihmetellen.

Spontaanisti totesin Purtsille:

Tahtoisin soittaa Veli-Pekalle ja kysyä, voisimmeko auttaa ja kenties jopa tarjota työtä veljelle.

Purtsi reagoi hänelle harvinaisella tavalla – hän alkoi nyyhkyttää.

Olen koko aamun ajaessani luoksesi rukoillut juuri tällaista reaktiota sinulta, Leo. Se tuntui rukousaiheena aivan utopistiselta, mutta rukoilin ja rukoilin ja aloin uskoa rukousvastauksen tulemiseen. Nyt se tuli! Miten etenemme?

Ehdotin, että Purtsi soittaisi Toiviaiselle ja kertoisi terveiset palaveristamme.

Näin tapahtui.

Purtsi kertoi Veli-Pekan olleen yllättynyt, jopa ihmeissään. Hän kiitti tarjouksesta, mutta oli todennut, että hänellä on ajatuksissa jo aiemmin tarjottu mahdollisuus seurakuntatyöhön.

Sittemmin selvisi, että Veli-Pekka siirtyi Tukholman suomalaisen seurakunnan palvelukseen.

Ensio Lehtonen valitti kuolemaansa saakka sitä, että ei löytänyt veljesyhteyttä rinnalleen tukemaan siinä kutsumuksessa, johon tiesi Jumalan kuljettaneen hänet Kuvan ja Sanan ja siihen sitoutuneitten työmuotojen piirissä.

Ollessani lahkohenkinen päätoimittaja ja julistaja helluntaissa, minun oli mahdollista jopa nauttia kunnioitusta erimielisten kristittyjen vaikuttajien taholta. 

Mutta kun Jumala avarsi sydämeni ja johdatti minut palvelemaan yhden herätysliikkeen sijasta koko Kristuksen Siionia Suomessa, tämä pelästytti veljet, ja minua kivitettiin ja minut suljettiin veljesyhteyksien ulkopuolelle.

Ja kaiken taustalla oli pelko siitä, että työnäkyni sisältäisi pyrkimyksen sijoittua panssaroiduille kirkkojen ja herätysten hallitsemille taloudellisille apajille.

Ensio Lehtosen jäämistön papereissa oli hänen aikansa merkittävän, aikansa kuuluisimpiin sijoittuvan suomalaisen hengellisen johtajan kirje, jossa tällainenkin teksti:

Emme me ole huolissamme siitä, että Sinä, Ensio, uusine yhteiskristillisine näkyinesi viet meiltä lampaita. Huolemme on siinä, että viet lampaitten villat.  Sitä emme voi sallia.

Olen aikaisemmin blogeissani kertonut ensimmäisistä kokemuksistani Ensio Lehtosen kanssa silloisena aiheena yhteiskristillisen radiotyön aloittaminen Suomen ulkopuolelta erityisesti Kristuksen ruumiin yhteyden ja Herran tulemisen ja aikain merkkien julistamisen tarkoituksessa. Tuo yritys kaatui, koska erään vapaan kristillisen herätyksen taholta uhattiin valtakunnallisen kampanjan puitteissa Lehtosen persoonaankin ulottuvalla tuhotyöllä. Kirjeessä todettiin, miten Siionin jakautunut tila olisi aina pidettävä voimassa – siksi, etteivät rahavirrat liikkuisi olemassa olevien kirkkorajojen ylitse toisten tahojen hyväksi. Pahinta mahdollista uhkaa edustivat ns. yhteiskristilliset toiminnat, joissa herätysten ja kirkkojen jäsenet uhraisivat omastansa ohitse omien päämajojensa sallimusten.

Visio radiotyöstä ei toteutunut Kuvan ja Sanan taholla. Sen tilalla – Jumalan kiitos – Kansanlähetys aloitti suomenkieliset herättävät radio-ohjelmansa Monte-Carlosta käsin, kuten tuon ajan Uusi tie -lehden numerot kertovat. Kuitenkaan radiovisioni ei kuollut. Näky odotti aikaansa. Toteutuminen tunnetaan tänään maan laajuisesti nimellä Radio Patmos.

