Ennakkovaroitus kuolemisesta

Viikot kuluivat ja kääntyivät kuukausiksi ja vuosiksi. Eräänä koleana ja tuulisena loppusyksyn iltana mies istui mukavasti työhuoneensa nahkaisessa nojatuolissa. Hän suunnitteli juuri uusia tuottavia sijoituksia, kun Kuolema ilmestyi paikalle.

”Kuinka sinä näin nopeasti ja yllättäen tulit?”, mies kysyi järkyttyneenä. ”Näytät unohtaneen täysin, että meillä oli keskenämme sopimus. Sinun piti antaa minulle tulostasi hyvissä ajoin ennakkovaroitus!”

”Niinhän minä olen tehnyt”, Kuolema vastasi. ”Minä olen pitänyt sopimuksemme. Kaiken lisäksi en ole lähettänyt saapumisestani sinulle vain yhtä vaan peräti useita ennakkovaroituksia!”

Kun mies yritti väittää vastaan, Kuolema jatkoi: ”Katso peiliin, niin näet monta lähettämääni varoitusta. Hiuksesi ovat harmaantuneet ja harvenneet. Ihoosi on tullut ryppyjä. Kuunnellessasi minua kallistat hassusti päätäsi, koska kuulosi on heikentynyt. Peiliin katsoessasi joudut työntämään kasvosi lähes lasin pintaan nähdäksesi kasvosi selvästi”, Kuolema luetteli.

”Voisin jatkaa sinulle lähettämieni henkilökohtaisten varoitusteni listaa paljon pitempään, mutta eiköhän tämä jo riitä. Olen totisesti täyttänyt oman osuuteni sopimuksestamme. Ikävää, että sinä et varoituksistani huolimatta ole valmiina lähtemään mukaani. Nyt sinun on kuitenkin lähdettävä, sillä päiviesi määrä on tullut täyteen”, Kuolema sanoi ja kaappasi miehen mukaansa.

Isäni Paavo kulki paljon pitämässä hengellisiä tilaisuuksia. Äitini Hilja oli joskus mukana. Kun isäni piti puheita, niin äitini toi ohjelmaan oman osuutensa laulamalla muutaman hengellisen laulun. Hänen laulamistaan lauluista on erityisesti jäänyt mieleeni Psalmin 103 sanoihin perustuva laulu:

”Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen.” (Psalmi 103:15-17)

Muistan hyvin lapsuudestani myös päivän, jolloin olin isän mukana käymässä kyläkaupassa. Kun olimme tehneet ostokset, tuttu kauppias kysyi, haluaisimmeko käydä katsomassa hänen isäänsä? Seuraavaksi kauppias johdatti meidät takapihalla olleeseen varastoon. Hänen iäkäs isänsä makasi siellä avoimessa arkussa odottamassa kirkolle kuljettamista. Sain ensimmäisen kerran nähdä arkussa levollisena lepäävän vainajan. Muistan tuon hetken arkisen luontevana ja silti hartaana.

Ennen oli tapana, että pienet lapsetkin vietiin jättämään jäähyväiset arkussa makaavalle mummille tai papalle. Vainajaa arkkuineen saatettiin myös kuljettaa paikoissa, jotka olivat olleet hänelle elämänsä aikana tärkeitä. Niissä pysähdyttiin hetkeksi, avattiin arkun kansi ja veisattiin virsi. Sen jälkeen jatkettiin matkaa kohti kirkkoa ja hautausmaata.

Nykyään suhtautuminen kuolemaan on täysin toisenlainen. Nyt jopa pohditaan, onko lapsia sopivaa ottaa mukaan hautajaisiin, missä he siunaustilaisuudessa näkisivät suljetun arkun ja joskus ehkä myös avoimen haudan.

Me olemme siirtäneet kuoleman loitolle häiritsemästä arkeamme. Me olemme ulkoistaneet kuoleman ammattilaisille, pois silmistämme ikään kuin se ei koskisi myös meitä itseämme.

Samassa Psalmissa 103, jota Hilja-äitini niin usein lauloi, ovat jakeissa 3 ja 4 kuoleman rajan yli kurkottavat turvalliset sanat. Ne kertovat, että Herraan turvautuville kuolema on vain ovi kotiin, jonka Jeesus on omilleen valmistanut. Siellä meitä odottaa iankaikkinen elämä ilman sairautta, kärsimystä, jäähyväisiä ja kyyneleitä.

”Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella.” (Psalmi 103:3-4)

Rakas ystävä, turvallista kotimatkaa Jeesuksen seurassa!