PALAAN nyt tekstini alkukappaleisiin. Kysymykseen kutsumususkollisuudesta ja pääasian säilymisestä pääasiana.

Kuva ja Sana tapasi kutsua Suur-Helsingin alueen esirukoilevia ystäviä tiloihinsa kuuluvaan Alasaliin. Paikalle saapui usein jopa lähes sata ihmistä. Varsinaiseen kokoontumistilaan sijoittui korkeintaan runsaat kuusikymmentä ihmistä, loput löysivät sijan istuimellensa ja itsellensä kustannusliikkeen varastohyllyjen väleistä. Käytössä oli lastenleirien kalustoon kuuluva vahvistinjärjestelmä, joten puheet kuuluivat tarvittaessa Snellmaninkadun tilojen jokaiseen soppeen.

Ensio Lehtonen tapasi käydä Alasalissa kerran kuukaudessa. Tavanomaisesti vajaat kolme tuntia kestävä iltatilaisuus venähti pitkälti kohti puolta yötä Lehtosen esirukoillessa, kuunnellessa ripittäytymisiä ja hoitaessa Kuvan ja Sanan ja Päivölän työn ystävien sieluja. Oman työsuhteeni alkuvaiheessa Lehtonen toivoi minun kertovan kenttäuutisia. Kuukausien kuluessa hän myös antoi minulle mahdollisuuksia Raamatun tekstien lukemiseen ja niiden kommentoimiseen.

Olin tuossa vaiheessa elämääni opettanut pyhäkoulussa, todistanut useasti erilaisissa tilanteissa Jeesuksesta, ollut hyvin aktiivi katutyössä ja niin edelleen. Olin myös aloittanut raamatuntekstien käsittelyn ja aloittelevan selittämisenkin vedoten kirjastoni alati kasvavaan hakuteosten antiin. Lähetysradioasemien jatkuva kuunteleminen lisäsi ymmärrystäni. Opiskelin.

ALASALIN ystäväpiiri valmistui kolmanteen itsenäisyyspäivän juhlaan.

Tapahtumapaikaksi oli valittu toimistorakennuksemme kolmannessa kerroksessa oleva Kauppakillan ravintola. Juhla oli monipuolinen. Pyhän Hengen läsnäolo oli konkreettinen. Puhujia oli useita Ensio Lehtosen ollessa luonnollisesti opettajien ykkönen.

Minullakin oli puheenvuoro.

Olin valmistautunut ja hyvin innostunut tilaisuudestani. Puheeni pituudeksi oli määrätty kymmenen minuuttia. Lopettaessani katsoin kelloa – ja kauhistuin: olin puhunut yli kaksikymmentä minuuttia!

Tilaisuus päättyi.  Ensio Lehtonen pyysi minua keskustelemaan kanssansa alakerran toimistotiloissamme.

Minua odotti sekä kiitoksen että moitteen sanat. Olin puhunut liian pitkään. Puheeni sisältö ansaitsi kiitoksen. Mutta sitten -.

Poikani Leo: rukoilin Jumalalta seuraajaa. Jumala antoi sinut. Aina seurakuntaprofetioita myöten Herran Henki on vahvistanut tehtävääsi. Olet Isän valittu jatkamaan Kuvan ja Sanan johtajana, julkaisujen päätoimittajana, kustantajana. Näin olen uskomassa.

Nyt olen tiedostanut, että Sinussa asuu todistamisen voitelu. 

Jumalan palveluksessa täytyy olla yhden pääkutsumuksen voitelu, jota muut armoitukset vain tukevat. Oletko askelissani kulkeva lehtimies, kirjailija, kustantaja – vai koetko johdatuksen vievän etupäässä puhujankorokkeelle?  Kaikkea ei voi yksi mies olla yhdellä kertaa. Mikä on voitelusi? Kutsumuksesi?  Tiedän, että Amerikka ja opiskelumahdollisuudet siellä vetävät. 

Kuvailemani hetki avasi aivan uuden oppilas-opettaja tilanteen Lehtosen ja minun välille. Tuohon aikaan ainakin kolmena – usein neljänäkin – viikon päivänä asuin Lehtosen johtaman lastenkodin tiloissa Keravalla tehden sieltä käsin työtäni Lasten Kuvalehden toimittajana ja muissa Kuvan ja Sanan tehtävissä. Päivät olivat todella pitkiä. Lehtosen työpäivät olivat neljätoistatuntisia. Itse käytin saman verran tunteja – tietenkin hitaammin ja harvemmin tuloksin, olinhan oppipoika. Minä opin tekemällä työtä ainoalaatuisen, merkittävän työnjohtajan alaisuudessa.

Ensio Lehtonen opetti minua rikkaasti ja tehokkaasti. Loppututkinnosta ei ollut tietoakaan – pyhitetty työfilosofia avasi valtaisia näkökulmia oppimisen alueille, samalla kun sen ääressä avautui pelottavia ulottuvuuksia – kutsumus pyhyyteen, kokonaisvaltaiseen antautumiseen.

Kirottu se, joka tekee Herran työtä laiskasti.

Tuolla rajulla tekstillä varustettu virkattu taulu löytyi Ensio Lehtosen rukouskammiosta, pienestä ullakkokerroksen huoneesta, jossa Lehtonen kommunikoi Herransa kanssa. Sanallakaan ei Lehtonen koskaan viitannut tauluun. Mutta taulu oli ja puhui. Ja taulun alla rukoili tapansa mukaisesti mies, jonka koko elämä ja työ osoitti hänen uskovan taulun tekstiin sataprosenttisesti.

Noista vuosista alkaen olen itse kokenut pyhää pelkoa työaikani oikean käyttämisen velvoitteitten äärellä – sekä oppinut havaitsemaan tähän aiheeseen liittyvää vaikkapa työtovereitteni kohdalla. Vuosikymmenien varrelta tiedän tilanteita, joissa olen kaivannut Ensio Lehtosta opettamaan ja kouluttamaan työntekijää pysymään keskiöissä mitä tulee kutsumuksen ja ajan hyödyntämiseen.

Ankarin olen pyrkinyt olemaan omalle lihalleni – ylitse kaiken ottamaan parannuksessa omakseni Herrani sanan muistaa, mistä olen langennut, tekemään parannusta, ja palaamaan ensimmäiseen rakkauteen ja kutsumukseeni.

ENSIO LEHTONEN tiedosti innostukseni kokous- ja julistustoimintaan. Hän seurasi ja katsoi ja kuunteli minua – mutta pidättäytyi ottamasta suoranaista kantaa tällaiseen kohdallani.

Kunnes eräänä iltana ajaessani rakkaasta Karjalasta kohti Keravaa, takanamme mahtava armossa koettu tapahtumaviikonloppu, johtajani alkoi puhua.

Hengellinen poikani Leo: kristityn elämässä tuskin on päivää, jolloin hän ei sulkisi silmiänsä ja kääntäisi katsettansa pois erityisestä mahdollisuudesta tehdä Jumalan tahto joko päivän tai jopa loppuelämänsäkin ajalta. Jokaisen kristityn elämä on historiankirjoitusta menetetyistä mahdollisuuksista toteuttaa juuri yhdelle ainoalle ihmiselle suotua kutsumusta Jumalan täydellisen tahdon toteuttamiseksi. Useimmiten nämä menetetyt mahdollisuudet ovat ohitse kulkevia, koskaan palaamattomia avauksia taivaasta.

Jumalan ja kahden miehen tuntemiksi jäävät edellä toistetun jälkeen Lehtosen nostamat esimerkit oman elämänsä menetetyistä mahdollisuuksista.

Johtajani jatkoi:

Jokaisen ihmisen – jokaisen kristityn – elämään sijoittuu hirmuinen ja vaarallinen ilmaisu. Näin se kuuluu: ”Liian myöhäistä.” Leo poikani: rukoilethan aina yhtä asiaa kohdallesi: että hengelliset silmäsi ja korvasi olisivat aina avoinna tiedostamaan Jumalan valittujen, suurimpien elämääsi koskevien hetkien ilmentymistä, niin ettet kulje Jumalan tarkoitusten ohitse.

Kiitos, Ensio Lehtonen, hengellinen isäni ja johtajani, sijoituksistasi elämääni. Löysin sinussa isää, jota minulla, yksinhuoltajan lapsella, ei koskaan ollut.